Keskustelua raskaammasta musiikista ›

OrangeD: En kyllä ymmärrä mikä tossa Opethin musiikissa on niin ihmeellistä. Onhan niillä jotain ihan kuunneltavia kappaleita, mutta eipä yksikään kappale ole iskenyt silleen kunnolla niinkuin odotin, että haluaisi kuulla lisääkin. Ei tuo ole mitään sellaista asenneheviä, jossa tulee sellanen adrenaliininen olo, tosin kuin esim. Children of bodomia kuullessa. Minun korvaani tuo on vaan lähinnä sellaista melankolista shaibaa, jota ei vaan jaksa pitemmän päälle kuunnella. Missä on asenne? Missä ovat sellaiset kunnon asenne kitarassoundit ja riffit, niinkuin tavallisessa hevissä? Blackwater Parkin kappaleet ovat vain lähinnä sellaista sointujen rämpyttelyä kevyillä säröillä. Jotkut pitää siitä, jotkut ei. Itse olin kyllä pettynyt.
 
Et sitte vissiin tykännyt. Tämän innoittamana laitan myös Blackwater Parkin soimaan.

Omalla kohdallani Leper Affinity avautui vasta muutaman muun kappaleen jälkeen levyllä, samaten nimibiisi oli viimeisiä, jotka aukenivat täpöllä. Se on kyllä jännä tunne, aivan kuin kuuntelisi eri biisiä. Mutta lempparilevy on kyllä edelleen Ghost Reveries, eka levy minkä hankin bändiltä muuten.

Mulle Blackwater Park oli ensimmäinen "normaali" Opeth-levy, jota yritin kuunnella Damnationiin hurahtamisen jälkeen. Muistan, että örinät tuntui jotenkin naurettavalta. The Drapery Falls taisi olla biisi, joka sai koko homman jotenkin aukeamaan.
 
E: Olikin niin, että Ghost Reveries avasi ovet normaaliin Opethiin, ja sen jälkeen Blackwater Park alkoi myös maistua.

Ensimmäinen kuulemani Opethin biisi oli Face Of Melinda. Tykkäsin siitä ja kuuntelin Blackwater Parkin, mieleni räjähti. Voisinkin laittaa pitkästä aikaa Opethia soimaan.

Exhausted: Mulle Blackwater Park oli ensimmäinen "normaali" Opeth-levy, jota yritin kuunnella Damnationiin hurahtamisen jälkeen. Muistan, että örinät tuntui jotenkin naurettavalta. The Drapery Falls taisi olla biisi, joka sai koko homman jotenkin aukeamaan.
 
E: Olikin niin, että Ghost Reveries avasi ovet normaaliin Opethiin, ja sen jälkeen Blackwater Park alkoi myös maistua.
 
Hoho, mulla sama. Progen ystävänä Damnation kolahti aluksi ja kovaa. Kun Ghost Reveries ilmestyi, toimi se porttina hevimpään tavaraan ja hyvin nopeasti sitä sitten seurasi BWP.

Mihinkäs tästä Blackwater Parkista olisi hyvä jatkaa? Tykkäsin erityisesti levyn rauhallisemmasta tunnelmoivasta puolesta. Miulla on semmonen päähänpinttymä että jos tykästyn johonkin bändiin, on miun ostettava kaikki mahdolliset julkaisut asiaan liittyen. Eli jos hankkisi ne pahimmat örinät viimesenä ja keskittyisi ensin mahdolliseen progempaan ilmaisuun. Siis jos on vara valita.

CountX: Mihinkäs tästä Blackeater Parkista olisi hyvä jatkaa? Tykkäsin erityisesti levyn rauhallisemmasta tunnelmoivasta puolesta. Miulla on semmonen päähänpinttymä että jos tykästyn johonkin bändiin, on miun ostettava kaikki mahdolliset julkaisut asiaan liittyen. Eli jos hankkisi ne pahimmat örinät viimesenä ja keskittyisi ensin mahdolliseen progempaan ilmaisuun. Siis jos on vara valita.
 
Damnationilla ei ole lainkaan örinää, suosittelen hankkimaan sen.

CountX: Mihinkäs tästä Blackeater Parkista olisi hyvä jatkaa? Tykkäsin erityisesti levyn rauhallisemmasta tunnelmoivasta puolesta. Miulla on semmonen päähänpinttymä että jos tykästyn johonkin bändiin, on miun ostettava kaikki mahdolliset julkaisut asiaan liittyen. Eli jos hankkisi ne pahimmat örinät viimesenä ja keskittyisi ensin mahdolliseen progempaan ilmaisuun. Siis jos on vara valita.
 
Kaikki levyt siitä tuoreempaan on täyttä asiaa. Tämä uusin, Heritage, on meikäläisen suosikki.

CountX: Blackeater Park
 
gannibaali rasisti

Meadow: gannibaali rasisti
 
Hups. Onpas lipsahtanu vähä hassusti. ;)

Räkkipeli: Kaikki levyt siitä tuoreempaan on täyttä asiaa.
 
