Etno, proge, latin ›

Minä olin 6lk:lla kun ostin ensimmäisen 'proge'levyni, oikein
DT:n live at marqueen! Siitä sitten innostuin ja halusin kuulla lisää
erilaisia ja monipuolisempia musiikkeja. Siihen asti kun olin kuullut sitä mitä tuli telkkarista ja
siskon mankasta. Siitä alkoi minun 'progeavaruuden' avartuminen.
 
Mitenkäs siellä päin?

Kuuntelin joskus seiskalla Stratovariusta ja Children Of Bodomia sekä paria omituista vanhempien lp- levyä, King Crimsonin In The Wake Of Poseidonia ja Uriah Heepin jotain jonka nimeä en muista. Tuo Crimsoni siis oli ensimmäinen progeinnotukseni, muttei kovin voimakas sellainen kuitenkaan. Koulukaverilta sain Rushin Permanent Wavesin lainaan, pidin, mutten suuresti vielä siitäkään innostunut. Samainen kaveri puhui 2112:sta, että nimibiisi on jotain parikymmentä minuuttia pitkä. Ostin sen sitten kun halvalla lp:n löysin ja kunhan laulutyylin oli hyväksynyt niin ai saatana sentään! Kuuntelin sitten lähes pelkästään Rushia jonkin aikaa ja sitten otin kirjastosta lainaan lisää Crimsonia ja Yesin Yessongsin ja innostuin progesta yleensäkin siinä vaiheessa.

Vuosi oli 91. 7. luokalla olin ja kaveri antoi lainaan Rushin Signalsin. Subdivisions pyöri kasettinauhurissa aika tiuhaan. Parin vuoden päästä mulla olikin sitten jo toista kymmentä Rushin levyä ja osasin jotenkuten soittaa noin puolet piiseistä :) Sitten 94 syksyllä sama kaveri oli saanut käsiinsä erään Dream Theater nimisen orkesterin uuden levyn (Awake). Kun eka kappale pärähti soimaan, niin Anssi Kelan sanoin mikään ei ollut ennallaan. Alkoi reenaus...

Kun olin 5.luokalla soitonopettaja soitti minulle Dave Weckliä ja siitä innostuneena menin kauppaan ostamaan lisää sellaista musiikkia. Siitä innostukseni fuusiojatsiin lähti, 6. luokalla innostuin sitten swingistä ja cool jazzista. Myehemmin 7. loppupuolella mukaan tulivat jo John Coltrane ja Charlie Parker...

minun pasuunaopettaja ei kuunnelluttattanut minulle mitään jazzia ku piti olla klassinen! Olipa reilua!

Joskus lukion puolella tahdottiin kehittää jonkinlainen älykön leima ja alettiin siinä sitten kuuntelemaan porukalla vähän erikoisempaa musaa. Osalle kolahti Dream theaterit, minuun ei koskaan ole metalli niin iskenyt. Swampmusicista tilailin sitten omiin mieltymyksiin soveltuvaa poppia ja sieltähän tuli Wigwamin Being ja Nuclear nightclub. Siitäpä oli hyvä lähteä rakentamaan.
 
Ei tämä proge koskaan ole iskenyt kovemmin kuin miljoona volttia, mutta kieltämättä joskus tällaisina aurinkoisena kevätpäivinä tulee keitettyä hyvät teet ja laitettua myöhäisempää, vähempihappoista, Gongia soimaan. Siinä on mukava harjoittaa palleahengitystä ja siemailla höyryävää Nordströmin teevalmistetta. Ah, loppuispa tämä työpäivä..

Joskus yläasteen loppupuolella chattailin kaverin kanssa Napsterissa ja pyysin heittämään jotain hyviä biisejä. Kaveri sitten pisti kehiin mm. Dream Theater Metropolis pt1:n. Aluksi olin, että mitäs helvettiä se tämä on, mutta eräänä päivänä päässä vain naksahti. Siitä alkoikin kauhea DT-fanitus, joka on sitten tänäpäivänä kehittynyt jo hieman toisaalle: Porcupine Tree, Devin Townsend, Pain of Salvation, The Cinematic Orchestra, Spock's Beard, The Flower Kings, Anathema jne.. Mutta dropsit edelleen DT:lle "maailmani avartamisesta", vaikkei enää ihan suosikkibändi olekkaan.

