Etno, proge, latin ›

Nuo Live at Baked Potato lätyt ovat Jeff Richmanin kitaroimia. Kummallekin levylle on taltioitu reilu tunti mitä mahtavinta rock/jazzia. Toiset menevät enemmän rockin puolelle, toiset jazziin, mutta ainakin tämä vol.1 mikä itseltä löytyy on pakkohankinta jokaiselle taitavia muusikoita/musiikkia arvostavalle. Kohta ostan kakkosenkin.
Kaikissa biiseissä on siis kitarassa Richman mutta vol.1 kuudesta biisistä vain kaksi on hänen omia biisejään.
 
Steve Lukather ei siis näissä Baked Potato live-vedoissa esiinny.
 
Soittajakaardista löytyy todellisia fuusiomaestroja mm. rytmiryhmää Vinnie Colaiuta, Dave Weckl, Abe Laboriel, J. Haslip. Steve Tavaglione vetää fonia yhdellä raidalla. Koskettimet: Mitch Forman, Russ Ferrante, Jeff Babko ja oma suosikkini Petef Wolf.
 
Kannattaa ostaa!

"Hieman" mätömpää, mutta mielestäni fuusioksi laskettavaa:
-Planet X, Virgil Donatin fuusiomättöä, eli tuplabasari ärjyy.
-Steve Vain koko tuotanto. Tähän saakka parasta musiikkia mitä olen kuullut löytyy Passion & Warfare-levyltä, tosin jos kavahtaa kovaa ja korkealta vinkuvaa kitaraa on tätä syytä välttää...

"Hieman" mätömpää, mutta mielestäni fuusioksi laskettavaa:
 
Jos näistä tykkää niin myös Symphony X nimeä totteleva yhtye on syytä tarkastaa. Nimim. Ei tarkemmin tutustunut

Yksi parhaista hevistä fuusioon siirtyneistä kitaristeista on ex-Megadeth Chris Poland, jonka Chasing the Sun soololevy ja Ohm-bändinsä omanniminen debyytti kannattaa tsekata.

No SyX on kyllä fuusiosta kaukana, mutta erittäin hyvä bändi silti. Planet X voidaan varmaan laskea hevifuusioksi.

-Steve Vain koko tuotanto. Tähän saakka parasta musiikkia mitä olen kuullut löytyy Passion & Warfare-levyltä, tosin jos kavahtaa kovaa ja korkealta vinkuvaa kitaraa on tätä syytä välttää...
 
Passion & Warfare on kyllä kieltämättä jokaiselle aloittelevalle kitaristille tutustumisen arvoinen levy ihan sen takia, että pystyy ymmärtämään, miten monenlaista ääntä kitarasta saa irti. Siltikään, levyllä, sen enempää kuin Vain muullakaan tuotannolla ei kyllä ole juurikaan mitään tekemistä fuusion kanssa. Myöskin Vaita kuunneltuaan on syytä muistaa, että muillakin avuilla kuin nopeudella on mahdollista saada aikaan hyvää matskua. Valitettavan monilla soittajilla kun nopeus nousee tyylitajuakin tärkeimmäksi seikaksi soittaessa ja jopa Vai:lla tilanne on välillä valitettavasti tuo.
 
Onko Vailla tyylitajua vai onko mies vailla tyylitajua?

Olen samaa mieltä siitä, että Vain musiikilla ei ole paljoakaan tekemistä fuusiomusiikin kanssa. Tai ainakin ko. termin merkitystä joutuisi aika paljon laajentamaan, että saataisiin Vai mukaan.
 
Mitä tulee Vain tyylitajuun, niin mielestäni hänellä on riittävästi tyylitajua oman juttunsa tekemiseen. Se lienee vähintä, mitä muusikolta voi vaatia.

Mitä tulee Vain tyylitajuun, niin mielestäni hänellä on riittävästi tyylitajua oman juttunsa tekemiseen.
 
Tuohan on yhtä suuri oivallus kuin se, että kaksi on yhtäkuin kaksi.
 
Nojuu.. kyllä Vai oman tonttinsa hoitaa, ei siinä mitään. Onhan miehellä tekniikka hallussa, mutta en voi sille mitään, että pidän Vai:ta "särökitaristina" siitä syystä, että sen miehen ei minulta kysyttäessä pitäisi soittaa cleanilla yhtään mitään. Lukuunottamatta Sisters-biisiä, joka on kyllä hieno omassa sarjassaan.

Selkeä luettelo ja hieman taustatietoa!! KIITOS!
 
Minkäs tyylistä Fuusiota sitä haetaan? Haravalla Jazz-Rock, vai jonkinlaista progea?

Passion & Warfare on kyllä kieltämättä jokaiselle aloittelevalle kitaristille tutustumisen arvoinen levy ihan sen takia, että pystyy ymmärtämään, miten monenlaista ääntä kitarasta saa irti. Siltikään, levyllä, sen enempää kuin Vain muullakaan tuotannolla ei kyllä ole juurikaan mitään tekemistä fuusion kanssa. Myöskin Vaita kuunneltuaan on syytä muistaa, että muillakin avuilla kuin nopeudella on mahdollista saada aikaan hyvää matskua. Valitettavan monilla soittajilla kun nopeus nousee tyylitajuakin tärkeimmäksi seikaksi soittaessa ja jopa Vai:lla tilanne on välillä valitettavasti tuo.
 
