Tuottaminen ja sovittaminen ›

Kummastuttanut tuossa jo jonkin aikaa semmoinen omituinen seikka, joka tuntuu toistuvan monella bändillä musiikkityylistä riippumatta. Eli puolella sävelaskeleella laskettu vire - kitaralla tämä tarkoittaisi Eb Ab Db Gb Hb Eb virettä.
 
Kikkaan törmää usein yksittäisissä levytetyissä kappaleissa ja tuskin tämä keikoilla kovin kätevä ratkaisu olisikaan - siis alkaa vääntämään soittimia toiseen vireeseen yhden tai kahden biisin ajaksi. Eli epäilen että kyseessä saattaisi olla jonkinmoinen studiossa käytettävä juttu, mutta kuhan arvaan.
 
Tietääkö kukaan mitä tällä vireellä haetaan? Onko se joku studiotuottajan kikka saada soundia asteen raskaammaksi vai antaako se soundille jotain muuta? Tuskin nyt syynä kuitenkaan on bändin asettaminen laulajan sävelläjiin, sillä tätä laskettua virettä näyttää käyttävän niin moni tunnettu bändi ettei tohdi edes luetella.

Hm? Oletko todella havainnut tuon vasta nyt - puolisävelaskelen laskettu vire on ollut raskaammalla rock-puolella standardina 1960-luvun lopulta lähtien ja tällä hetkellä metallibändien vire on usein jo Dropped-C tai Dropped-H (eli D tai C#-vire siitä vielä kokoaskelen pudotetulla ala-E-kielellä), myös keikoilla.
 
Mitä sillä sitten haetaan? Erilaisia harmonisia kerrannaisia, raskautta, esikuvayhtyeen sointia, paksumpia kieliä helpolla tatsilla; dropped-vireellä myös helppoa yhdensormen-kvinttiä soinnun juureksi.
 
Soittimet soivat eri tavalla eri perusvireessä, vaikka soivat nuotit olisivat prikulleen samoja.

Just. Eli soundijuttu siis.
 
Helpostihan tuon ymmärtää, että raskaammassa musiikissa löysempi vire auttaa saavuttamaan haluttua tukevuutta. Enemmän tosiaan kummastutti kun huomasin kantrimiestenkin vääntävän akustisiaan alaspäin ja silloin alkoi mietittyttämään että tässä nyt ehkä haetaan jotain ihan muuta.
 
Mutta joo.. pystyy taas nukkumaan kun sai tämänkin asian selväksi.

Just. Eli soundijuttu siis.
 
Helpostihan tuon ymmärtää, että raskaammassa musiikissa löysempi vire auttaa saavuttamaan haluttua tukevuutta. Enemmän tosiaan kummastutti kun huomasin kantrimiestenkin vääntävän akustisiaan alaspäin ja silloin alkoi mietittyttämään että tässä nyt ehkä haetaan jotain ihan muuta.
 
Mutta joo.. pystyy taas nukkumaan kun sai tämänkin asian selväksi.
 
Kantrimiehet, folkkarit ja etnosoittajat vääntävät virettä myös ylöspäin, ja jos en väärin muista, REMin Peter Buckin kitaroista hyvä osa on ylävireessä. Sillä taas haetaan toisenlaisia harmonioita, kepeyttä ja "meininkiä".
 
Offtopic: mä en itse ole kauheasti viitsinyt nähdä vaivaa kitaroiden säätämiseksi eri vireille. Aikoinaan mulla oli kyllä yksi Les Paul D-vireelle säädettynä alaviresoittoa varten, ja vielä varhemmin yksi tarkoitukseen modattu (mm virityskeneistoa porattu) Telecaster baritonivireessä (H), mutta näiden funktio oli ihan vain se, että saa äänityksissä tuplata vähän toisella tapaa - saatoin näihin kumminkin laittaa vaikka capon, että sai normaalivireen asemat mukaan. Ja sitten mulla on yksi akustinen Yamaha, joka ei kerta kaikkiaan soi normaalivireessä, mutta kokoaskelen alavireessä ihan komeasti, joten olkoon se niin, muut kitarat ovat kaikki ihan vakiovireessä. Haaveena on silti joku sopiva kitara laittaa "Nashville hi-strung" -vireeseen (eli kielittää pelkillä ohuilla kielillä), mutta kun se Rickenbacker 325 joka hommaan olisi ollut omiaan, tuli myytyä...

