Etno, proge, latin ›

Musiikinopiskelijoiden erityisesti ammattilinjalaisten ja vieläkin useimmin Sibisläisten keskuudessa esiintyy suurta kilpailua. Kysehän on siis vain oikeasti kilpailua harrastavien pään sisällä mutta huhu kertoo että Sibelius-Akatemian klassisella puolella musiikinopiskelijat retostelevat keskenään että kuka treenaa näin ja näin monta tuntia päivässä ja kaikki haluavat mennä pääsaliin soittaakseen niin että muut kuulisivat että kuinka hyviä he ovat. Eräs opiskelija oli joutunut syömään hermolääkkeitä koska ei kyennyt olemaan Sibelius-Akatemiassa ilman niitä ja myöhemmin joutui lopettamaan koko musiikin kokonaan.
 
Jazz-osasto tuskin on yhtä naurettava sirkusareena kuin se klasareiden kehto. En nyt kuitenkaan ole tilannetta itse sivusta nähnyt mutta tiedän sen kyllä että akateemisella puolella kaikki keinot ovat sallittuja eteenkin kilpailun puolella ja eiköhän tämä enemmänkin näy sosiaalisella puolella että perustetaan kuppikuntia opiskelupaikan sisällä. Minusta tällainen on naurettavaa kun voisi yhtä hyvin olla tiiviisti yhteishenki päällä mutta ei tällainen "homo sapiensilla" eli ihmiseltä onnistu kun porukkaa on enemmän kuin ne 20. Kilpailussahan ei ole melkein mitään muuta negatiivista piirrettä kuin kateus joka murentaa henkisesti ihmisen sisältä päin. Ihmettelen sitä että miten joku voi masentua kuullessaan jonkun henkilön soittoa jos hän osaa soittaa hyvin. Mutta silloin kun kuuntelija keksiikin ajatuksissaan että hän on minua parempi niin tämä on sitä kateutta. Sitten välttämättä ei haluta edes tutustua näihin tyyppeihin joita kadehditaan jne.
 
Eihän kateus ole mitään muuta kuin pelkoa. Minä en tässä kirjoita mistään omakohtaisista kokemuksista. Pikemminkin omista havainnoista ja itse kuulluista jutuista.

Pikemminkin omista havainnoista ja itse kuulluista jutuista.
 
Mulla on semmoinen olo että näillä eri palstoilla kirjoitat paljon ja lähinnä kuulemistasi jutuista. Mites se oma kokemusten arkku?

Eihän kateus ole mitään muuta kuin pelkoa. Minä en tässä kirjoita mistään omakohtaisista kokemuksista. Pikemminkin omista havainnoista ja itse kuulluista jutuista.

Mun mielestä sun pitäis yrittää nähdä jutut vähän valoisammin. Yleensäkin positiivinen asenne auttaa.

Mä olen nähnyt voittopuolisesti mukavia, avuliaita ja taitavia tyyppejä musaporukoissa. Ja kuulen ympärilläni helvetisti hyvää musaa.

Ei paljon naurata kun vaahtosammuttimen kokoiset toisen polven rumpalit pyyhkii meikäläisellä lattioita. Yritä siinä pitää virnettä yllä.

Ohjaus SibAlla on tasapuolista, jos vain on valmis ottamaan sitä vastaan. Jos haluaa hyvin arvosanoin ja ehyin päin selviytyä sieltä, on tehtävä töitä tavoitteiden saavuttamiseksi. En kutsu sitä kilpailuksi, sillä ei ne kaverit kilpaile kuin omien rajojensa puitteissa. Mutta keskenään he eivät kilpaile, sillä jazzosastolle päässeiden kavereiden soitossa on jo kuultavissa omaa identiteettiä. Kilpailu tapahtuu kilpailuissa, esimerkiksi Jukka Perko -saksofonikilpailussa.

Voihan sitä soittaa helvetin mielyttävän kuuloisesti, vaikka ei teknisesti yllä noiden Sibelius akatemia virtuoosien tasolle. Ei jaksa masentua muiden osaamisesta. Ajattelee enemmin näin : "voisin olla yhtä hyvä teknisesti kuin hän, mutta olisinko halunnut tuhlata kaiken sen vapaa-ajan pelkästään soittamiseen?

Ihmettelen sitä että miten joku voi masentua kuullessaan jonkun henkilön soittoa jos hän osaa soittaa hyvin. Mutta silloin kun kuuntelija keksiikin ajatuksissaan että hän on minua parempi niin tämä on sitä kateutta. Sitten välttämättä ei haluta edes tutustua näihin tyyppeihin joita kadehditaan jne.
 
