Funk, soul, hip hop, rap, reggae, r'n'b ›

Toinen ihmetyttänyt asia on Chili Pippureiden mainitseminen funkiksi, että löytyykö sitä groovea?
 
Laitapa Bloodsugarsexmagic -levyn Funky Monks tahi Mellowship slinky in b major koneeseen niin kyllä puskee groovea !

Laitapa Bloodsugarsexmagic -levyn Funky Monks tahi Mellowship slinky in b major koneeseen niin kyllä puskee groovea !
 
Tai George Clintonin tuottama Freaky Styley levy. :)
 
Kun en missään muualla ole päässyt kohkaamaan, niin sanotaan nyt varmuuden vuoksi että näin Bootsy Collinsin ja muutaman muun vanhan JB-heebon "James Brown"-tribute keikan 2 viikkoa sitten Tukholmassa. Fonky!

Juutupetin tuon Funky Monksin enkä kyllä saanut siitä funkia millään. Mielestäni se ei "pompottanut" siten miten funkin pitäisi.
Aika raskasta, väkinäistä, angstista vääntöä, vokaalit eivät negroidille chantille pärjää tietenkään. Pidin Flean bassosoundista, vaikka ei se soitto kyllä funkya ollut.
 
Myönnettäköön, että en ole kyllä oikein negroidinkaan rytöfunkin ystävä. Ohio Players, Funkadelic ja 70-luvun alun rytkytys ovat jääneet vähemmälle kuunntelulle.
 
Tuosta pippurijunnauksesta tulikin mieleeni muuten Cameo.
 
Siis olit katsomassa Bootsya ja etkä huomannut eroa Pippureihin. Tosin en tiedä mitä materiaalia siellä esitettiin.
 
Basistin ja rumpalin yhteispeliä voisi seurata Bootsyn Live-DVD:ltä. Tuolla DVD:llä on kyllä niin positiivinen meininki, että tottumaton indie-rock-kuuntelija pitää sitä äkkiä viihteenä.
Itseasiassa siihen minäkin ihan nuorena sorruin soulin suhteen; viuluja, torvia,tarttuvia melodioita,upea-äänisiä vokalisteja=viihdepaskaa.

Siis olit katsomassa Bootsya ja etkä huomannut eroa Pippureihin. Tosin en tiedä mitä materiaalia siellä esitettiin.
 
Sitä en kyllä sanonut. :) Mutta funk on laaja käsite. RHCP:llä on mielestäni kaksi hyvää levyä, tuo Freaky Styley ja BloodSugar (näin bändin keikalla kerran, lähdin kesken pois), mutta nämä liittyvät tietysti nuoruusmuistoihin, enkä voi sanoa kuunnelleeni niitä vuosiin. Mielestäni Prince ei pääsääntöisesti ole funk, mutta niin se sen otsikon alle laitetaan. George Benson ei mielestäni ole funk, mutta jonkun mielestäni nämä jatsit jututkin sinne menee.
 
Tosin ei tuo Bootsy-keikkakaan mikään täydellinen täyttymys ollut. JB tyyliin, se oli sellainen matinea että oli monta "bändiä" perätysten. Ja lämppärinä ollut (Public Enemy kavereiden) bändi veti JBs instrumentaaleja aivan liian raskaalla otteella.
 
Bootsy DVD:tä en ole nähnyt, seitkytluvun studiolevyjä ja live-CD tosin hyllyssä on. Ohio Players ja muukin Westbound-huttu menee, Funkadelicistä en ole koskaan mitään saanut irti.

Juutupetin tuon Funky Monksin enkä kyllä saanut siitä funkia millään. Mielestäni se ei "pompottanut" siten miten funkin pitäisi. Aika raskasta, väkinäistä, angstista vääntöä, vokaalit eivät negroidille chantille pärjää tietenkään. Pidin Flean bassosoundista, vaikka ei se soitto kyllä funkya ollut.
 
RHCP:n monet biisit menee funk rock -osastoon varsin selkeästi. Jos ne ei sun mielestä ole hyviä, niin se on eri asia (en mäkään ole yhtyeestä innostunu kai just sen takia, kun se on niin suosittu, niin herää joku hylkimisreaktio).
 
Joku vois toivoa, että teinit osais siirtyä fanittamiensa bändien omiin idoleihin (kuten mä siirryin aikanaan Hendrixistä Elmore Jamesiin), mutta ei taida riittää kuin harvalla kiinnostusta tutustua musiikkiin yhtään syvällisemmin.
 
Mielestäni Prince ei pääsääntöisesti ole funk, mutta niin se sen otsikon alle laitetaan. George Benson ei mielestäni ole funk, mutta jonkun mielestäni nämä jatsit jututkin sinne menee.
 
