Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Minulla Deathin kuuntelu alkoi Lack of Comprehensionin musavideosta, jonka näin & kuulin kaverilta lainaamallani VHS:llä. Olin jo sitä ennen kuullut Deathista, mutta en itse Deathia. Parhaat levyt ovat ehdottomasti Human, Symbolic ja Sound of Perseverance. Onko jollakin tietoa kuinka monesti yhtye on käynyt Suomessa (siis jos ylipäätänsä on käynyt...)?

Oma suosikkini noista levyistä on kyllä ehdottomasti Human-levy. Paikoitellen helvetin nopeeta ja brutaalia, mutta silti aika paljon melodioita samaan aikaan...puhumattakaan Cosmic Sean bassosoolosta:).
Sekä Sean Reinert soittaa Hoglanin suohon.

Onko jollakin tietoa kuinka monesti yhtye on käynyt Suomessa (siis jos ylipäätänsä on käynyt...)?
 
http://www.emptywords.org/TOURS.htm
 
Humanin kiertueella näyttäisi olleen yksi Suomen keikka tuon mukaan. Muistaakseni myös ns. pula-ajan Death kävi Suomessa kerran. Eli siis Spiritual Healingin aikainen kiertue, jolla Chuck _ei_ ollut mukana.

kuunnelkaahan obscuran death koveri. aika hiton tarkkaa jälkeä http://profile.myspace.com/index.cf … r.viewprofile&friendid=64263233

SCREAM BLOODY GORE 1987
 
SBG on aggressiivisinta, brutaaleinta, raskainta ja thrasheinta Deathia ikinä. Albumi ei sovi varmaan ensimmäiseksi albumiksi deathmetalia entuudestaan tuntemattomille, mutta tutustumisen jälkeen tämä kannattaa hankkia hetimmiten. Soundit ovat raa´at ja varsin alkeelliset, mutta jos tällainen ei haittaa niin sitten vaan nauttimaan musiikista. Musiikki on ehtaa Deathia alusta loppuun, riffeistä kaikkeen muuhun. Tällä albumillahan Chuck Schuldiner soitti kaiken paitsi rummut, ja bändi oli hurjan suuri, kaksijäseninen. No, se ei tahtia haittaa ja taitavaa, joskin vielä hurjasti kehittymisenvaraa omaavaa soittoa kuullaan ja soolot ovat jo nyt sitä itseään. Mutilation, Evil Dead, Zombie Ritual ja Denial Of Life kertovat oleellisen!
Vokalisointi on äärimmäisen raakaa, mikä sopiikin kuvaan täydellisesti.
 
LEPROSY 1988
 
Leprosy jatkaa siitä mihin SBG jäi, joskin huomattavasti kehittyneempänä ja hienostuneempana, vaikka nytkään ei musiikki ole myöhempään Deathiin verrattavissa. Soundeissa ja kaikessa ylipäänsä on parannettu, ja kappaleet itsessään ovat parasta Death-laatua. Chuck Schuldinerin partnereina häärivät kitarassa Rick Rozz, bassossa Terry Butler ja rummuissa Bill Andrews. Mitään häikäisevää ei kokoopano Schuldineria lukuunottamatta tarjoa, mutta homma kuitenkin hoidetaan tyylillä ja kaikki toimii. Kappalemateriaali on aivan timantinkovaa, Leprosyn, Born Deadin, Open Casketin ja Pull The Plugin kaltaiset klassikot jyräävät vieläkin tarjoten raskasta, asenteellista, vanhaa deathmetalia.
 
SPIRITUAL HEALING 1990
 
Spiritual Healing on eräänlainen "välilevy" kappalemateriaalin hakiessa itseään brutaalimman ja teknisen materiaalin välimaastosta. Kappaleet toki itsessään eivät ole miksikään muuttuneet, ja loistavaa Death-tavaraa tarjotaan jälleen. Rick Rozz on saanut väistyä James Murphyn tieltä kitaravarressa, ja tällä albumilla soolot ovatkin kauttaaltaan hyviä molempien kitaristien toimesta. Sanoituksetkin alkavat erota edellisalbumeiden teloitus-linjasta tarjoillen varovaista ennustetta siitä mitä tuleman pitää. Deathin tyyliin on jälleen parannettu soundeissa ja soitossa, ja tämä kehityskaari tuleekin jatkumaan loppuun asti. Albumi on huomattavan aliarvostettu, enkä ymmärrä miksi. Samaa, tasaisen tappavan vahvaa Deathia tämä on alusta loppuun.
 