Kyllä minua ainakin joskus masentaa ja vituttaa, jos joku soittaa paremmin kuin minä, ja minusta se on täysin inhimillistä. Mutta ei sitä saa jäädä märehtimään; terve pieni kateus on oikein käytettynä suunnaton voimavara, joka pistää treenaamaan. Tietysti jokainen on aina itsensä pahin kilpailija ja kaikkein kovin koitos on itseä vastaan. Olisi kuitenkin velttoutta ja itsepetosta olla tiedostamatta, että joka vuosi tulee markkinoille paljon kovia jätkiä, jotka kärkkyvät samoja keikkoja.
 
Mutta ei päivittäinen treenaustuntien määrä tai hyvät arvosanat yksin tee autuaaksi. Jos kilpailu riistäytyy henkilökohtaisuuksiin eli paskanpuhumisen ja selkäänpuukotuksen asteelle, ollaan pois oikeasta. Itselläni ovat pahimmat "kilpakumppanit" (eli samoissa kuvioissa pyörineet suunnilleen saman tasoiset ja -ikäiset soittajat) useimmiten olleet myös parhaita kavereita. Huonosti menneestä keikasta on kyllä piruiltu ja hyvin menneestä... no, kyllä siitäkin on piruiltu ("Soititpa kerrankin tosi hyvin!"), mutta piruilu on ollut lämminhenkistä, ja selän takana on saatettu kehuakin ("On se **** muuten pelottavan kova soittaja!"). Mulkkumaista on mm. tehdä toisinpäin eli kehua edessä ja haukkua takanapäin. Mulkuilta loppuu ennen pitkää keikat vaikka olisi kuinka hyvä soittaja tai vaikka kuinka treenaisi kymmenen tuntia päivässä (nämä asiat eivät muuten välttämättä korreloi). Parasta tietysti olisi kehua - jos on aihetta - sekä kasvotusten että selän takana, mutta ainakin meiltä trumpetisteilta se taitaa olla liikaa vaadittu...
 
Yritän tällä sanoa sitä, että kilpailu on osa opiskelua ja keikkailua, ja se on opittava hyväksymään. Kateus on oikein valjastettuna voimavara eikä rasite. Kateus ei saa kuitenkaan yltyä henkilökohtaisuuksiin eikä toimia tutustumisen tai ystävystymisen esteenä. Pitää muistaa että riittävän hyvä ja mukavan miehen maineessa oleva kaveri saa aina keikkoja, kun taas treenihullut, neuroottiset selkäänpuukottajat saavat istua kotona ihmettelemässä, miksi puhelin ei soi.

Ohjaus SibAlla on tasapuolista, jos vain on valmis ottamaan sitä vastaan. Jos haluaa hyvin arvosanoin ja ehyin päin selviytyä sieltä, on tehtävä töitä tavoitteiden saavuttamiseksi. En kutsu sitä kilpailuksi, sillä ei ne kaverit kilpaile kuin omien rajojensa puitteissa. Mutta keskenään he eivät kilpaile, sillä jazzosastolle päässeiden kavereiden soitossa on jo kuultavissa omaa identiteettiä. Kilpailu tapahtuu kilpailuissa, esimerkiksi Jukka Perko -saksofonikilpailussa.
 
Näin.
 
Ja Anaalios-Jazz voi nää kolmannenpolven juoru-huhut jättää ihan omaksi tiedokseen, jos ei sen paremmin asioista tiedä.

Täälä ei hirviästi kilpailemista tapahdu.
Puhaltajia toisella asteella pop/jazz puolella on tasan kaksi, ja amkissa yksi. Hierarkia on aika selkeä. Ei epäselviä tilanteita. Kun taas yhdessä bigbandissa on aivan toinen meininki, mutta se onkin yksi kovimmista suomen bigbandeista. Siellä on hierarkia aika epäselvää, mutta onneks harjoitusperiodeja on vähän, joten yhteishenki säilyy onneksi todella hyvänä.
Itselläni on aina katsoessani jotain parempaa soittajaa sellainen "joskus minäkin olen tuollainen" fiilis. Toisaalta sama fiilis tulee spurgua katsellessani.
 
Kateellinen olen monellekkin soittajalle, mutta se kyllä ilmenee kunnioituksena, ja ihailuna. Ei niinkään kiusa asenteena. Tai sitten en vain tiedosta sitä.

Ei paljon naurata kun vaahtosammuttimen kokoiset toisen polven rumpalit pyyhkii meikäläisellä lattioita. Yritä siinä pitää virnettä yllä.
 
Mitä hiton sillä on väliä miten joku toinen soittaa????? Sehän on vaan siistiä ku jengi vetää hienosti. Mun päähän ei vaan mahdu sellanen et "vittu toi on parempi ku mä"-asenne. Äh.
 
