Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Just. Nauhattomia soittimia (ml. viulut jne.) on virtuooseilla ollut maailman sivu ja nopeutta on silti löytynyt. DiGiorgiolla on tosin nykyisin käytössä kaksikaulainen basso, jossa toisessa on nauhat ja toisessa ei, mutta Individual on vedelty kokonaan nauhattomalla.
 
Ja soundihan on helvetin HYVÄ!!! ;)

Ja soundihan on helvetin HYVÄ!!! ;)
 
ne bassot on tosiaan aika hauskat. ihme seikkailua siellä kitarojen taustalla

DEATH - SYMBOLIC (1995)
 
Chuck Schuldiner - laulu, kitara
Bobby Koelble - kitara
Kelly Colton - basso
Gene Hoglan - rummut
 
Vuoden 1993 "Individual Thought Patterns" todisti Deathin jo Spiritual Healingilta alkaneen kehityskaaren huipentuman teknisen deathmetalin saralla, ja täten odotukset bändin seuraavaa albumia kohtaan olivat varmasti suuret. 1995 oli aika julkaista tämä odotettu seuraaja, joka kantaa nimeä "Symbolic." Individualin äärimmäisen tekniset, progressiiviset ja raskaat ratkaisut varmasti osaltaan hämmensivät fanien mieltä, ja uuden albumin tyylin povaaminen oli varmasti hankalaa - Death kun ei tunnetusti ole yhden jutun parissa kauan viihtynyt, vaan on aina seuraavalla albumillaan hakenut jotain uutta edelliseen nähden. Kokoonpano Patternsilla oli todellinen superkokoonpano, josta jäljellä "Symbolicilla" onkin enää ihmisrumpukone Genen "Tuhatkäsi" Hoglan. Kitaraan ja bassoon Schuldiner valitsi entuudestaan "tuntemattomat" nimet Bobby Koelble ja Kelly Colton. Näillä eväin toteenpantiin ja julkaistiin "Symbolic", Deathin viimeiseksi tarkoitettu albumi.
 
Edellislevyyn nähden asiat eivät ole huomattavasti muuttuneet. Soundit, tuotanto ja muuttunut, tosin ihan yhtä tasokas instrumentaalinen anti ovat totuttua Death-tasoa, tiukkaa tavaraa. Chuck Schuldiner tätä laivaa ohjasi, ja tietty laadun leima se Deathin logo levynkannessa kieltämättä on. Niille, jotka eivät Deathia ole kuunnelleet, voin sanoa että ottaaka selvää mistä tässä hypetyksessä on kyse. Kukaan ei turhaan hehkuta tätä bändiä, yhden miehen toteutunutta visiota täydellisestä metallimusiikista. Juurikin allekirjoittaneen arvostelema albumi Symbolic sopii ensitutustumiseen mainiosti, ja antaa tarkan, joskin ilmavaraa sisältävän kuvan siitä millaista Death on.
Individual Thought Patterns on erittäin tekninen ja moniulotteinen kokonaisuus. Ennen Symbolicin kuulemista olin kuullut jo ITP:n, ja jo siinä vaiheessa tiesin, että ihan yhtä tekninen, ainakaan samalla tavalla, ei Symbolic voi olla, ja tämä onkin totta. Sävellykset ovat hivenen yksinkertaistuneempia, mutta tämä ero on hyvin pieni. Jokatapauksessa ei Symbolic mitään helppoa musiikkia sisällä, vaikkakin edeltäjäänsä nähden on vähän helpommin sisäistettävä. Parhaat albumit kuitenkin aukeavat vähän kerrallaan, monella kuuntelulla, ja kaikki Deathin albumit oikeastaan debyyttiä lukuunottamatta kuuluvat tähän sarjaan. Eikö olekin hieno tunne, kun kappale kappaleelta rauhallisesti sisäistetty albumi lopulta paljastaa todellisen loistonsa?
 