Kummastuttanut tuossa jo jonkin aikaa semmoinen omituinen seikka, joka tuntuu toistuvan monella bändillä musiikkityylistä riippumatta. Eli puolella sävelaskeleella laskettu vire - kitaralla tämä tarkoittaisi Eb Ab Db Gb Hb Eb virettä.
 
Kikkaan törmää usein yksittäisissä levytetyissä kappaleissa ja tuskin tämä keikoilla kovin kätevä ratkaisu olisikaan - siis alkaa vääntämään soittimia toiseen vireeseen yhden tai kahden biisin ajaksi. Eli epäilen että kyseessä saattaisi olla jonkinmoinen studiossa käytettävä juttu, mutta kuhan arvaan.
 
Tietääkö kukaan mitä tällä vireellä haetaan? Onko se joku studiotuottajan kikka saada soundia asteen raskaammaksi vai antaako se soundille jotain muuta? Tuskin nyt syynä kuitenkaan on bändin asettaminen laulajan sävelläjiin, sillä tätä laskettua virettä näyttää käyttävän niin moni tunnettu bändi ettei tohdi edes luetella.
 
Ja tuo keikkailupuoli, ei muuta kun kaksi kitaraa keikalla mukana niin ei tartte viritellä. Yleinen tapa keikalla on myös virittää pelkkä ala-E kieli pykälää alemmaksi, se on tehty in now time biisien välissä. Jos haluat tutustua alavireen äärimmäisyyksiin, niin kuunteleppa esim. jotakin dream theaterin uudempaa tuotantoa, pojat soittavat joitakin kappaleita C-vireessä ja nimenomaan tuo alhainen vire muuttuu noissa tapauksissa suureksi osaksi koko itse soundia, sitä soundia joka niin mukavasti raastaa rintalastaa...

Ja sitten on vielä tämä vanhan liiton lähestymistapa, jossa äänitystapahtuma on aloitettu virittämällä instrumentit korvakuulolta sen instrumentin mukaan, jonka soittaja on laiskin virittämään. Referenssi E on sitten jotain D:n ja G:n väliltä.
 
Nauhanopeutta on myös laskettu tai nostettu sen mukaan onko haluttu enemmän bonea vai tiukempaa soittoa.

Ja sitten on vielä tämä vanhan liiton lähestymistapa, jossa äänitystapahtuma on aloitettu virittämällä instrumentit korvakuulolta sen instrumentin mukaan, jonka soittaja on laiskin virittämään. Referenssi E on sitten jotain D:n ja G:n väliltä.
 
Nauhanopeutta on myös laskettu tai nostettu sen mukaan onko haluttu enemmän bonea vai tiukempaa soittoa.
 
Tuokin on totta. Kaikki varmaan muistavat Stones In The Park -dokkarin, jossa koko bändi virittää sisällä asuntovaunussa Jaggerin soiroksi puhalletun vanhan huuliharpun mukaan ennen kuin lähtevät soittamaan radikaalisti erilämpöiselle lavalle
:-)
 
Nauhanopeuden säätö on varsin tavallinen temppu vanhemmilla levyillä. Nykyään kappaleen nopeuttaminen onnistuu ilman sävelkorkeuden muuttumistakin, hidastaminenkin jossain määrin (vaikka pikselien kopioiminen peräkkäin ei ookaan mun mielestäni kaikkein paras juttu, todellinen resoluutio laskee vaikka näennäisresoluutio pysyy samana). Vireen muutos voi olla myös tyylikeino - muistan itse, kuinka kaipasimme toistakymmentä vuotta sitten yhteen levybiisiin "jylhää lätinää", ja ratkaisu oli soittaa biisi tuplatempolla sisään 24-raitamankka täysillä kierroksilla, ja pudottaa sitten nauhanopeus alemmaksi päällesoittoja varten. Oli muuten isot rumpusaundit, ja jokainen kapulan kosketus kalvoon mässähti kuin olisi ollut tarraliimaa malleteissa.
:-)