No jotkut sanat, kuten juuri "funk" tai vaikka "blues" on semmoisia, että jotkut ei-niin-hyvin-perillä-olevat soveltaa niitä vaikka mihin. Ja jos levyllä on yksi blues tai funk -kappale niin tottahan toki koko levy on sitten heti luokiteltavissa funkiksi/bluesiksi. Ja bändi on funk-bändi jos sen ekalla levyllä oli vähän funkia.
 
Itseasiassa siihen minäkin ihan nuorena sorruin soulin suhteen; viuluja, torvia,tarttuvia melodioita,upea-äänisiä vokalisteja=viihdepaskaa.
 
Niin hyvää afromusaa kuin 70-luvulla tehtiinkin, niin kylläpä tämä osasto on erittäin kovasti myös kärsinyt levy-yhtiöiden vaatimuksista ja muista kaupallisista paineista.
 
Pehmomusaahan levy-yhtiöt halus, esim Chicin pojat soittivat alun perin funk rockia, mutta eivät päässeet muistaakseni edes levyttämään. Mitenköhän hyvää matskua hekin olisivat saaneet aikaan... Varsinaista funk rockia ei ole kauheesti edes tehty ainakaan mustien toimesta ja 70-luvulla. Ainakaan minä en ole löytänyt Funkadelicin (ja Hendrixin) lisäksi kuin pari aika pitkälle unohdettua juttua. Lukuisat yhtyeet siirty tietysti diskoon tai pehmosouliin parin ekan levynsä jälkeen (tähän on tietysti voinut vaikuttaa muukin kuin kaupalliset paineet, mutta veikkaisin että myös ne ovat vaikuttaneet hyvin paljon). Clinton sentään osasi tehdä hyvän kompromissin kaupallisuuden ja laadun kanssa 70-luvun lopulla (ja Rick James kans aika pitkälle). Hyvin tyypillistä kyllä on, että kun kuulee jonkun hyvän funk biisin (esim L.T.D.:n "Back in love" tai Con Funk Shunin "Ffun") ja sitten hankkii käsiinsä koko albumin niin pehmosoulia ja diskoahan sieltä enimmäkseen löytyy.

Juutupetin tuon Funky Monksin enkä kyllä saanut siitä funkia millään. Mielestäni se ei "pompottanut" siten miten funkin pitäisi.
Aika raskasta, väkinäistä, angstista vääntöä, vokaalit eivät negroidille chantille pärjää tietenkään. Pidin Flean bassosoundista, vaikka ei se soitto kyllä funkya ollut.
 
Myönnettäköön, että en ole kyllä oikein negroidinkaan rytöfunkin ystävä. Ohio Players, Funkadelic ja 70-luvun alun rytkytys ovat jääneet vähemmälle kuunntelulle.
 
Tuosta pippurijunnauksesta tulikin mieleeni muuten Cameo.
 
Siis olit katsomassa Bootsya ja etkä huomannut eroa Pippureihin. Tosin en tiedä mitä materiaalia siellä esitettiin.
 
Basistin ja rumpalin yhteispeliä voisi seurata Bootsyn Live-DVD:ltä. Tuolla DVD:llä on kyllä niin positiivinen meininki, että tottumaton indie-rock-kuuntelija pitää sitä äkkiä viihteenä.
Itseasiassa siihen minäkin ihan nuorena sorruin soulin suhteen; viuluja, torvia,tarttuvia melodioita,upea-äänisiä vokalisteja=viihdepaskaa.
 
Näinhän se on. Peppers viljelee paljon noita fukkliseitä, mutta ei se siitä funkyä tee. Se on niin valkosta. Ei mitään rytmiä.

Näinhän se on. Peppers viljelee paljon noita fukkliseitä, mutta ei se siitä funkyä tee. Se on niin valkosta. Ei mitään rytmiä.
 
Mäkin olen kyllä helposti rasisti, siis että ei valkoinen mies vaan osaa. Mutta onhan niitä tietty poikkeuksiakin. Mutta Average white band on mielestäni "ihan kiva", ei sen enempää, verrattuna johonkin metersiin tai muuhun.
 
Mutta kun en ole mikään musikologistimies, niin nämä on vain mielipiteitä, tykkään tai en tykkää ja that's it, en osaa sen syvällisempää analyysiä antaa.
 
