Etno, proge, latin ›

Suomella on Terveet Kädet, Norjalla Mayhem, Saksalla Einstürzende Neubauten, Englannilla Napalm Death, Jenkeillä Korn, jne..
 
Vaan miltäpä kuulostaa länsimaalaisen maailman ulkopuolinen ahdistusmusiikki? Voiko sitä edes ymmärtää eurooppalaisesta näkökulmasta? Onko esim. afrikkalaisessa musiikissa edes olemassa käsitystä "underground", vai onko moinen vain oman musiikkikulttuurimme sivujuonne?
 
Sivistäkääpä minua ihmiset ja kertokaa, miten ahdistusta kuvaillaan musiikillisesti länsimaiselle ihmiselle vieraammissa kulttuureissa.

En vastaa kysymykseen, mutta oman epämääräisen tuntumani mukaan, mitä rikkaampi ja aineellisesti korkeamman elintason maa, sitä ahdistuneempaa musiikkia, mitä köyhempi, mitä sorretumpi kansa, sen hilpeämpi ja riehakkaampi meno.
 
Nuo mainitut esimerkkisihän olivat kaikki maailman rikkaimpia maita. Mutta vaikka Balkanin mustalaiset, Euroopan sorretut ja solvatut, niin touhukkaampaa, väkevämpää musiikkia saa hakea. Toisaalta ompa niilläkin surullisia lauluja, mutta ei minusta kyllä ahdistuneita. Ahdistuksesta tulee mieleen nimenomaan länsimaisen hyväosaisen nuoren elämäntuska.
 
Voihan olla että mielipiteeni johtuu vain siitä etten hyvin tunne muita musiikkikulttuureja!

En vastaa kysymykseen, mutta oman epämääräisen tuntumani mukaan, mitä rikkaampi ja aineellisesti korkeamman elintason maa, sitä ahdistuneempaa musiikkia, mitä köyhempi, mitä sorretumpi kansa, sen hilpeämpi ja riehakkaampi meno.
 
Mulla on sama käsitys asiasta. Vaikka laulun aihe olisi kuinka ahdistava, niin musiikissa on aina elämänmyöteinen ja toivoa antava pohjavire, se on "parantavaa" musiikkia sanomaltaan. Siellä halutaan elää, täällä taas kuolla, kärjistetysti ilmaistuna.

Eikös bluesin juuret oo afrikassa, no lopullisesti se kehittyi afrikkalaisten orjien työlauluista amerikassa. Niin ja kyllähän ahdistavakin musiikki voi luoda toivoa.

Tää nyt vähän mietityttää että mitä se ahdistus tässä tarkoittaa. Onko "ahdistusmusiikki" sellaista, että kuulijalle tulee tai on tarkoitus tulla ahdistunut olo? En mä oo kokenut bluesia (muutamin poikkeuksin) tai kuulemaani afrikkalaista musiikkia sellaisena. Sinällään mielenkiintoinen aihe.

Muusiikkia joka oikeasti pyrkii luomaan ahdistuksen tunteen ei löydy varmmaan ku länsimaisesta musakulttuurista, jotku ihme taidepläjäykset tai joku deathmetal ehkä..
 
Pitäis ehkä puhua mollivoittoisesta tai surumielisestä musiikista(kuten blues), joka ei kyl sinällään oo ahdistavaa, päinvastoin.

Jännä keskustelunavaus. Ja ekalla vastaajalla heti laittaa hyviä panoksia peliin. Itsekin nojatuolipsykologisella näppituntumalla arvailisin BKT:lla olevan vaikutuksensa - yhdessä monien muiden tekijöiden kanssa. Länsimainen nykykulttuuri on ylipäätään hyvin minäkeskeistä, monet muut kulttuurit paljon yhteisöllisempiä.
 
Sekalaisia pointteja:
 
- elämisen perusedellytykset täyttyvät (enemmistön osalta) niin helposti, että tylsistyttää
 
- vauraus suo niin paljon mahdollisuuksia, että valinnanvaikeus (mille uralle ryhtyisin / minkä patukan tällä kertaa ottaisin hyllystä?) kivistää
 
- pärjäämiskilpailu (enemmän titteleitä cv:hen, enemmän luottoa kortteihin, enemmän neliöitä ympärille, enemmän hevosvoimia alle, enemmän tuuheutta ripsiin, enemmän punnerruksia minuutissa) luo paineita
 
- yhä uusia tiedonvälityssysteemejä tulee yhä tiukemmin iholle, ollaan niin hyvin informoituja kaikesta (enemmän ja vähemmän oleellisesta, volyymi ennen muuta), että maailman monimutkaisuuden (ja jos sosiaalista omatuntoa löytyy, epäoikeudenmukaisuuden) edessä jää neuvottomaksi
 
Jotenkin tähän hajanaiseen ajatusrykelmään kytkeytyy myös länsimaissa luotu käsitys nuoruudesta ja siihen olennaisesti liittyvä vanhempiin kohdistuva kapina - jonka keinot alkavat olla vähissä, kun nykyään (näennäisesti) kaikki on sallittua. 60-lukulaisille kohahduttamiseen riitti vapaa seksi, mutta kun nykyään jo maalaisliittolainen pääministerikin näyttää säännöllisesti lööpeissä peliliikkeiden ja pirunsarvien mallia, täytyy teinin hakea yhä äärimmäisempiä eleitä.
 