MEITÄ ON MONEEN JUNAAN! (ja osa hengaa asemilla)
 
Ja soittajia mahtuu aina!

Mitä hiton sillä on väliä miten joku toinen soittaa????? Sehän on vaan siistiä ku jengi vetää hienosti. Mun päähän ei vaan mahdu sellanen et "vittu toi on parempi ku mä"-asenne. Äh.
 
MEITÄ ON MONEEN JUNAAN! (ja osa hengaa asemilla)
 
Ja soittajia mahtuu aina!
 
Näin mä ajattelen, ja todella moni muukin, kuten näemme. :)

Sehän on vaan siistiä ku jengi vetää hienosti.

Jep, juuri noin! Itseasiassa olis aika kamalaa jos jengi vetäis vaan huonosti joka paikassa :)

Hyvästä musasta saa aina inspiraatiota!

Näin.
 
Ja Anaalios-Jazz voi nää kolmannenpolven juoru-huhut jättää ihan omaksi tiedokseen, jos ei sen paremmin asioista tiedä.
 
Kuten myös Sammunut Other joka ei myöskään tiedä asiasta mitään.

Ohjaus SibAlla on tasapuolista, jos vain on valmis ottamaan sitä vastaan. Jos haluaa hyvin arvosanoin ja ehyin päin selviytyä sieltä, on tehtävä töitä tavoitteiden saavuttamiseksi. En kutsu sitä kilpailuksi, sillä ei ne kaverit kilpaile kuin omien rajojensa puitteissa. Mutta keskenään he eivät kilpaile, sillä jazzosastolle päässeiden kavereiden soitossa on jo kuultavissa omaa identiteettiä. Kilpailu tapahtuu kilpailuissa, esimerkiksi Jukka Perko -saksofonikilpailussa.
 
Ja se mikä tulee treenaamisen määrään niin onhan nuo Perkot ja muutkin puhuneet aina siihen sävyyn että "musta oli vaan niin kivaa kirjoittaa ylös xxxxxxx:n sooloja ja opetella niitä että en mä edes huomannut kuinka kauan päivittäin tuli treenattua". Eli tossa kohtaa se tahto kehittää itseään on niin suuri ettei se treenaminen edes tunnu siltä miltä negatiivisessa mielessä sana "treenaaminen" tarkoittaa. Ei luulisi olevan synti että haluaa kehittää itseään soittajana. Eikä sen jälkeen tarvitse pyydellä anteeksi muilta kollegoilta että "sori ku mä oon näin hyvä, koitan ensi kerralla soittaa huonommin".
 
Mulle ainakin jokaisen hyvän konsertin jälkeen tulee tarve mennä soittimen pariin fiiliksellä "mäki haluun oppii noi ja noi jutut". Tän takia on myös vaarallista kuunnella liian hyvää musaa ennen kun on menossa nukkumaan kun muuten jää unet lyhyeen:)

Kuten myös Sammunut Other joka ei myöskään tiedä asiasta mitään.
 
Mitäs jos vaihteeksi keskusteltaisiin asioista, joista joku tietääkin jotain?:)

Tän takia on myös vaarallista kuunnella liian hyvää musaa ennen kun on menossa nukkumaan kun muuten jää unet lyhyeen:)
 
Ilmankos sä aina nukut mun keikkojen jälkeen makeesti! :)
 
Ja A-jazz ja Säm; elekee elekee tapelko.
 
Mut se on kyl totta et ei kannata ketään nimillä haukkua täällä. Sana kiertää..

Ilmankos sä aina nukut mun keikkojen jälkeen makeesti! :)
 
Tähän mennessä mä oon kyllä nukahtanut jo sun keikoilla:)

Kuten myös Sammunut Other joka ei myöskään tiedä asiasta mitään.
 
Sanotaanko, että ihan viran puolesta tulee tiedettyä, että herra kiukkupylly voi lopettaa just tähän.

Musiikinopiskelijoiden erityisesti ammattilinjalaisten ja vieläkin useimmin Sibisläisten keskuudessa esiintyy suurta kilpailua. Kysehän on siis vain oikeasti kilpailua harrastavien pään sisällä mutta huhu kertoo että...
 
Jazz-osasto tuskin on yhtä naurettava sirkusareena kuin se klasareiden kehto. En nyt kuitenkaan ole tilannetta itse sivusta nähnyt mutta tiedän...
 
Eihän kateus ole mitään muuta kuin pelkoa. Minä en tässä kirjoita mistään omakohtaisista kokemuksista. Pikemminkin omista havainnoista ja itse kuulluista jutuista.
 
Jaha, eiköhän siinä ollut kaikki olennainen.

Tähän mennessä mä oon kyllä nukahtanut jo sun keikoilla:)

Kato, sitä on liikkeellä...hihihi!