Onko Vailla tyylitajua vai onko mies vailla tyylitajua?
 
Nyt voidaankin sitten alkaa väitellä musiikkimausta. Itse en soita kitaraa, mutta silti pidän Vain musiikista, koska mielestäni juuri hänen tilutuksessaan on tyyliä, ja sitä paitsi mikä muu Vain soololevy muka perustuu pelkkään nopeuteen, mistä P&W:stä syytit?
Käsittääkseni fuusio-musiikki yhdistelee erilaisia jazzin ja rockin tyylisuuntia varsin vapaasti, enkä kyllä pysty Vain musiikkia mihinkään perinteisenpään "lokeroon" sijoittamaan, joten aion kyllä tästäkin eteenpäin kutsua sitä fuusioksi.

Käsittääkseni fuusio-musiikki yhdistelee erilaisia jazzin ja rockin tyylisuuntia varsin vapaasti, enkä kyllä pysty Vain musiikkia mihinkään perinteisenpään "lokeroon" sijoittamaan, joten aion kyllä tästäkin eteenpäin kutsua sitä fuusioksi.
 
Jazz-rock fuusiossa on se oma värinsä, mikä erottaa sen Vain materiaalista. Minä ainakaan en mielelläni laittaisi Vain P&W:a ja Pat Metheny groupin tai Dave Weckl bandin tuotantoa samaan "lokeroon".
P&W:a voisi luonnehtia monesta eri näkökulmasta. Ks. levy kun sisältää aika progressiivista tavaraa, kuin myös kasariheviksi luokiteltavaa musaa.
 
Toki voit kutsua sitä miksi haluat.

Jazz-rock fuusiossa on se oma värinsä, mikä erottaa sen Vain materiaalista. Minä ainakaan en mielelläni laittaisi Vain P&W:a ja Pat Metheny groupin tai Dave Weckl bandin tuotantoa samaan "lokeroon".
P&W:a voisi luonnehtia monesta eri näkökulmasta. Ks. levy kun sisältää aika progressiivista tavaraa, kuin myös kasariheviksi luokiteltavaa musaa.
 
Toki voit kutsua sitä miksi haluat.
 
Kyllä tuo levy on minusta paljon enemmän kasariheviä kuin fuusiota, vaikka ihan 90-luvun taitteessa taitaakin olla julkaistu. Biisejä on varmasti kuitenkin työstetty ja pantu alulle jo 80-luvun lopulla, ellei aiemmin. Methenyn ja Wecklin tuotokset ovat musiikillisesti aika kaukana Vain matskusta. Onneksi näin.
 
Steve Vai muuten tuotti Larry Carltonin ja Steve Lukatherin "No Substitutions" -levyn, joka on mielestäni yksi parhaista kitaralevyistä koskaan ja kaiken lisäksi live. En tiedä, minkä verran Vain kädenjälki tuolla levyllä kuuluu, mutta ainakaan en heti keksi kiekosta mitään moitittavaa. Suosittelen erittäin lämpimästi! Pitkiä biisejä, uskomattoman hienoja sooloja. Carltonilta nyt odotinkin tyylikkäitä juttuja, mutta isoin yllätys oli se, miten tyylitajuinen kaveri Lukather on soittamaan myös jatsimpia juttuja -- kunhan vain malttaisi vähän hillitä särötilutustaan: paikka paikoin se menee vähän "yli", joskaan ei missään tapauksessa siinä määrin, että kokonaisuus kärsisi.

Minulle taas No Substitutions levyn suurempi yllättäjä on Larry Carlton, jonka soololevyt ovat viime aikoina olleet enimmäkseen vastenmielistä smooth-jazzmössöä. Hienoa, että mieheltä irtoaa vaihteeksi jotain kuuntelemisen arvoista.
 
Wecklistä tuli mieleen, että Dave Weckl Bandilta on syksyllä tulossa livelevy. Peräti tupla-sellainen.

Minulle taas No Substitutions levyn suurempi yllättäjä on Larry Carlton, jonka soololevyt ovat viime aikoina olleet enimmäkseen vastenmielistä smooth-jazzmössöä. Hienoa, että mieheltä irtoaa vaihteeksi jotain kuuntelemisen arvoista.
 
Juuh. Pitää kyllä paikkaansa. Carltonin 90-luvun soololevyt ovat olleet paikoin aikamoista hissiä, poikkeuksena erittäin hieno, niin ikään, duolevy Lee Ritenourin kanssa. Larry&Lee on toinen äärimmäisen merkittävä kahden kitaristin levy, jolta etenkin biisi "Remembering J.P." antaa kylmät väreet joka kerta. Uskomattoman hienoa soitantaa ja mieletön taustabändi. Ritenouriltakin tätä hissimusaa valitettavasti on putkahtanut matkan varrella ulos jonkin verran, mutta jos jokin levy pitää nostaa korkealle, se olisi "Alive in L.A." -livelevy. Ei voi kuin ihailla, miten tyylitajuista soittoa levyllä on. Taustabändi hoitaa homman, niin ikään, todella vakuuttavasti.