Mulle funklevyistä kovimmat ovat varmaan JB's funky good time ja Trouble Funkin live. Siis kovimpia siinä mielessä että kun pitää funkin lepattaa meidän taloudessa, valitsen helposti toisen noista (tosin tuon jälkimmäistä en kutsu funkiksi vaan go-go funkiksi, ja levyä ei tule kuunneltua kuin spesiaalitilaisuuksissa :D ). Niin no jos kysyt huomenna, voi olla että tulisi eri levyt mieleen kun autiosaarelle matkaa suunniteltaisiin... :D

Mäkin olen kyllä helposti rasisti, siis että ei valkoinen mies vaan osaa. Mutta onhan niitä tietty poikkeuksiakin. Mutta Average white band on mielestäni "ihan kiva", ei sen enempää, verrattuna johonkin metersiin tai muuhun.
 
Niin, voihan valkonenkin olla musiikillisesti musta ja toisinpäin. Pippurit sattuu olemaan molemmissa tosi valkosia.
 
Mutta kun en ole mikään musikologistimies, niin nämä on vain mielipiteitä, tykkään tai en tykkää ja that's it, en osaa sen syvällisempää analyysiä antaa.
 
Totuutta ei varmaan olekaan. Analyysit on muutenkin perseestä, taiteesta yritetään väkisinkin muodostaa tiedettä.

Mäkin olen kyllä helposti rasisti, siis että ei valkoinen mies vaan osaa. Mutta onhan niitä tietty poikkeuksiakin. Mutta Average white band on mielestäni "ihan kiva", ei sen enempää, verrattuna johonkin metersiin tai muuhun.
 
En ole kuullut Metersiltä yhtään niin hyvää biisiä, mitä AWB:n levyllä AWB on a-puolella (esim. "Work to Do"). Parhaimmillaan ("Pick up the Pieces") groovekin on menevämpää kuin Metersillä. Meters osaa kyllä soittaa tarkasti, mut biiseistä ja groovesta jää puuttumaan se jokin.

En ole kuullut Metersiltä yhtään niin hyvää biisiä, mitä AWB:n levyllä AWB on a-puolella (esim. "Work to Do"). Parhaimmillaan ("Pick up the Pieces") groovekin on menevämpää kuin Metersillä. Meters osaa kyllä soittaa tarkasti, mut biiseistä ja groovesta jää puuttumaan se jokin.
 
Oootko ihan oikeesti tosissas, vai onko tää jotain sarkasmia jota en ymmärrä?

Ootko ihan oikeesti tosissas, vai onko tää jotain sarkasmia jota en ymmärrä?
 
joo, ei mulle mittaripojat ole niin hyvin kolissu, vaikka mielelläni kuuntelenkin etenkin kahta ekaa instrumentaalilevyä. Tossa AWB-levyllä tulee sit B-puolella jo aikamoisen haukotuttavaa kamaa, että ei sekään levy loppuun asti kanna.

joo, ei mulle mittaripojat ole niin hyvin kolissu, vaikka mielelläni kuuntelenkin etenkin kahta ekaa instrumentaalilevyä. Tossa AWB-levyllä tulee sit B-puolella jo aikamoisen haukotuttavaa kamaa, että ei sekään levy loppuun asti kanna.
 
outoa. Itelle Meters on yksi suurimmista. musta Metersin meno on kaukana tarkasta. Nimenomaan väljää ja elävää ja liikkuvaa New Orleans-groovea.
 
Pick up the pieces on kyllä hyvä. ihan erilainen groove kyllä siinä. paljon tiukempaa.

outoa. Itelle Meters on yksi suurimmista. musta Metersin meno on kaukana tarkasta. Nimenomaan väljää ja elävää ja liikkuvaa New Orleans-groovea.
 
Ohan se suurimpien joukossa itsestään selvästi minunkin kirjoissa, kun eihän noita funk-suuruuksia kovin montaa lopulta edes ole.

Ohan se suurimpien joukossa itsestään selvästi minunkin kirjoissa, kun eihän noita funk-suuruuksia kovin montaa lopulta edes ole.
 
Joo. minusta metersin ansiot oon enemmänkin soittamisen saralla kuin biisien teossa tai sävellyksessä.

Mukavaa jutustelua kondensattori,sub zero ja weelie. Kukaan ei sentään provoontunut ilkeistä kommenteistani, mutta taidan olla niin syvällä suossa tämän mustan musiikin kanssa, jolloin ei aina ymmärrä valkoisen musiikin painopisteitä vaan sitä hakee bassolinjaa ja takapotkuista rytmiä kaikesta.
 
Itse olen tullut progesta jazzin kautta souliin, funkiin ja reggaeseen.
Tuossa ajattelin, että Norman Whitfieldin 70-luvun alun tuotoksissa oli groovea, mutta ne eivät olleet funkkia. Minulle funkista tekee funkkia 'bassokoukku' tai toiset sanovat 'bassomulja' ja minusta Flean soitto on sellaista räpläämistä ilman selkeitä painopisteitä.
 