HUMAN 1991
 
Human onkin jo teknistä Deathia puhtaimmillaan, ja samalla ensimmäinen kolmesta Deathin ykköslevystä. Tällä kertaa soundit, soitto ja tuotanto ovat jo täydellisiä, ja muusikot käsittämättömän kovatasoisia. Jatkuvasti vokalisoinnissa parantaneen Schuldinerin seurassa kitaraa kurittaa Paul Masdival, rumpupatteristoa löylyttää Sean Reinert ja bassossa taiteilee alan johtaviin nimiin kuuluva Steve DiGiorgio. Kappaleet ovat äärimmäisen vahvoja, teknisiä ja raskaita. Tältä albumilta löytyy monta Death-klassikkoa, kuten Flattening Of Emotions, Suicide Machine, Together As One, Lack Of Comprehension... Tällä albumilla on toinen toistaan taitavampien muusikoiden värväys alkanut, ja seuraava albumi onkin sen huipentuma.
 
INDIVIDUAL THOUGHT PATTERNS 1993
 
Chuck Schuldiner, Gene Hoglan, Steve DiGiorgio ja Andy LaRoqcue. Siinä superkokoonpano, jonka voimin väsättiin 1993 Deathin teknisen kauden huipentuma, Individual Thought Patterns. Jos edellisalbumi jätti vielä jotain arvailun varaan, tämä plaatta kääntää viimeisetkin epäilevät bändin puoleen. Soundit, tuotto, kappaleet ja kaikki muusikoista lähtien ovat parasta antia bändiltä ikinä. Tavara saattaa vaatia sisäistämistä, mutta kun se aukeaa, ei paluuta ole. Maailman paras startteri Overactive Imagination, klassikko The Philosopher, loistava Mentally Blind, klassikkosarjan Trapped In A Corner... Aivan mahtavaa musiikkia, joka ei jätä ketään kylmäksi kun lopulta on auennut.
 
SYMBOLIC 1995
 
Deathin viimeiseksi tarkoitettu albumi, jonka jälkeen Schuldiner kuitenkin levy-yhtiön ja fanien pyynnöstä väsäsi vielä yhden Death-albumin, The Sound Of Perseverancen, jota allekirjoittanut ei vielä omista. Symbolicilla edellisalbumin kokoonpanosta on pelkkä Gene "Tuhatkäsi" Hoglan jäljellä, ja kitaraa ja bassoa soittavat tuntemattomat Bobby Koelble ja Kelly Conlon. Musiikillisesti samaa, tappavan vahvaa kamaa on tarjolla, ihan kuten on totuttu. Teknisyydessä hiukan ITP:a yksinkertaisempi, mutta hyvin vähän. 1,000 Eyes, Zero Tolerance, Symbolic, Crystal Mountain ovat kaikki universumin parhaimpiin lukeutuvia kappaleita, kuten niin monet aiemmatkin Death-biisin. Tämä on Deathin 3:sta parhaasta levystä yksi.

Vanhemmat levyt on parempaa materiaalia. Invidual Thought Patterns:lla ja ehkä jopa jo Human:lla rupee olemaan jo aivan liikaa kikkailua omaan makuun. Piereskelyltä kuulostava bassosoundikaan ei oikein innosta.

SBG on aggressiivisinta, brutaaleinta, raskainta ja thrasheinta Deathia ikinä. Albumi ei sovi varmaan ensimmäiseksi albumiksi deathmetalia entuudestaan tuntemattomille, mutta tutustumisen jälkeen tämä kannattaa hankkia hetimmiten.
 
Hemmetti, juuri tämän levyn minä löisin käteen kaverille joka haluaa tutustua musiikkityyliin nimeltä death metal! Genreklassikko ja metallimusiikin merkkipaalu.

Hemmetti, juuri tämän levyn minä löisin käteen kaverille joka haluaa tutustua musiikkityyliin nimeltä death metal! Genreklassikko ja metallimusiikin merkkipaalu.
 
"Fucking, raping zombie whores!!!"

Invidual Thought Patterns:lla ja ehkä jopa jo Human:lla rupee olemaan jo aivan liikaa kikkailua omaan makuun. Piereskelyltä kuulostava bassosoundikaan ei oikein innosta.
 
Se on kuule Mr. DiGiorgio & nauhaton basso (Individualilla). Parasta mitä Deathin bassossa on koskaan ollut...

SPIRITUAL HEALING 1990
Albumi on huomattavan aliarvostettu, enkä ymmärrä miksi. Samaa, tasaisen tappavan vahvaa Deathia tämä on alusta loppuun.
 
Tähän yhdyn kyllä täysin. En ymmärrä lainkaan Spiritual Healingin vähäistä arvostusta. Itselle ainakin jopa yksi niitä mieleisimpiä Death-levyjä.

Se on kuule Mr. DiGiorgio & nauhaton basso (Individualilla). Parasta mitä Deathin bassossa on koskaan ollut...
 
