Etno, proge, latin ›

En tavallisesti tee topikkeja, mutta nyt on tehtävä poikkeus. Latasin tämän levyn päivällä ja täytyy sanoa etten ole koskaan kuullut mitän vastaavaa. Kyseessä on siis Coltranen viimeinen nauhoitettu keikka, ja ilmeisesti toiseksi viimeinen kaikista keikoista. Tämä on aivan käsittämätön. 2 aivan helvetin pitkää biisiä, täyttä freetä. Kun kuuntelin ekan biisin niin kylmät väreet menivät pitkin selkää enkä kyennyt liikkumaan. Tämä on raskainta musiikkia mitä olen ikinä kuullut, ja olen kuullut aika paljon. Eipä muuta, tsekatkaa levy.

Juu, 60-luvun kuluessa Coltranen musiikki meni suorastaan uskonnollisen hurmoksen tasolle. Sitähän hän itsekin sanoi, että hän ei ole keksinyt uutta musiikkia vaan uskonnon...
 
Yksi selitys myös tuon musiikin raskaudelle on se, että Coltranen syöpä eteni ja sen aiheuttama tuska ja kipu siirtyi sitten musiikkiinkin.
 
Enivei, mulle just noi Coltranen 60-luvun levyt (varsinkin Impulse!-lafkalle äänitetyt) ovat hyvinkin rakkaita. Upeaa tavaraa.

Pitää yrittää kaivella tota levyä. Itselläni on hyllyssä vain Blue Train joka, vaikka onkin loistava levy, ei vedä vertoja esim. Love Supremelle.
 
Ja levylista kasvaa...

Jos muten kiinnostaa toi Coltranen kama ja siitä inspiroitunut tai muuten vaan saman henkinen musa niin täältä löytyy vinkkejä:
 
http://www.jazzsupreme.com/

Tosiaan upea levy, soundi on vain TODELLA perseestä. Coltrane on kyllä ainoa, jolta noin kehnosoundisen live-levyn julkaisu on oikeutettua. Samantasoista intensiteettiä löytyy mm. levyiltä Meditations (rumpalit Elvin Jones ja Rashied Ali soittaa kilpaa... kovaa menoa) ja tietysti maineikas duetto Alin kanssa Interstellar Space. Yleensäkin v. -66 paikkeilla tehdyt levyt ovat todella hyviä ja todella raskaita.
 
Monesti on tosiaan tullut mieleen, että näítä Coltranen levyjä olisi hauska soittaa jollekin teini-hevarille näyttääkseen, mitä on todellinen raskaus musiikissa. Myöhäis-Coltrane on mielestäni hyvä vastaesimerkki väitteelle, että jazz on liian teknistä. Coltranella juuri se emotionaalinen ilmaisuvoima on jotain ihan muuta, mihin IMHO kukaan muu on pystynyt. Vaikka oli toki teknisestikin äärimmäisen taitava.
 
Tietysti vaikkapa Ornettella, Albert Aylerilla, Cecil Taylorilla ja AEC:llä (Baptizum!) on hetkensä, jolloin mennään lujaa ja intensiteetillä. Freehän on tosiaan parasta musiikkia, mitä on, mutta ei sitä jaksaisi pelkästään tällaista "mättöä" kuunnella.

Minusta se saundi vain tuo lisää intensiteettiä siihen. Menee oikeen kunnolla särölle! Rummut kuulostavat aivan uskomattoman loistavilta. Toki pianon ja basson hiljaisuus on miinus.

Jees, kaivoinpa tuon levyn pitkästä aikaa hyllystä ja kuuntelin läpi... Sanattomaksihan sitä jää. Vaikka pianoa ja bassoa ei kuule kuin sattumalta, saksofoni on jatkuvasti säröllä ja soundi mutainen, niin silti upeaakin upeampi levytys. Kiitokset ketjun aloittajalle, kun sait minut tuon levyn esille kaivamaan. Oli upea kuuntelu-elämys. Nyt kelpaa lähteä iltaa viettämään...