Vähän häpeän tunnustaa, etten ole saanut otetta tuosta Metersistä, vaikka Labelle on ikisuosikkejani ja heidän levyillään soittavat Porter Jr. ja Leo Nocentelli ja rytmi on hienosti kaatumaisillaan taakse. Mielestäni Metersien vaivana olivat vaatimattomat vokaalit ja vaatimattomat kappaleet.
Katselin tuossa, että Dave Thompsonin funk-arviokirjassa Metersien 'Rejuvenation' sai täyden kympin. Pitänee laittaa hankintalistalle.
 
Weelie, pyöritä vähän Bootsyn alkupään levyjä minun mielikseni. Kuten toteat on funk aika kaukana jostain Prince-ilmiöstä.

Weelie, pyöritä vähän Bootsyn alkupään levyjä minun mielikseni. Kuten toteat on funk aika kaukana jostain Prince-ilmiöstä.
 
Ahh...The Name Is Bootsy, Baby! mulla on finyylinä, ja olen laiskistunut, ei tule vinyylisoitinta enää juuri käytettyä. Kokoelma on CD:llä, se ei oikein kokonaisuutena koskaan iskenyt. Pitäisi kaivaa se Louisville live-CD (maksoi jonku 3€, halpis kun on)... mihinköhän mä sen olen senkin piilottanut...
 
Mä ehkä tulin funkiin Blues Brothers soundtrackin kautta, se kun iski kun olin pieni (joskus 1984). Juu ei se ole funkia, mutta se kun on ollut merkittävä levy mulle. 80/90-luvun vaihteessa alussa ostin James Brownin kokoelman (ja kuuntelin public enemyä ja bomb the bassia jne) siksi kun siinä oli Sex Machine ja kansitietojen mukaan se kesti sen 10 minuuttia. Mutta vasta joskus 1997 James Brown kolahti. Kiitos Mikkelin kirjaston ja kämppikseni jonka kanssa sieltä yhdessä "Star Time" ja "Funkentelechy vs placebo" löydettiin. Se oli menoa se. Kiitos myös Eternal Erectionille joka silloin Mikkelissä meitä viihdytti. Ett semmonen tarina.

Clinton sentään osasi tehdä hyvän kompromissin kaupallisuuden ja laadun kanssa 70-luvun lopulla (ja Rick James kans aika pitkälle).
 
Kompromissi? Olen aina ajatellut että Clinton & Co teki mitä halusi ja ihmiset tykkäsivät.

Kompromissi? Olen aina ajatellut että Clinton & Co teki mitä halusi ja ihmiset tykkäsivät.
 
Mä en tiedä tarkalleen kuinka harkittuja ne muutokset oli (jossain ois ehkä selitetty tää, mut en ole lukenut), mut olihan tuo soundi kollektiivin 70-luvun lopun levyissä jo selvästi helpommin suurelle yleisölle lähestyttävä kuin 70-luvun alussa. Selviä diskovaikutteitakin on havaittavissa (kappaleet "Motor-Booty Affair", "(not just) Knee-Deep", "The Deep"), vaikka siihen tyyliin pidettiin aina selvä ero.

tossa ylempänä mainittiin toi dave thompsonin opas. amazonista pystyy lukemaan, että mitä artisteja siinä on esitelty. siitä löytyikin monta uutta nimeä taas tsekattavaksi. noita ei kyllä useimpia kirjastosta löydy, et pitää varmaan sit alkaa metsästää muilta laitumilta. mut esim tommonen kun lafayette afro funk band löytyi ja pistin varaukseen

En ole kuullut Metersiltä yhtään niin hyvää biisiä, mitä AWB:n levyllä AWB on a-puolella (esim. "Work to Do"). Parhaimmillaan ("Pick up the Pieces") groovekin on menevämpää kuin Metersillä. Meters osaa kyllä soittaa tarkasti, mut biiseistä ja groovesta jää puuttumaan se jokin.
 
Alkaa tuntua siltä että haluat ton funkin ja grooven sun nimimerkin lämpöisenä. Heitetääs tämmönen Pepsi challenge tähän väliin. Kumpi groovaa?
 
AWB
http://www.youtube.com/watch?v=-TSmRvo8QaY
 
The Meters
http://www.youtube.com/watch?v=Y-K2Xo6tCYA
 
EDIT: oon muuten aina ollut luulossa että toi AWB:n biisi on Kool and the Gangia. Koska se ihan hyvin vois olla.