Kappalemateriaalin suhteen Death ei ole kuudennella albumillaan muuttunut mitenkään. Laatu on tasaisen tappavaa, ja tyyli ehtaa Deathia - varhaisimpien albumeiden brutaalimpi ja raa´empi tyyli sisältää myös sellaisia Deathille tunnuksenomaisia merkkejä, jotka tältäkin albumilta ovat helposti löydettävissä. Chuck Schuldinerin lauluääni on kehittynyt tietyllä tavalla; se on hivenen aiempaa korkeampi, äkäisempi ja kirskuvampi - tosin bändin viimeisellä albumilla, The Sound Of Perseverancella tämäkin kehityskaari on saatettu loppuun saakka. Miehen kitaratyöskentely ei esittelyjä kaivanne, tiukkaa, tarkkaa riffittelyä ja mielikuvituksellisen taitavia sooloja. Bobby Koelble on aiempiin Death-kitaristeihin nähden tyyliltään omaperäisempi ja erilaisempi, muodostaen kokonaisuutena Schuldinerin kanssa Deathin parhaan soolokitarakaksikon. Kelly Colton ei pääse ihan Mr. Steve DiGiorgion tasolle, (mikä onkin Individualin nauhattoman bassotaiteen jälkeen sula mahdottomuus!) mutta taso ei missään nimessä ole heikko. Eihän Chuck sellaisia muusikoita olisi albumeillensa hyväksynytkään. Gene Hoglan ei myöskään esittelyjä kaipaa. Kuulostaa siltä, niin kuin herra Hoglanilla olisi useampia ylimääräisiä raajoja apuvälineinään, niin nopeaa ja teknistä soittoa kuullaan kautta linjan.
Albumi sisältää yhdeksän kappaletta, joita kaikkia voi varauksetta kehua ensiluokkaisiksi, ja jokaiselle niistä voi antaa täydet pisteet. Tästä voikin jo päätellä itse albumin lopullisen arvonsanan. No, eipähän näiden arvostelujen tarkoitus taida ollakaan kertoa kuinka hyvä albumi on, vaan miksi se on sellainen. Yhdeksän ensiluokkaisen Schuldiner-mestariteoksen joukosta erityisesti neljään allekirjoittaneella on erittäin läheinen suhde. Nämä neljä kappaletta ensimmäisenä Symbolicilta kolahtivat ja jäivät päähän polkemaan, eikä niillä ole sieltä ulospääsyä. Symbolic, Zero Tolerance, 1,000 Eyes ja Crystal Mountain räjäyttävät tajunnan jokaisella kuuntelukerralla uudestaan ja uudestaan, reaktion ollessa aina ensikertalaisen innostunut, kädet täristen penkinreunaa puristaen.
Muut viisi kappaletta eivät todellakaan ole näitä heikompia, syvä kiintymys ja jo alusta asti mieleen tarttunut ja albumin pariin takaisin vetävä voima on vain painavimpana tekijänä näiden neljän mainitsemiseen ylitse muiden. Huono omatunto minulle aina tulee siitä kun nostan Deathin kappaleita toisten yläpuolelle, ja jo hetken päästä kaduttaa se mitä tulin sanoneeksi.
Albumi on Death-asteikolla hieman yllättäen vähän melodinen, mikä ei suinkaan tarkoita että Deathia olisi sopivaa luokitella melodiseksi deathmetaliksi. Ei, Symbolicin melodisuus piilee riffeissä, ja ikään kuin rivien välissä. Se, mistä se todellinen melodia löytyy, on kuulijan itse löydettävissä, ja kuvailtavissa jos suinkin kykenee. Deathin ystävät tietävät mistä puhun.
 
Chuck Shuldinerin kierontarkat riffit, Koelblen kokeilevat ja erikoiset soolot, Coltonin bassomaalailu ja Hoglanin erehtymättömän tyylitajuinen rytmiosasto tekevät kokonaisuudesta ikimuistoisen. Jos albumin kappaleet toimivat yksilöinä, kokonaisuutena ne vasta loistonsa paljastavatkin. Albumi on aiempaan Deathiin nähden hieman helpommin sisäistettävää, riffeiltään tarttuvampaa ja suuremmalle yleisölle sopivampaa, ja näin ollen Symbolic on mainio albumi Deathiin tutustumiseen. Albumi sisältää yhdeksän täydellistä mestariteosta, joiden piti olla Deathin jäähyväislaulu albumin ollen tarkoitettu bändin viimeiseksi Schuldinerin keskittyessä Control Deniediin. Fanien ja levy-yhtiön rukoilemana Chuck Schuldiner kuitenkin päätti hemmotella faneja vielä kerran yhden Death-albumin voimin. Vuonna 1998 ilmestyi The Sound Of Perseverance, jota allekirjoittaneen hyllystä ei vielä löydy, mutta johon tutustumista odotan enemmän kuin innolla. No, oikeaa hetkeä odotellessa voin kuunnella vanhoja Death-albumeita ja fiilistellä sitä uskomatonta, ainutlaatuista tunnetta. Tunnetta, joka on niin vahva. Side, joka vallitsee bändin musiikin ja sen kuulijan välillä.
 