Nykyään kappaleen nopeuttaminen onnistuu ilman sävelkorkeuden muuttumistakin, hidastaminenkin jossain määrin
 
Se ei ole kyllä yhtään niin siistin kuuloista, kuin kelanauhurin pitchillä nopeuttaminen.
 
Vireen muutos voi olla myös tyylikeino - muistan itse, kuinka kaipasimme toistakymmentä vuotta sitten yhteen levybiisiin "jylhää lätinää", ja ratkaisu oli soittaa biisi tuplatempolla sisään 24-raitamankka täysillä kierroksilla, ja pudottaa sitten nauhanopeus alemmaksi päällesoittoja varten. Oli muuten isot rumpusaundit, ja jokainen kapulan kosketus kalvoon mässähti kuin olisi ollut tarraliimaa malleteissa.
:-)
 
Ja sellaisiakin vahinkoja sattuu, kun siirretään tavaraa nauhalta toiselle, nauhalta koneelle jne että jossain vaiheessa nopeussäädin ei olekaan siinä keskiholessa. Oli pirullinen homma etsiä bassolle kelvollinen vire kun mitään referenssipiippausta ei oltu nauhalle laitettu (ja koneella pitchaaminen kullostaa oudolta). A oli lopulta kaiketi jotain 428 hz.

Ja sellaisiakin vahinkoja sattuu, kun siirretään tavaraa nauhalta toiselle, nauhalta koneelle jne että jossain vaiheessa nopeussäädin ei olekaan siinä keskiholessa. Oli pirullinen homma etsiä bassolle kelvollinen vire kun mitään referenssipiippausta ei oltu nauhalle laitettu (ja koneella pitchaaminen kullostaa oudolta). A oli lopulta kaiketi jotain 428 hz.
 
Muistan hyvin, kun noita referenssiääniä kalibrointia varten laitettiin kakkujen alkuun. Aina sekään ei riittänyt - saattoi hyvin olla, että seuraavan studion mankka kerta kaikkiaan oli kiinteänopeuksinen, ja pyöritti just vähän yli tai ali kuin edellinen. Ja kun ei ollut varispiidiä, ei voi mitään, sori.
 
Vireen hakemisessa ehdoton apu on äänestä kalibroituva mittari. Sen voi kalibroida vaikka puhtaasta kitara- tai urkuraidasta, tai sitten virittää biisiä kuunnellen kitaran tarkasti samaan vireeseen ja kalibroi sitten siitä kitarasta. Pitää vain muistaa, ettei hukkaa kalibrointia sitten kesken sessiota.
 
Jossain Helsingin studioista oli myös mankka, joka pyöri päivän mittaan aina vain nopeammin. Muutaman tunnin sessioissa sitä ei havainnut, mutta kun 16 tunnin studiopäivän päätteeksi kuunteli aamun otoksia tai halusi palata niihin, niin ohhoh. En kyllä ihan oikeasti muista, missä. Lämmetessään se jotenkin reipastui
;-)

Suosittelen empiiristen kokemuksien perusteella Peterson-tuotteita kaikenlaisiin virehommien tarkkailuihin.

Suosittelen empiiristen kokemuksien perusteella Peterson-tuotteita kaikenlaisiin virehommien tarkkailuihin.
 
Kyllä. Kuten entinen basisti sanoi: "Anna ennemmin se Yamaha. Tää on ihan liian tarkka, virittäminen vie liikaa aikaa."
 
