Etno, proge, latin ›

Moon Child. Siinä meillä on biisi, johon on vaikea suhtautua. Alku on todella hieno, mutta heti kun tämä "taiteiluvaihde" menee päälle, ei ainakaan minulla jaksa kiinnostus pysyä yllä. Se melkein pilaa muuten mahtavan levyn (siis Crimsonin debyyttialbumin, jos ei käynyt selväksi).
Olisikin siis kiinnostavaa tietää, löytyykö sellaisia, jotka todella pitävät biisistä kokonaisuutena. Kiitos.

Olen muistaakseni vain kerran jaksanut kuunnella koko biisin läpi. Se "taiteellinen" osa on vähän turhan tylsä mun makuuni.

Minä pidän. On todellakin levyn heikoin kappale, mutta pidän silti.

Ei kyllä oikein nappaa se. Siinä levyn kansissakin oli jonkun tyypin arvio, jossa se valitteli samaa asiaa. Sen sijaan 1983 (A Merman Should I Turn to Be) on hyvä taiteellisuuksineen kaikkineen).

King Crimson harrasti free-improvisointia heti ensimmäisestä levystä lähtien, jota Moonchild edustaa. Bändi harrasti keikoilla vapaata improvisointia ja harrastaa sitä edelleen. Toisaalta "vapaa juttu" tekee bändistä oudon linnun verrattuna muihin progressiiviseksi luokiteltuihin bändeihin, koska suurella osalla progebändeistä soolot esitettiin livenä samalla tavalla kuin levyllä, mutta Crimson on improvisoiva yhtye. Siihen onko Moonchild onnistunut joukkoimprovisointi en ota kantaa.
 
Liki kymmenen vuoden naftaliinissa olon jälkeen kaivoin levyn esiin viime kesänä ja kappale aukesi uudella tavalla. Aikaisemmin biisi "meni ohi", kun en ymmärtänyt jutun konseptia. Nyt kun olen oppinut hahmottamaan musiikkikontekstia 1960-luvulla, Crimson on auennut minulle free-, jazz-, blues-, rock-, crossover- ja maailmanmusiikkiyhtyeenä. Ale Crimson!!

Sillä on siinä oikein hyvä oma paikkansa, ja lopetuskappaleen alkuräjähdys antaa hienosti odottaa itseään. Tosin joku olisi voinut käydä lyömässä sen poikki vähän aikaisemmin.

Biisi lähinnä rikkoo kokonaisuutta tällä mahtavalla levyllä. KC.n parhaalla levyllä redillä myöskin 4. biisi on turhauttava.

Biisi lähinnä rikkoo kokonaisuutta tällä mahtavalla levyllä. KC.n parhaalla levyllä redillä myöskin 4. biisi on turhauttava.
 
Ai Providence turhauttava? Minusta se on aivan mahtava. Murhaava kitarasaundi.

Pidän sekä Provindencestä, että Moonchildista.

Ai Providence turhauttava? Minusta se on aivan mahtava. Murhaava kitarasaundi.
 
Minusta ne on vaan jotenkin "yli progressiivisia" teoksia näille mahtaville levyille. Starlesin häröilyt sentään tukee biisin mahtavaa trippiä.

Minusta aivan mahtava piisi. Taiteilu on kova juttu.

Ei saa olla liikaa progressiivinen hmm...

Ei saa olla liikaa progressiivinen hmm...
 
Ei se ole näin. Saa olla kuinka progressiivinen tahansa, mutta mitä progressiivisemmaksi mennään, niin sen vaikeammaksi homma muuttuu ja sitä todennäköisemmin mennään myös metsään.

King Crimson on ymmärtäny, että jos kaikki biisit on kauttaaltaan uskomattoman hyviä, niin sepä vasta tylsää onkin. Ripaus roskaa väliin, niin hyvät hetket tuntuu tuplasti paremmalta! Koskee paitsi levykokonaisuuksia, myös kappaleita, kuten tässä jo viitattiinkin esim. Starless.

Ripaus roskaa väliin, niin hyvät hetket tuntuu tuplasti paremmalta! Koskee paitsi levykokonaisuuksia, myös kappaleita, kuten tässä jo viitattiinkin esim. Starless.
 
Ei minusta Starlessin kasvatusosuus ole miltään roskalta tuntunut, päin vastoin. Ja Moonchildista kuuntelen mieluiten Young Person's Guide -version.

Kysynpä viekä, että millainen on tämä Young Persos Guide-versio? Onko se taiteilu leikattu pois, tai lyhennetty?

Kysynpä viekä, että millainen on tämä Young Persos Guide-versio? Onko se taiteilu leikattu pois, tai lyhennetty?
 
Taitelut on leikattu pois. Sama versio taitaa löytyä myös siltä 4cd:n kokoelmaboxilta, olikos se nyt The Essential King Crimson nimeltään.

Minä ainakin pidän sekä Moon childista, että Providencesta. Progressiivisen luonteensa takia niihin sisään pääseminen saattaa kestää vähän pidempään, mutta auettuaan ne todellakin ovat hyviä biisejä. Eivät ehkä levyjensä parhaita, mutta hyviä kumminkin. Lisäksi ne toimivat hyvänä välipalana ennen levyjen päätös kappaleita ja eräänlaiseja kliimakseja.

Moonchild ei ole liian progressiivinen, vaan se on liian psykedeelinen. Se psykedeliakohta kuulostaa hiton väkisintehdyltä. Ei sitä jaksa kuunnella. Se suorastaan pilaa koko kappaleen. Tämän samaisen kappaleen innoittaman aloitin joskus taannoin juuri keskustelun turhasta psykedeliayrittelystä, millä pilataan kappale ja mahdollisesti myös levykokonaisuus.

Yksi maailman hienoimmista levyistä sisältää surkeaa freetä. Muistelen antaneeni sen kuitenkin jo anteeksi ensimmäisellä kuuntelukerralla.
 
Moonchild on mahtava sävellys. Vapaa osio on vain päässyt vähän venähtämään, kuten usein käy.
 
Vapaata improvisointia harjoitettaessa ajaudutaan usein (ja jo alkumetreillä) tilanteeseen, jossa esittäjillä ei ole mitään sanottavaa. Alitajuisesti he uskottelevat itselleen, että jos matka on tarpeeksi pitkä, ei se voi olla turha: todennäköisyys, että jotain mielenkiintoista tapahtuu kasvaa.
 
Tämä johtaa rikollisen pitkiin, masentavan tylsiin ja päämäärättömiin instrumentaaliosioihin.
 
Mutta harmaa betoniseinäkin on voi olla aistikas ja mielenkiintoinen, kunhan vain osaa herkistyä tarkastelemaan sitä riittävän läheltä.