Symbolic on eräs Deathin ja ylipäänsä metallimusiikin parhaita albumeita, ja voin sitä varauksetta suositella jokaiselle Deathiin tutustuvalle tahi bändin muuta tuotantoa kuulleelle fanille.
* * * * *
 
Chuck Schuldiner, lepää rauhassa.

Symbolic on ehkä Deathin paras tosin levy saisi loppua Misanthropeen, koska viimeinen biisi ei ole mikään hyvä.
 
P.S. The Sound Of Perseverance on julkaistu 1998.

Vaikka en olekaan käyttäjän DVD-SOITIN kanssa täysin samaa mieltä Symbolic-levyn mestarillisuudesta, niin kyllä tuollaiset kirjoitukset joihin on panostettu täytyy silti palkita plusmerkinnällä.

Symbolic on ehkä Deathin paras tosin levy saisi loppua Misanthropeen, koska viimeinen biisi ei ole mikään hyvä.
 
Siinä mielessä se ei ole hyvä, että sen soundit ovat heikommat kuin edellisen Misanthropen ja se ottaa korvaan minulla aika pahasti. Tosin se häiritsee vain ensimmäiset 30 sekuntia.

Symbolic on ehkä Deathin paras tosin levy saisi loppua Misanthropeen, koska viimeinen biisi ei ole mikään hyvä.
 
Perennial Questin soolot on hienointa ikinä. Eikä pelkästään soolot, vaan se kokonaisuus siinä kohden biisiä, etenkin Chuckin soolon aikana tausta nousee melkeinpä päärooliin. Ja se vinksahtanut riffi n. klo 0:40..! Puhumattakaan siitä, että biisin lyriikat ovat levyn parasta antia. Minen ymmärrä kuinka joku, joka pitää koko levystä, ei voi olla pitämättä tästä biisiistä! :)

Siinä mielessä se ei ole hyvä, että sen soundit ovat heikommat kuin edellisen Misanthropen ja se ottaa korvaan minulla aika pahasti. Tosin se häiritsee vain ensimmäiset 30 sekuntia.
 
Minäkin oon ihmetelly tätä, miksi se biisi soi hiljemmalla muihin biiseihin nähden?

DEATH - HUMAN (1991)
 
Chuck Schuldiner - laulu, kitara
Paul Masvidal - kitara
Steve DiGiorgio - basso
Sean Reinert - rummut
 
Spiritual Healing oli aloittanut Deathin siirtymisen brutaalista deathmetalista lähemmäksi myöhempää, teknistä tyyliään, ja vuosi 1991 lopulta viimeisteli muutoksen täysin uudelle tasolle. Itse musiikin lisäksi myös toinen tärkeä muutos kohtasi bändiä, tämä liittyen kokoonpanoon. Spiritual Healingia seuranneen riitaisen kiertueen jälkeen Chuck Schuldiner oli päättänyt luovuttaa pysyvän kokoonpanon etsimisen suhteen, ja Humanilla kuullaan täysin edellisalbumilta poikkeavaa kokoonpanoa. Bill Andrews hoiti Leprosylla ja Spiritual Healingilla rumpaloinnin suhteellisen tyydyttävästi, mutta se jokin jäi uupumaan, ja Spiritual Healingilla soitto oli jo paikoin melko kuivaa ja monotonista.Terry Butlerin kyvyt bassonvarressa lienevät hiukan kyseenalaisia, Chuck Schuldiner kun kertoi soittaneensa Leprosyn bassot yksin biisimateriaalin ollessa Butlerille liian haastavaa.Viimeisenä niittinä Spiritual Healingia seurannut riitaisa kiertuesotku, jolloin muu bändi lähti kiertämään Deathin nimellä - ilman Schuldineria, vahvisti muutoksen väistämättömyyden. Odotukset olivat varmasti kovat, ja sekaiset, kuten melko usein muulloinkin Deathin seuraavaa siirtoa arvaillessa.
 
