Etno, proge, latin ›

Itse ehdottaisin ensimmäiseksi levyksi Tombstone Valentinea, joka on suurelle yleisölle ehkä jäänyt valitettavasti hieman (nuo neljä viimeistä sanaa kuulostavat hölmöltä peräkkäin) Nightclubin ja Beingin varjoon.
 
Hm. Mun eka W-levy oli Lucky golden stripes and starpose, ja mielestäni se on edelleen varsin "helppoa" Wigwamia kuunnella. Joku Fairyport vaatii taas melkoisesti kuuntelukertoja, että siitä alkaa saada kiinni. Tosin Losing Holdin intro kun jää päähän soimaan, niin pysyy kanssa. Ehkä pitkässä juoksussa Fairyportista saa enemmän kyllä irti kuin LGSAS:sta.
 
EDIT. Mitäs helvettiä tämä kone nyt temppuilee, pistin pitkän sepustuksen ja siitä ei tullut kuin yllä oleva. Perkele.
 
No tiivistetään se ranskalasiiin viiruihin:
- Paras albumi: Nuclear Nightclub
- Paras kokoonpano: Fairyportin aikainen, mm. Pekka Pohjola
Tosin mielenkiintoista kyllä, tuotannossa ei ole tapahtunut ainakaan mitään romahdusta siinäkään kohdassa, kun Gustavson on lähtenyt muihin toimiin ja kitara-basso-osastolle tulivat Rechardt ja Groundstroem.
 
Mielestäni Pohjolan osuus on merkittävämpi säveltäjänä kuin soittajana Wigwamissa.
 
Sitä paitsi Ronnie Österberg on ainoa oikea Wigwam-rumpali. Kepa Kettunen on ammattimies, mutta "taika puuttuu", ei voi mitään.
 
EDIT 2: Ja onhan tuolla Nuclearilla täkyinä mm:
- Freddie are you ready
- Kite
- Do or die
 
Kaikki suht tunnettuja, helmiä biisejä. Helppo aloittelijalle siinäkin mielessä.

Mulle ainoa elämää suurremmin kolahtanut Wigwam on Being. Joten, jos muut eivät iske kannattaa tuota kokeilla silti. On ne muutkin ihan kivoja levyjä, mutta minusta Being on ihan eri tasolla.

Ite omistan sen light agesin, ja kyl sekin mulle hyvin maistuu, pitäs ehkä tutustua enemän muuhunkin tuotantoon.

Being on mielestäni kevyesti ylitse muiden Wigwam-lättyjen.

Mä olen tätä alkupään Wigwamin fanittajakuntaa. Nuclear Nightclub vielä menettelee, mutta sen jälkeistä tuotantoa en juurikaan ole jaksanut kuunnella. Fairyport ja Being ovat minulle Wigu-levyistä tärkeimmät, kuten nähtävästi aika monelle muullekin täällä.
 
Jos minä siis saisin päättää, ostaisit Wigwam-levyt Hard'n'Hornysta Nuclear Nightclubiin, ja sitten hankkisit vielä muutaman Pekka Pohjolan soololevyn (kuten Keesojen Lehto, Harakka Bialoipokku). Mun mielestä Pohjolan sävellykset ovat gurkoja ja parasta muutenkin alkuaikojen Wiguissa.
 
Nykyinen Wigwam ei mulle muuten iske.

hankkisit vielä muutaman Pekka Pohjolan soololevyn
 
Pihkasilmä kaarnakorva. Suositellaan.
 
Nykyinen Wigwam ei mulle muuten iske.
 
IMHO se ei ole ollut Wigwam sitten 70-luvun loppumisen. Sorry vaan.

IMHO se ei ole ollut Wigwam sitten 70-luvun loppumisen. Sorry vaan.
 
Tämä ei ole mielipideasia.

Nykyinen Wigwam ei mulle muuten iske.
 
Mitenkä livenä nykyään, olet varmaan nähnyt, pidätkö? Itse pidin kovasti kun paapat veivasivat wanhoja ja hieman uusiakin kipaleita, joskin osana siinä oli se tietty VIDDUWIGUTONPARAS- efekti.