Suosittelen myös viritysmittarin kiinnittämistä johonkin sopivaan pöydän lähtöön, ja pitämään sitä koko session ajan päällä, tai avaamaan jo ihan työpohjiin valmiiksi viritysmittariplugin vaikkapa ekaksi masterbussin insertteihin, ja pitämään sitä jossain kohti työpöytää myös näkyvissä.

Suosittelen myös viritysmittarin kiinnittämistä johonkin sopivaan pöydän lähtöön, ja pitämään sitä koko session ajan päällä, tai avaamaan jo ihan työpohjiin valmiiksi viritysmittariplugin vaikkapa ekaksi masterbussin insertteihin, ja pitämään sitä jossain kohti työpöytää myös näkyvissä.
 
Nimenommoon. Softaversiotakin löytyy nykyään, Digidesignin raudan kanssa on vaan jotain säätöä, pitää sammuttaa Protools tms et rauta pelittää.

Nimenommoon. Softaversiotakin löytyy nykyään, Digidesignin raudan kanssa on vaan jotain säätöä, pitää sammuttaa Protools tms et rauta pelittää.
 
Eiks se Bombfactoryn viritinplugi ole itse asiassa ihan ok pikkuapuri?

Brian Wilson sovitti aikoinaan Beach Boysien Pet Soundsille biisin "Sloop John B" siten että vain Bassot (Kontra ja Fender Jazz) oli viritetty Eb-vireiseksi. Tuli rouheempi klangi....

Kylläpä avarsivat aihetta kovasti nämä viestit.
 
Tuo dropped-D tuli hyvinkin tutuksi, kun eräs vahvasti grungerouhintaan ihastuneen kitaristituttavani vierailun jäljiltä olivat aina kaikki E-kielet D:ssä. En silloin ajatellut tosiaankaan sen liittyvän millään tavoin soundiin, vaan enemmänkin siihen että oli kait helpompi semmosella vireellä soitella. Mutta kait se Seattle-soundi siitä D:stä sitten lähti.
 
Joskus kuulin myös huhua, että harmoniat käyttäytyvät joltisestikin eri tavalla kun niitä soittelee eri sävellajeista. Että jos koko partituuri transponoidaan kaikkine soittimineen harkitsematta ylemmäs tai alemmas, saatetaan samalla pilata koko biisin idea.
 
Kuulostaako kenestäkään tämmöinen väite tutulta?

Joskus kuulin myös huhua, että harmoniat käyttäytyvät joltisestikin eri tavalla kun niitä soittelee eri sävellajeista. Että jos koko partituuri transponoidaan kaikkine soittimineen harkitsematta ylemmäs tai alemmas, saatetaan samalla pilata koko biisin idea.
 
Kuulostaako kenestäkään tämmöinen väite tutulta?
 
Faktaahan se on. Eikä tarvitse edes transponoida, kokeile samaa kappaletta A=438:lla ja A=445:llä, niin fiilis on aivan eri.
 
Mutta itse asiaan, kyllä. D-molli ei ole C-molli kokosävelaskelta ylempää, vaikka se teknisesti ajatellen niin onkin.
 
Noihin harmonioihin viittasin jo ensimmäisessä vastauksessani. Nehän ovat myös esimerkiksi se asia, joka erottaa vaskipuhaltimen jousisoittimesta, siinä missä äänen aluke kitaran pianosta, jos ruvetaan analysoimaan, mistä äänen tunnistettavuus syntyy...
 
Edit: tarkennus.

laskelmoitu vire?

Calliston pojat tiesivät kertoa että jopa dropped F# on jossain sludgessa käytössä. Niillä taitaa olla E kieli ihan H:ssa. Ja kyllähän tuo komialta kuullostaa kun siihen tottuu.

Mutta itse asiaan, kyllä. D-molli ei ole C-molli kokosävelaskelta ylempää, vaikka se teknisesti ajatellen niin onkin.
 
"D-molli on kaikkein surullisin sävellaji"

"D-molli on kaikkein surullisin sävellaji"
 
"Tässä on vähän Mozartia... ja Bachia... joten tää on sitten varmaan Machia."