Bassoon Schuldiner värväsi varsinaisen monitaiturin, Testamentissakin bassotelleen Steve DiGiorgion. Toiseen kitaraan ja rumpuihin mies värväsi Paul Masvidal ja Sean Reinert-nimiset miehet, hieman tuntemattomammat suuruudet. Morrisound Studiolla kyhättiin Scott Burnsin turvallisella tuella bändin neljäs pitkäsoitto, joka kantaa ytimekästä nimeä "Human."
Human toimii parillakin tapaa vedenjakaja Deathin tuotannossa, saattaen oikealle tasolle Spiritual Healingilta alkaneen teknisen kehityskaaren, ollen Deathin ensimmäinen täydellinen albumikokonaisuus. Tällä kertaa ei muusikoiden puoleltakaan löydy moitteen sanaa, ja vaikka kaikilla on ne omat suosikkinsa kokoonpanojen suhteen, ei tätä kokoonpanoa voi kehnoksi sanoa.
Soundit, tuotanto ja kokonaisuus yleensä ovat tähänastisen Deathin parasta antia.
 
Kappalemateriaalin taso on se ikuisuusjuttu, johon ei tarvinne mitään lisätä, kaikki on jo sanottu. Äärimmäiset Death-lasit päässä on kovin vaikea bändistä mitään huonoa löytää, ja tämän albumin lisäksi ITP:lta ja Symbolicilta se on suorastaan mahdotonta. Biisit ovat ehtaa Schuldiner-metallia aiempaa kypsempänä ja kehittyneempänä, varustettuna paremmilla muusikoilla ja myöhemmälle Deathille tyypillisillä pohdiskelevilla sanoituksilla. Erityisesti rumputyöskentely on saavuttanut huomattavaa raskautta rumpalinvaihdoksen seurauksena, eikä aiempien albumien bassottelutkaan kuulosta niin hyviltä kun on kuullut Deathia Steve DiGiorgion soittamana. Kitarapuolen tasostakaan ei valittamista löydy, Schuldiner kun on parina niin ei siinä voi pahasti pieleen mennä kenelläkään, Masvidalin kaltaisilla lahjakkuuksilla vieläkin vähemmän.
 
Albumi sisältää kahdeksan loistavaa kappaletta. Flattening Of Emotions starttaa albumin ollessa kiistatta eräs bändin raskaimmista, ja sama taso jatkuu kautta linjan sellaisten klassikoiden kuin Suicide Machine, Together As One, Lack Of Comprehension ja Cosmic Sea-siivittäminä. Raskaat, repivät kitarariffit, hullun lailla pomppiva basso ja päälle vielä Reinertin tuplabasareja kyltymättömästi paiskova komppi muodostavat vesitiiviin kokonaisuuden, joka lisättynä vähintään mainioon kappalemateriaaliin ja muuten onnistuneeseen sekoitukseen tekevät albumista ainutlaatuisen. Human on eräs deathmetalin, ja metallimusiikin yleensä tunnetuista klassikoista, ollen kenties Deathin tunnetuin albumi. Syyttä albumi ei tätä asemaa ole saavuttanut; kokonaisuutena albumi on niin timanttista tavaraa että kukaan Death-fani ei voi olla siitä pitämättä. Deathin tasosta bändinä taitaa kertoa jotain se, että tämä ei suinkaan jäänyt bändin ainoaksi mestariteokseksi, vaan melkein kaikki bändin albumit voidaan vuorollaan nostaa tähän asemaan. _
Humanilla löydettiin se progressiivinen, tekninen ja moniulotteinen Death-tyyli, jonka jatkuvasti jalostuvaa kehitystä seurattiin bändin loppuun saakka. Human on edellisiin Death-albumeihin nähden hieman kehittyneempi, mutta myöhempiin levyihin nähden hieman raaka ja aggressiivinen. Näinollen Human sopii Symbolicin kanssa mainiosti bändiin tutustuville, antaen heti alussa oikean kuvan siitä mitä kaikkea Death pitääkään sisällään.
 
