Etno, proge, latin ›

Nyt sain sen vihdoin ja viimein tehokuunteluun, mutta en omaksi häpeäksekseni saa siitä oikein mitään irti.
Mitä teidän mielestänne omalaatuista, ja mahtavaa siinä soitossa on oman aikansa tyylisuuntiin verrattuna?
 
Mitä siitä pitäisi kuunnella? Kuunnella Fraseerauksia, Linjoja, Rytmiikkaa?

joo, minusta soundissa on myös eräs häiritsevä juttu.. olikohan niin, että kuulokkeilla kuunnellessa se saksofoni painoi niin rajusti korvaan, että rasitti oikein.. täytynee kuunnella ja tarkistaa.
 
Joskus tämä levy iskee tosi hyvin lähinnä sen chillifiiliksen vuoksi, mutta en siitä yleensäkään saa myöskään mielettömiä viboja irti..

Olisikohan melodioita, ja rauhaa jolla muusikot paneutuvat kaikkeen koko levyllä. leijuntaa...

Musta tuntuu siltä, että sitä fiilistä, minkä saan Kind Of Blueta kuunnellessa, ei voi eikä kannata kirjoittaa tähän. Se on jokaisen henkilökohtainen asia, miten levyn voi "sisäistää".

Jaa-a. Musta se nyt vaan on aivan vi*un hyvä levy. Enkä mä ees oo yrittänyt analysoida miksi, enkä aiokkaan, sillä se pasmojen sekoittuminen mitä esmes "So What" aiheuttaa mulle on jotain jota ei voi sanoin kuvata.
 
Mutta jos se ei sulle toimi, niin älä väkisten. Muistan kun tuossa taannoin jollekin rokimman musiikin ystävälle sitä hehkutin ja hän pisti sen sitten kuunteluun, saaden siitä vain vitutuksen. Kuulemma rytmeistä ei saa kiinni ja "ne fakin torvet menee vaa että töö tö töö tö"...

Joo, se on sellainen ei_osaa_selittää juttu. Mutta itsellenikin tuosta iskee se hiano chillaus meininki. Ei tosiaankaan mitään hektistä tuuttaamista vaan paneudutaan porukalla rauhassa, kunnolla siihen mitä tehdään. Ja sitten on se So What...

se on se fiilis.
 
piti oikein laittaa soimaan

. Ja sitten on se So What...
 
Jess!!!!!

Kind of blue:lla olevat biisit ovat muusta Davisin tuotannosta poiketen hienoja kappaleita. Ne lyhyet melodianpätkät(jotka sitten oikeuttavat minuuttikaupalla sooloja) ovat mieleenpainuvia ja harmoniat ovat hyviä.
Minusta nuo biisit ovat "hittejä"
 
Tosin levy olisi vielä parempi, jos itse Miles ei olisi siellä tuuttailemassa..

Kind of blue:lla olevat biisit ovat muusta Davisin tuotannosta poiketen hienoja kappaleita. Ne lyhyet melodianpätkät(jotka sitten oikeuttavat minuuttikaupalla sooloja) ovat mieleenpainuvia ja harmoniat ovat hyviä.
Minusta nuo biisit ovat "hittejä"
 
Tosin levy olisi vielä parempi, jos itse Miles ei olisi siellä tuuttailemassa..
 
No hö. Älä ny.
 
Niin, useinhan se Milesin nerokkuus oli siinä bändin rakenteessa ja miten soittajien kemia toimi yhteen. Tämä korostui niissä esifuusiolevyissä, joissa Milesin omat tuuttailut ei nyt kovin ihmeellisiä ollut. Joskaan ei huonoakaan.

Nyt sain sen vihdoin ja viimein tehokuunteluun, mutta en omaksi häpeäksekseni saa siitä oikein mitään irti.
Mitä teidän mielestänne omalaatuista, ja mahtavaa siinä soitossa on oman aikansa tyylisuuntiin verrattuna?
 
Mitä siitä pitäisi kuunnella? Kuunnella Fraseerauksia, Linjoja, Rytmiikkaa?
 