Samanaikaisesti kapitalistinen systeemi tietenkin skannaa jatkuvasti kuluttajia etsien uusia saumoja kassavirtaan ja näiden kahden haun/halun tragikoomisessa leikkauspisteessä syntyy sitten eräänlainen läntisen kulttuurin lakipiste, geneerinen ostarihevibändi, jossa kansainvälisen levy-yhtiön stylisti-iskuryhmän rei'ittämät ja tatuoimat opistomuusikot rääkyvät siitä, kuinka ihan varmasti kukaan ei tykkää musta ja niinpä kuule tapankin kaikki.
 
No juu, helpompi heittää tämmöistä keskiäkäistyvän veistelyä siitä, mitä ahdistusasiasta tulee täällä mieleen kuin mitä se mahdollisesti on tai ei ole oloissa, joita ei juurikaan tunne, mutta ehkäpä tuossa vapaassa assosioinnissa nyt joku jyvänen on, josta joku muu voi vaikka jatkaa. Olisi kyllä kiintoisaa saada asiasta lisää keskustelua.

Kun ei näytä lisää mielipiteitä aiheesta tulevan, niin mä jatkan tajunnanvirralla aiheen vierestä. Aloitusviestissä mainittiin "underground", mun mielestä länsimaisessa rockissa oikeestaan sellaista ei oo ikinä ollutkaan. Levy-yhtiöt on olleet aina valmiina tekeen rahaa millä tahansa. Rock (n' Roll) ia pidettiin jopa vaarallisena musiikkina aikanaan (50-luku, Yhdysvallat) , koska se olis saattanut yhdistää ihmisiä ja mikä pahinta eri rotuisia ihmisiä. Nykyäänhän vastaavasta ei ole mitään pelkoa, koska rockyhtyeet on vapaaehtoisesti sulkeneet itsensä lokeroihin, joista ne vaikuttaa tarkkaan rajatulle yleisölle yhtä rajatuin keinoin. Ainoa mikä jää jäljelle on just se yksilön korostaminen, joka edellisessä viestissä mainittiin, ja sekin on lähinnä vaan harhakuva, kun katsoo kuinka tarkkoja koodeja yhtyeet ja niiden yleisö noudattaa.

Mielenkiintoinen ja työläs aihe.
 
Meidän lähtökohdistamme on vaikea ymmärtää afrikkalaisen musiikin merkitystä heille itselleen - etenkin perinteisessä "kädestä suuhun" formaatissa. Afrikkalainen perinnemusiikki on jo itseisarvo sinäsä, joten siinä näkyy ja kuuluu kaikki mitä afrikkalainen sosiaalinen kulttuuri pitää sisällään.
 
Me olemme tottuneet länsimaissa siihen, että musiikilla on merkittävä välinearvo. Kuulemme kappaleen ja ostamme levyn, joka on kursittu läjään tai soitettu livenä. Äänite on aina emävale, jota on tuotettu, miksattu tai leikattu, olkoon kuinka "live" tahansa. Joka tapauksessa musiikki on tuolloin vain yksi, tosin merkittävä osa äänitettä.
 
Sen lisäksi olemme tottuneet länsimaissa siihen, että musiikki on ikonografista eli se esittää jotakin, siinä on olemassa jonkinlainen partituuri ja libretto. Eli kappale saatta kuvailla sävelin ahdistusta, se on sävelletty ja sovitettu, saattaa siihen kuulua sanatkin.
 
Afrikkalainen perinnemusiikki ei ole ikonografista, vaan se kommunikoi suoraan yleisön ja tanssijoiden kanssa. Täten ahdistus, jos vaikka esitetään kappaletta läheisen kuolemasta, ei välity suoraan rytmistä, vaan siitä kuinka se esitetään ja kuinka se tanssitaan. Täten afrikkalaisen musiikkikappale ei esitä suoraan ikonografisesti kuolemaa, vaan se kuvastaa bluesin tavoin kuolemaan liittyvää. Eli sanat improvisoidaan tilanteessa ikivanhan formulan ja esitystavan mukaan, kappale on rakenteeltaan avoin ja hetkessä improvisoitu, ja se kestää niinm pitkään kuin kestää.
 
Jos asia kiinnostaa niin, "amazonatkaa" John Miller Chernoff "African rhythm and African sensibility".

Jazzmieheltä ansioikas kirjoitus, joka oivasti valottaa aiheen käsittelyn hankaluutta avausviestin asetelman pohjalta.
 
Rock/pop - osastossa, jota täänkin saitin käyttäjistä suurin osa edustaa, "musiikilla" käsitetään hyvin pitkälti vaan tallenteita ja live-esiintymisetkin on pitkälti nimenomaa niiden tallenteiden toistoa mahdollisimman samanlaisena.