Juuri näin.

Heritage oli kyllä ihan PASKA. Tylsää läpsyttelyä.

Meadow: Heritage oli kyllä ihan PASKA. Tylsää läpsyttelyä.
 
Ei se nyt ihan paska ollut. Mielestäni ainoat heikommat biisit ovat Slither ja I Feel The Dark. Hyvä 4/5 levy.

Meadow: Heritage oli kyllä ihan PASKA. Tylsää läpsyttelyä.
 
Mä olin samaa mieltä sen ilmestymisen jälkeen. Joku kymmenen kertaa pyörähti silloin soittimessa ja ärsytti vaan kun kuulosti seitkytluvun progebändien huonolta pastissilta. Mutta nyt viime kuukausina se on viihtynyt kovasti soittimessa ja on alkanut toimia oikein mainiosti.

Meadow: Heritage oli kyllä ihan PASKA. Tylsää läpsyttelyä.
 
Hienoa progeiluapas.

zombywoof: Hienoa progeiluapas.
 
Minusta Heritagessa paistoi läpi vähän sellainen päämäärättömyys ja omaan nokkeluuteensa kompasteleva itsetarkoituksellinen kikkailu. Punainen lanka joko puuttuu tai se on silputtu sinne rönsyjen sekaan niin hyvin, ettei siitä saa oikein mitenkään kiinni. Levyllä on hyvät hetkensä, mutta valtaosa biiseistä on kokonaisuutena vähän vajaita ja siten levy kokonaisuutenakin jäi vielä useammankin kuuntelukerran jälkeen ainakin mulle aika etäiseksi.

AnonHero: Ensimmäinen kuulemani Opethin biisi oli Face Of Melinda.
 
Sama homma. Tykkäsin biisistä hemmetisti, mutta jostain syystä en aluksi tutustunut bändin muihin biiseihin. Lopulta kuuntelin jonkun metallibiisin, enkä tykännyt ollenkaan. Bändin kuuntelu jäi hetkeksi oikeastaan siihen. Myöhemmin kuitenkin eksyin Youtubessa katsomaan jonkun Roundhouse Tapesin livevedon, ja oivalsin viimein bändin nerouden tajuntani räjähtäessä.
 
Heritagella on mielestäni hieno tunnelma, mutta tuntuu jotenkin siltä kuin koko levy olisi enemmän tunnelman kuin biisien varassa. Levy toimii kyllä tietyssä mielentilassa yön pikkutunneilla, mutta muulloin ei oikein iske. Kaikki ainekset mestariteokseen on olemassa, mutta jotain tuntuu puuttuvan. Kolmen tähden levy kuitenkin itselleni.

CountX: Mihinkäs tästä Blackwater Parkista olisi hyvä jatkaa? Tykkäsin erityisesti levyn rauhallisemmasta tunnelmoivasta puolesta. Miulla on semmonen päähänpinttymä että jos tykästyn johonkin bändiin, on miun ostettava kaikki mahdolliset julkaisut asiaan liittyen. Eli jos hankkisi ne pahimmat örinät viimesenä ja keskittyisi ensin mahdolliseen progempaan ilmaisuun. Siis jos on vara valita.
 
Miulla kävi Opethin kanssa vähän hassusti. Sitä oli sivuilta kuullut vaikka kuinka monesti mutta progeläpsyttelyt ei ole koskaan juurikaan napanneet.
Eräänä yönä jostain syystä päädyin sitten kuuntelemaan juutuupista Roundhouse Tapesin Bleakin ja jumankekka kun tärähti kalloon.
Vissiin kaikki bändin levyt tuli innostuksissaan hankittua mutta tuo raskaampi puoli jäi äkkiä taka-alalle.
Åken örinää kun en itse ainakaan jaksa kovin isoissa annoksissa.
 
Itse suosittelisin tuota jo edellämainittua livelättyä, Damnationia ja Watershediä. Eikä siitä mihinkään pääse: Bleak ja Face of Melinda
on varmaankin orkan parhaat biisit. Heritage ei kyllä mulle toiminut sitten niin millään. No ehkä sitten vanhana.

Kaikki ämnetissä sanoi että Opeth on hyvä bändi ja otin sitten kuunteluun random-biisin joka sattui olemaan Blackwater Park. Silloin uppos vasta murinapuolelta joku In Flamesin Clayman-tyyli, niin eihän tosta mitään oikein tullu. Sittemmin sikana säkissä levyt reveries ja still life, hyviähän ne oli. Ja BwBhän on absoluuttisesti ns. heviriffien aapinen.

crestfall: Hoho, mulla sama. Progen ystävänä Damnation kolahti aluksi ja kovaa. Kun Ghost Reveries ilmestyi, toimi se porttina hevimpään tavaraan ja hyvin nopeasti sitä sitten seurasi BWP ja Still Life
 
Sama tarina siis täälläkin.