Jos puhutaan "oman aikakautensa tyylisuuntiin" verrattuna,
niin onhan tuo SE levy joka oli osana mullistusta tonaalisesta
modaaliseen jatsiin. Eli ei enää sointuimprovisaatiota
sointukiertojen pohjalta, vaan tiukkaa jumitusta muutamassa
soinnussa ja improvisointia enemmän skaalojen pohjalta.
Siitä tulee myös aika pitkälti se rauhallinen yleisvaikutelma
ja nimi cool-jazz...
 
Musiikkihistoriallisen megalomaanisen vaikutuksen ohella
henkilökohtaisesti tuo iskee juuri tunnelman takia eli
sitä on vain niin hemmetin kiva kuunnella. =) Jos ei uppoa,
niin ero on varmaan luonteessa (sinun ja muutaman
miljoonan diggarin kohdalla). Ja tämähän ei tee sinusta
huonoa ihmistä, vaan vain erilaisen muttei suinkaan
ainutlaatuisen. ;-)

Kind of blue:lla olevat biisit ovat muusta Davisin tuotannosta poiketen hienoja kappaleita. Ne lyhyet melodianpätkät(jotka sitten oikeuttavat minuuttikaupalla sooloja) ovat mieleenpainuvia ja harmoniat ovat hyviä.
Minusta nuo biisit ovat "hittejä"
 
On totta että So What? ja Freddie Freeloader mainitaan jazz-standardilistoissa, mutta kyllä ne ovat niiiiiiin simppeleitä "melodioita" että en kyllä sanoisi "hienoiksi kappaleiksi". Ne ovat vain jonkinlaista pohjaa improvisaatiolle.

joo, minusta soundissa on myös eräs häiritsevä juttu.. olikohan niin, että kuulokkeilla kuunnellessa se saksofoni painoi niin rajusti korvaan, että rasitti oikein.. täytynee kuunnella ja tarkistaa.
 
Tämä on totta, saksofonit tulee liian kovaa (ei pelkästään kuulokkeilla)

On totta että So What? ja Freddie Freeloader mainitaan jazz-standardilistoissa, mutta kyllä ne ovat niiiiiiin simppeleitä "melodioita" että en kyllä sanoisi "hienoiksi kappaleiksi".
 
Mutta onhan se hienoa, jos niin simppelit melodiat kuullostavat silti niin hyvältä.
 
Ne ovat vain jonkinlaista pohjaa improvisaatiolle.
 
Sitähän se jazz alunperin on ollutkin.

Elä käy analysoimaan. Anna olla ja palaa levyyn muutaman kuukauden päästä. Tai heitä helevettiin.

Hieno levy. Cool-jazzin aatelia. Kuuntele aluksi vaikka sillä korvalla että jokainen biisi on säveletty moodissa eikä duurissa tai mollissa. Myös sointuvaihdoksia on vähän jolloin solistille jää paremmin aikaa soolonsa rakenteluun.

Todellakin biisit tuossa sessiossa, kuten myös usein Milesin levytyksissä, olivat lähinnä luonnoksia. Bändi oli vain niin käsittämättömän aistikas ja soittajat löysivät heti paikkansa soivassa kokonaisuudessa. Iseäni kiinnostaa levyssä 1)jokaisen biisin oma karaktäärisointi kekseliäine ratkaisuineen rytmisektiossa; 2) tilan käyttö eli soittamatta ja komppamatta jättäminen rytmisektiossa; 3) jokaisen puhaltajan oma vahva tyyli: Miles soittaa moodeja, Cannonball bluesia ja Trane paaaaaljon; sekä 4) levyn tunnelma.

Mutta onhan se hienoa, jos niin simppelit melodiat kuullostavat silti niin hyvältä.
 
Usein hienoimmat melodiat ovat juuri aika yksinkertaisia.

Blue in Green.

3) jokaisen puhaltajan oma vahva tyyli: Miles soittaa moodeja, Cannonball bluesia ja Trane paaaaaljon
 
Kyllä siinä vasta-alkajajazzariilta menee hetki ennen kuin erottaa Tranen ja Cannonballin toisistaan :-)
 
Levyssä on muuten hieno kansi (kuten myös In a Silent Wayssa, jossa on samantyylinen)