Ja ylipäänsä parasta bassonhiplailua musiikin historiassa. Näin vaatimattomasti.

Hemmetti, juuri tämän levyn minä löisin käteen kaverille joka haluaa tutustua musiikkityyliin nimeltä death metal! Genreklassikko ja metallimusiikin merkkipaalu.
 
Ehdottomasti! Menee juuri Autopsyn vanhojen levyjen tasalle tuossa deathmetaliin tutustuttamisessa, sillä pienellä erotuksella että SBG on parempi. ;-)
 
Anteeksi tuplapostaus.

Se on kuule Mr. DiGiorgio & nauhaton basso (Individualilla). Parasta mitä Deathin bassossa on koskaan ollut...
 
Juu... Olen kyllä tietoinen kuka siellä soittaa ja kuviothan ovat hianoja (jos siis tälläisestä tykkää). Soundia en silti osaa arvostaa pätkän vertaa.

Juu... Olen kyllä tietoinen kuka siellä soittaa ja kuviothan ovat hianoja (jos siis tälläisestä tykkää). Soundia en silti osaa arvostaa pätkän vertaa.
 
Iso osa soundista (se "kurnutus") tulee just siitä, että D:n levyllä käyttämä basso on just se nauhaton.

Itse en omista vielä yhtäkään Deathin liveä (ja Perseverancekin puuttuu) joten voisiko joku pistää vähän kommenttia jokaisesta livestä? Live In LA, Live In Eindhoven ja Perseverancen lisäDVD, ja miksei vaikka itse Perseverancekin.

Iso osa soundista (se "kurnutus") tulee just siitä, että D:n levyllä käyttämä basso on just se nauhaton.
 
Mä kyllä jotenkin kuvittelisin, että suuri osa levyn bassoista on kuitenkin soitettu ihan tavan nauhallisella bassolla ja ne tietyt venytykset ja esiinpomppaavat erikoisuudet nauhattomalla. Saatan olla väärässäkin, mutta tuntuisi jotenkin loogiselta.

Mä kyllä jotenkin kuvittelisin, että suuri osa levyn bassoista on kuitenkin soitettu ihan tavan nauhallisella bassolla ja ne tietyt venytykset ja esiinpomppaavat erikoisuudet nauhattomalla. Saatan olla väärässäkin, mutta tuntuisi jotenkin loogiselta.
 
Minkä hemmetin takia siinä niin olisi tehty..? Miten niin loogiselta? Eihän se edes, ainakaan minun korvaani, kuulosta siltä. Basson soundi on justiinsa se sama läpi levyn.
 
"It was more of a novelty for metal back then even though it was the main bass I used for Dark Hall. But then in the studio while recording Individual Thought Patterns it turned in to the "frog" and it had to be the only one.
After the tours for Individual with Death it ended up in the retirement hall as well. And no, this one won't be broken out anymore."
-www.stevedigiorgio.com -> Music/Equipment -> 1991 Fully Custom Homemade Fender-Like Fretless
 
Haiskahtaa ainakin siltä, ettei muuta bassoa olisi käytetty.

Minkä hemmetin takia siinä niin olisi tehty..? Miten niin loogiselta?
 
Siksi, että tuollaisessa nopeassa riffisahauksessa nauhattomalla bassolla on jatkuvasti tietenkin riski pieneen epävireisyyteen. Luulisi, että olisi helpompi nauhoittaa ne kitarariffiä seurailevat osiot nauhallisella bassolla ja häröilykohdat nauhattomalla. Mutta toisaalta, taitaa basso kulkea omia polkujaan melkolailla koko levyn.

Siksi, että tuollaisessa nopeassa riffisahauksessa nauhattomalla bassolla on jatkuvasti tietenkin riski pieneen epävireisyyteen. Luulisi, että olisi helpompi nauhoittaa ne kitarariffiä seurailevat osiot nauhallisella bassolla ja häröilykohdat nauhattomalla.
 
Instrumenttinsa hallitsevan ammattilaisen ei tarvitse turvautua mihinkään tuollaiseen. Nauhaton basso on vaikea soitin, muttei mikään mahdoton edes nopeassa musiikissa.

Instrumenttinsa hallitsevan ammattilaisen ei tarvitse turvautua mihinkään tuollaiseen. Nauhaton basso on vaikea soitin, muttei mikään mahdoton edes nopeassa musiikissa.
 
Just. Nauhattomia soittimia (ml. viulut jne.) on virtuooseilla ollut maailman sivu ja nopeutta on silti löytynyt. DiGiorgiolla on tosin nykyisin käytössä kaksikaulainen basso, jossa toisessa on nauhat ja toisessa ei, mutta Individual on vedelty kokonaan nauhattomalla.