Kolme vuotta sitten TV:stä lähetettiin Jethro Tullin BBC Sight&Sound -keikka vuodelta 1977. Kuuntelin siihen aikaan raskasta metallia ja J.M.K.E.:tä, sekä hieman hip hopia.
Bändin nimen olin jostain yhteyksistä kuullut, ja syystä jota tiedä en, tunsin mielenkiintoa, vaikka classic rock ei oikein Led Zeppelinin paria biisiä lukuunottamatta mikään minun juttuni ollut. Odotin kyllä kunnon 70-luvulta soundaavaa leveälahjepoljentoa.
 
Ensimmäiset biisit eivät ihan uponneet (toisin kuin nykyään), mutta Thick as a Brick vei mukanaan; katselin koko 15-minuuttisen suu auki intensiivisesti sanomatta mitään.
 
Myöhemmin sitten lähdin tutustumaan lisää; ensimmäinen ostettu levy oli Aqualung. Jethro Tull oli se suurin innostus tuohon 2003 syksyyn asti, kun sitten aloin tutkia ilmiötä nimeltä proge vähän tarkemmin. Löytyi King Crimson, Gentle Giant, Renaissance, YES, Wigwam, Pressat, Gong ja Rush, eli siis tämmöisiä vähän perinteisempiä nimiä. Aiemmin olin ajatellut, että progressiivinen rock on vaan sairasta kilkuttelua, kolistelua ja summassa soittamista, jota ei kestä kuunnella kymmentä sekuntia kauempaa - tosin kyllä kokeilevimpien bändien ekspressionistiset jamittelut tähän yltävät.
 
Nyt sitten viimeisen vuoden ajan oon ollut kärpäsen puremana; sain vastikään koluttua progarchives.com:n läpi ja otettua sieltä sekä bändien kotisivuilta mp3:sia, ja hyviä bändejä on tullut löydettyä niin 70-luvulta kuin myöhemminkin. Ostoslista senkuin kasvaa...
 
Omimmat kiinnostuksenkohteet ovat kyllä perinteinen sinfoninen rock (eritoten italialainen) ja kansanmusarock, mutta kyllä semmoinen äärikokeileva, avantgardistinen/RIO -meininki tuo monesti hymyn huulille. Caravan-Canterburyn leppoisan riisuttua meininkiä unohtamatta.

Kerran kirjaston levyhyllystä löysin Nuclear Nightclubin. Wigwamia olin kuullut kehuttavan, joten päätinpä tutustua. Hienoltahan se kuulosti, mutta en vielä kuitenkaan menettänyt täysin sydäntäni.
 
Sitten vähän myöhemmin, vajaat kaksi vuotta sitten yhdeksännen luokan luokkaretkellä tuli ostettua Wigwamin Highlights-kokoelma. Paluumatkalla bussissa ei ollut omaa cd-soitinta joten lainasin kaverilta. Sain ensimmäisen kappaleen (Eddie and the Boys) kuunneltua ja jo kaverini vaati soitintaan takaisin. Voi jösses että oli tuskainen loppumatka kun kukaan ei suostunut lainaamaan omaa soitintaan ja se biisi oli kuulostanut paremmalta kuin mikään siihen asti kuulemani musiikki.
 
Siitä sitten lähdettiin keräämään lisää tuota Wigwamia ja sitten siirryin brittiyhtyeiden suurten klassikoiden kuten Yes ja Pink Floyd pariin. Mikään hirvittävän avantgardistinen meno ei ole oikein koskaan suuremmin kolahtanut, mutta saas nähdä tuleeko sekin vaihe vielä joskus.

Kahdeksisen vuotta sitten kuuntelin vain mustaa metallia, mutta ei se oikein ollut se mun juttu. Sitten kuulin bändiä nimeltään Arcturus, joka on jonkinlaista sinfonia-bläkmetallia progevivahtein. Siinä ensikosketus mutkikkaampaan musiikkiin.
 
Meni muutamia vuosia, enkä laiskana jaksanut kovin vimmatusti hakeutua oikean progen pariin - kunhan säveltelin itse omia kömpelöitä, rytmillisesti kummallisia biisejä. Ja ai niin, kuuntelin tietysti CMX:ää.
 