Human on eräs Deathin niin monesta parhaasta albumista, ja tämä kiistaton klassikko tulisi löytyä jokaisen metallipään hyllystä. * * * * *

Bill Andrews hoiti Leprosylla ja Spiritual Healingilla rumpaloinnin suhteellisen tyydyttävästi, mutta se jokin jäi uupumaan, ja Spiritual Healingilla soitto oli jo paikoin melko kuivaa ja monotonista.
 
Siis juuri toisinpäin. Leprosyllä on todella surkeasti soitetut rumpuraidat, Spiritualilla Bill oli selkeästi treenannut ja sen levyn rumpalointi on hienoa kuultavaa. Mutta Death-levyjen parhaat kannutukset hoitaa kuitenkin Hoglan Individualilla... tai oikeastaan parhaat rumpuraidat koskaan.

Loistava yhtye! Omistan levyt Individual Thought Patterns, Human, Symbolic ja Scream Bloody Gore. Näistä korvaa eniten miellyttää Human. RIP Chuck! Loistavaa musaa teki hän.

Leprosyllä on todella tasaisen tylsästi soitetut basso- ja rumpuraidat, Spiritualilla Bill oli selkeästi treenannut ja sen levyn rumpalointi ja bassotyöskentely on sitä samaa dynaamiikatonta tamppausta. Mutta Death-levyjen parhaat kannutukset hoitaa kuitenkin Sean Reinert Humanilla.

Olen kuullut että tämä bändi on aika kova....aattelinpa tutustua mutta voisinpa ensiksi kysyä teiltä että mitä levyä suosittelisitte meikäläisen ostamaan?!:D

Olen kuullut että tämä bändi on aika kova....aattelinpa tutustua mutta voisinpa ensiksi kysyä teiltä että mitä levyä suosittelisitte meikäläisen ostamaan?!:D
 
Niinkuin DVD-Soitin tuolla jossain sanoikin, Symbolic on ehkä helpoiten sisäistettävä Death-levy, joten siitä lienee hyvä aloittaa.

Olen kuullut että tämä bändi on aika kova....aattelinpa tutustua mutta voisinpa ensiksi kysyä teiltä että mitä levyä suosittelisitte meikäläisen ostamaan?!:D
 
Ehdottomasti tässä järjestyksessä:
 
1. Symbolic
2. Human
3. Individual Thought Patterns

Kuten jo moneen kertaan täällä sanottu, niin maailman paras yhtye. Kerta kaikkiaan loistavaa musiikkia! Symbolicin riffit on jotain käsittämättömän hienoa, varsinkin kun soittelee ite mukana kitaralla. Nyt Mokomatkin sai luvan nauhottaa sen Open Casket -coverin.

Olen kuullut että tämä bändi on aika kova....aattelinpa tutustua mutta voisinpa ensiksi kysyä teiltä että mitä levyä suosittelisitte meikäläisen ostamaan?!:D
 
Osta kaikki.

Osta kaikki.
 
Auttaa varmasti kysyjää valitsemaan sen ensilevyn jos joku tulee heittämään kommentin "osta kaikki." Ihan yhtä tyhjän kanssa. Ja kuten tiedämme kaikki, joku Scream Bloody Gore nyt menee aikalailla harhaan antaen Deathista erilaisen kuvan kuin mitä bändi kokonaisuutena onkaan.
 
Edelleen, se Symbolic on helpoin ja kuvaa Deathia kokonaisuutena parhaalla tavalla.

Auttaa varmasti kysyjää valitsemaan sen ensilevyn jos joku tulee heittämään kommentin "osta kaikki." Ihan yhtä tyhjän kanssa. Ja kuten tiedämme kaikki, joku Scream Bloody Gore nyt menee aikalailla harhaan antaen Deathista erilaisen kuvan kuin mitä bändi kokonaisuutena onkaan.
 
Edelleen, se Symbolic on helpoin ja kuvaa Deathia kokonaisuutena parhaalla tavalla.
 
No joo. Sori. Mutta mun puolesta voi ostaa minkä tahansa niitten levyn. Tai no TSOUP:sta en tiedä kun en omista.

Ehdottomasti tässä järjestyksessä:
 
1. Symbolic
2. Human
3. Individual Thought Patterns
 
Aika lailla samaa mieltä. Symbolic on koukuttanut muutaman tuntemani ei-death-metal-fanin ainakin Deathin ystäväksi.