IMHO se ei ole ollut Wigwam sitten 70-luvun loppumisen. Sorry vaan.
 
Sorry vaan? Minä kävin kyllä vähän aikaa sitten katsomassa Wigwam-nimistä yhtyettä, joten on olemassa myös nykyinen Wigwam. Joten äläs siinä anteeks pyytele.
 
E: Mitenkä livenä nykyään, olet varmaan nähnyt, pidätkö? Itse pidin kovasti kun paapat veivasivat wanhoja ja hieman uusiakin kipaleita, joskin osana siinä oli se tietty VIDDUWIGUTONPARAS- efekti.
 
Joo. Nähty on. Onhan Pembroke ihan söpö vaari, mutta tosiaan ne soitti vain Pembroken vanhoja biisejä (kuten Lost without a trace), jotain Nuclear Nightclubilta ja muuten mulle aika tylsää matskua. Kyllä mä nyt tuota kuuntelen mieluummin kuin Kikkaa (R.I.P), mutta kun omat suosikkilevyt ja biisitkin on tuota alkupään Gustavson-Pohjola-osastoa, niin kyllähän niitä tulee helposti ikävä.

Minä kävin kyllä vähän aikaa sitten katsomassa Wigwam-nimistä yhtyettä, joten on olemassa myös nykyinen Wigwam.
 
Niin, edelleen voi olla Wigwam-niminen yhtye, mutta ei siitä "aitoa asiaa" saa tekemälläkään. Hiukan sama efekti kuin nykyisen Dingon kanssa, alkuperäiseen ilmiöön ei parane sotkea. Tosin Wigwam reunion ei tunnu yhtään niin paljon "keksitääs jotain, fyrkat loppuu"-mielellä tehdyltä kuin esim. juuri tuo Dingon uusi tuleminen.
 
Sääli tietty, näiden uusioversioiden keikoilla käy joku nuoruuttaan etsivä merkonomijoukko joraamassa ja luulee että "tää on nyt sitä oikeaa".

Mutta ehkä näitäkin kovempana pidän Jim Pembroken Hot Thumbs O'Riley - Wicked Ivory - levyä. Vaikea levy, johon kannattaa paneutua.
 
Kevyesti kovin Pembroken "sooloista", eikö siellä kuitenkin salanimien takana soittele melko tuttuja jäbiä?
 
Hankala nimetä yksittäistä levyä jolla kannattaisi bändiin lähteä tutustumaan. Fresh Garbage -tupla on melko kattava ja siinä lähtee Losing Hold vähän vitun kovaa!

Kevyesti kovin Pembroken "sooloista", eikö siellä kuitenkin salanimien takana soittele melko tuttuja jäbiä?
 
Eipä siellä ole salanimen takana kuin itse Jim. Muut ovat Gustavson, Pohjola, Hulden ja Groundstroem.

Eipä siellä ole salanimen takana kuin itse Jim. Muut ovat Gustavson, Pohjola, Hulden ja Groundstroem.
 
Ai, niinpäinkö se olikin? Ei muistanu enää perkele.

Hm. Mun eka W-levy oli Lucky golden stripes and starpose, ja mielestäni se on edelleen varsin "helppoa" Wigwamia kuunnella. Joku Fairyport vaatii taas melkoisesti kuuntelukertoja, että siitä alkaa saada kiinni.
 
Mulle iski ainakin Firyport heti ensimmäisellä kerralla. Se Losing Hold on kyllä hyvä biisi. Hot Mice on myös mukavan medieval.

Muhun on aina kolahtanu Dark Album. Ehkä jopa eniten sitä olen niistä 70-luvun levyistä kuunnellu. Ja nimenomaan Österberg on ainut oikea wigu-rumpali. Kepa on todella kova ukko, mutta se matemaattinen kaavamaisuus soitossa ilman yllätyksiä rupeaa jo viiden keikan jälkeen tympimään..aina samat jutut.. Noponen Kepan tilalle niin johan paranis kun Ronnieta ei enää takaisin valitettavasti saada. Kova luu Noponenkin on!