Viitisen vuotta sitten iski progemania. Erityisesti suomalaista progea tuli hommattua melko kasat, Wiguja ja erityisesti Pohjolan Peksiä. Sittemmin on tullut kuunneltua paljon myös ELP:tä, Pink Floydia ja ennen kaikkea King Crimsonia. Hulluus sen kuin jatkuu; pitäisi vain keksiä uusia bändejä kun kaikki perusproget jo tuntee.
 
ps. bläckmetalli tuntuu nyt yhtä kiusalliselta kuin silloin tuntui Michael Jackson. Sitäkin piti sitten mennä kuuntelemaan joskus penskana... Onneksi nyt liikutaan korkeamman makuasteen sfääreissä! Hehe.

Oiskohan kolme tai neljä vuotta sitten tapahtunut tämä. Silloinen poikaystäväni tuli kotiin hirmuista meteliä pitäen ja päivitteli jotta "et usko Salla, olen löytänyt jotain kammottavaa musiikkia, ei voi käsittää että tämmöistä on olemassa". No, ihmeissäni siinä sitten sanoin jotta pistä soimaan. Levy oli ELP:n Tarkus. Mieleni räjähti. En todellakaan voinut uskoa että tällaista musiikkia on olemassa. Siitä se alkoi. Samoihin aikoihin myös veljeni alkoi progeentua kovaa vauhtia ja sain hältä hyviä vinkkejä. Myöhemmin myös poikaystäväni huomasi jotta proge onkin ihan jees, mutta siksi koska hänen ihailemansa ihminen oli joskus progressiivista rockia kehunut. Se ei kyllä jäänyt pysyväksi, kun ei hän oikeasti siitä pitänyt, suomirokki ja -poppi iski enemmän. No, kyseisen herran kanssa en ole kahteen vuoteen seurustellut, joten ihan sama. Mutta tarinani on mielestäni kovin poikkeuksellinen. Tarkus yhä tuo mieleen silloisia tunteita, vaikkei ELP enää kaikkein suurimpiin suosikkeihini lukeudu.

Isoveljen levyhyllyssä oli runsaasti Genesistä. Minun suosikki oli Selling England by the Pound, mutta enpä siitä erityisesti innostunut. Vuosia myöhemmin ostin divarista Lamb Lies Down on Broadwayn -- ainoan Genesis-levyn, mitä en ollut kuullut, koska isoveljellä ei sitä ollut. Saman tien syntyi kiinnostus siihen, mitä tämä proge onkaan: ostinpa sitten Yesin Close to the Edgen. Kyllä noi taitaa vieläkin olla parhaita progelevyjä, mitä nyttemmin runsaasti paisuneesta kokoelmasta löytyy.
 
Pakolliset Pink Floydit ja Wigwamit oli kyllä kuunneltu jo ennen tätä, mutta eivätpä olleet silloin vielä kunnolla kolahtaneet.
 
Tätä ennen kuuntelin enimmäkseen (free) jazzia. Se löytyi, kun kirjastossa oli Ornetten Free Jazz -lp, jonka kannessa on upea Jackson Pollockin maalaus. Koska pidän kovasti Jackson Pollockista, niin lainasin tuon levyn sekä samalla muuta jazzia testatakseni Coltranen Kulu se Maman... Se oli menoa se. Tiesin heti, että tämä oli juuri sitä musiikkia, mitä olin aina etsinyt. Olisi vain löytänyt tuon musiikin aikaisemmin. Olisi ollut makeeta angstisena teini-ikäisenä kiduttaa vanhempia vaikkapa tuolla Ornetten levyllä...
 
Nykyään kyllä varmaan tulee kuunneltua enemmän progea kuin jazzia -- vaikka free jazz on lähempänä sydäntä, se vaatii aika paljon keskittymistä, mitä ei aina pitkän päivän jälkeen jaksa...

Itsellä alkoi lukioikäisenä kun sain kirjastosta käsiini King crimsonin Red-albumin ja ELP:n Tarkuksen. Sen jälkeen sain käsiini eri sorttisia huuru-levyjä ja tie oli auki..

70-luvulla (ihan lopulla) enolla oli Fragile (Yes) ja siitä jäi SSotS selkäytimeen (en silloin tajunnut mistään mitään, olin niin pieni). 80-luvulla nauhoitin ensimmäisen YES levyni (90125) ja siitä alkoi vieläkin jatkuva YES-hurmio.
Myöhemmin, kun sain Fragilen omakseni, tajusin, että "juman kekka, tää SSotS on SE biisi, josta pikkupoikana tykkäsin". Eli oikeesti olin YES-fani jo pienenä, mutta tajusin sen vasta joskus puperteetin kynnyksellä (eli eilen :).
Nykyään kokoelmasta löytyy jos jonkin sortin fuusioo ja progee, ihan sikapaljon.