Viimeinkin päästiin asiaan. Lee Ritenour on tehnyt muutamia todella makeita levyjä. Erityisesti kannattaa tsekata "Harlequin", joka on itseasiassa duo-levy pianisti Dave Grusinin kanssa. Se mikä tällä levyllä on eritysen hunajaista on että mukana on Brasilian ehkä hienoimman lauluntekijän, Ivan Lins:in biisejä. Myös Grusin pimputtaa pianoa paremmin kuin omilla levyillään. Ostin tämän levyn yli kymmenen vuotta sitten mutta 'löysin' sen äskettäin uudestaan kun on tullut kuunneltua tuota brassimusaa viimeaikoina.

Harlequin oli yksi ensimmäisistä cd-levyistä, jonka ostin joskus 80-luvun puolivälissä. Hyvä soundista (jos GRP-soundit miellyttävät) ja viihdyttävää, mutta ilmeisesti ei kovin kestävää musiikkia, sillä enää ei levyä löydy hyllystäni.

Biisejä on varmasti kuitenkin työstetty ja pantu alulle jo 80-luvun lopulla, ellei aiemmin.
 
Itse asiassa Vai teki koko levyn pari viikkoa ennen äänityksiä, eli 90-luvulla...

Itse asiassa Vai teki koko levyn pari viikkoa ennen äänityksiä, eli 90-luvulla...
 
Blue Powder biisi ilmestyi Guitar Playerin välissä flexi discinä vuonna 1986. Onko tuo sama versio kuin P&W levyllä?

Pari suht tuoretta uusintajulkaisua, joista olen pitänyt:
 
Tony Williams: Believe It (1975)
David Sancious And Tone: Transformation (The Speed Of Love) (1976)
 
Mainittiinko jo Billy Cobham Spectrum (1973) tässä ketjussa? Jokatapauksessa mainio levy.

Return to Foreverin levyt ovat jääneet liian vähälle huomiolle (myös tässä ketjussa) koska niistä useimmat ovat Polydorin eivätkä Columbian jakelussa. Columbian RTF-levyt ja myös ECM:n ovat kyllä joka paikassa saatavilla.
 
Polydorin RTF-levythän ovat:
 
Light as a Feather (1972) - tämä on vielä sitä ensimmäisen RTF -kokoonpanon aikaa, Purim, Moreira jne. Eli sähköistettyä lattarimeininkiä ja laulettua "post-bop" jazzia. Pidetään yleisesti sähköisen jazzin klassikkona.
 
Hymn of the Seventh Galaxy (1973) - mielestäni paras rock-fuusio levy ja ehkä maailman psykedeelisin levy noin ylipäätään. Erottuu muusta fuusiogenrestä sävellyksiensä avulla (tai no ehkä Metheny pääsee aika samalle viivalle)
Levy muuten nauhoitettiin alunperin kokoonpanolla jossa oli rummuissa Steve Gadd, mutta kun Gaddille ei halunnu tourille vaan halusi pysytellä studiomuusikkona, levytettiin koko juttu uudestaan Lenny Whiten kanssa. Gaddin kanssa levytetty versio on kadonnut.
 
Where Have I Known You (1974) - Al'di Meola korvaa akustiselle soolouralle lähteneen Bill Connorsin kitarassa ja tekee debyyttinsä. Clarken trademark soundi tulee kehiin ensi kertaa ja samoin synat otetaan ensimmäistä kertaa käyttöön RTF:n levyllä. Tyyliltään muuten aika samanlaista kuin edellinen, mutta psykedeelisyyttä ehkä vähemmän ja semmoista eeppistä tunnelmaa tilalle.
 
No Mystery (1975) - Nyt vaihtuu tyyli, mutta levy on oikeastaan yhtä hyvä kuin Seventh Galaxy. Ensimmäinen puoli sisältää funk- ja rock- vaikutteista meininkiä paljon. Kaksi ensimmäistä raitaa on parasta jazz-funkia mitä olen ikinä kuullut, joten on harmi ettei RTF tehnyt enempää funkkia. B-puolella on hienosti sävelletty akustinen nimiraita sekä pitkä ja progemainen "Celebration Suite".
 
RTF:n tilumaine johtuu vain ja ainoastaan Romantic Warrior -levystä. Muilla RTF-levyillä vastaavaa tilutusta on aika vähän jos ollenkaan. Siitä huolimatta että Romantic Warrior on myydyin levy koko Corean uralla, ei hän ole tehnyt mitään sinne päinkään saman tyylistä sen jälkeen. Se että on olemassa yksi tuollainen fuusiolevy jossa on jotain hauskoja unisono-kohtia on ehdottomasti vain plussaa.
 
Black & Whitessa myynnissä olleessa "Where Have I Known You Before"ssa oli myyjän laittama tarra "After this everything else sucks" mikä on aika osuvasti sanottu