Viime syksynä Englanninopettajani soitti aamunavauksessa (olen lukion 1.lk) Rushia, ja sehän kolahti kuin miljoona salamaa (tms.) ja pikkuhiljaa tutustuin bändiin yhä paremmin, ja jossain vaiheessa latasin genesistä ja porcupine treetä kaverin suosituksesta, ja nekin alkavat pikkuhiljaa aueta.. Muihin progebändeihin tutustun 'sitten joskus.'

Kesällä 1993, 13-vuotiaana ostin Genesiksen Live / The Way We Walk Volume Two: The Longs -levyn. Siitä se innostus mutkikkaampaan musiikkiin lähti ja jossakin vaiheessa touhu meni niin överiksi, että 4/4-tahtilajissa menevä musiikki oli minusta ihan huonoa. Onneksi sitten tuli hankituksi Pekka Pohjolan Changing Waters ja huomatuksi, että voi sitä hienoa musiikkia tehdä ilman älyttömiä tahtilajikikkailujakin.
 
Sittemmin on tullut palailtua suoraviivaisemmankin musiikin pariin mutta toisaalta musiikkimaku on laajentunut myös esimerkiksi Thinking Plaguen, Henry Cowin ja muun melko omituisen musiikin suuntaan (John Coltranen viimeiset levytykset tosin menevät minulta vieläkin vähän yli ymmärryksen).

Joskus vuonna -99 tai niillä main A. W. Yrjänä soitteli kerran Radiomafiassa suosikkilevyjään. Satuin kuuntelemaan puolella korvalla, kun hän laittoi soimaan kappaleen joltakin sellaiselta bändiltä kuin Rush. Kokemus oli merkillinen. En ollut koskaan kuullut vastaavaa. Musiikki kuulosti jotenkin kierolta ja kummalliselta, mutta toisaalta siinä oli myös melodisuutta ja hienoja kosketinmattoja. Lisäksi rumpali teki minuun suuren vaikutuksen. Tuo nimi ei jättänyt minua rauhaan, vaan minulle tuli suuri tarve kuulla lisää tuon merkillisen bändin musiikkia. Samalla halusin tietää lisää tästä "progesta", koska Rushin tuotosten perusteella kyseinen tyylisuunta vaikutti todella mielenkiintoiselta. Vähitellen mukaan tulivat sitten Yes, Marillion, Ozric Tentacles ja muut. Loppua progeinnostukselle ei näy.
 
En ole täysin varma, mikä tuo Yrjänän soittama kappale oli, koska selvää muistikuvaa ei ole, mutta olen jälkeenpäin tullut siihen tulokseen, että sen on täytynyt olla Subdivisions.

"juman kekka, tää SSotS on SE biisi, josta pikkupoikana tykkäsin". Eli oikeesti olin YES-fani jo pienenä, .
 
Itseasiassa minullekkin tuli uskomattomia flashpakkeja
surrounded, ja jostain muusta, biiseistä kun isoveljeni oli
niitä kuullut ja minä olin tykännyt! .. pienenä! se oli bon voyagemaista!

Alunperin innostuin seitsemännellä luokalla 60-luvun psykedeelisestä rockista. Siitä musiikkimakuni on aikojen saatossa pikkuhiljaa liukunut progempaan suuntaan, joten en pysty sanomaan tarkkaa progen kuuntelun aloituksen ajankohtaa. Mutta toden teolla innostuin tutustumaan progeen kuultuani Jethro Tullin keikan televisiosta pari vuotta sitten.

joskus tais jollai foorumilla, muistaakseni ehkä muropaketti tai päihdelinkki, olla ketju rockmusiikista johon jokainen iski oman suosikkinsa ja sit yhden päivän käytin siihen että p2p'istä hain joka-ikisen biisin (ja muutaman albuminkin) ja sit siinä joukossa oli mm Hawkwind - Masters of the Universe ja Rush - 2112. kumpikin vaati useampia kuuntelukertoja mut sitku koukku oli muodostunu, ei ollu enää ulospääsyä ja siit lähtien tullu progee ja sen tapasta kerättyä....