Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Muhun tää puree kyllä hyvin, nyt lisää kuunteluja takana ja tuntuu, että levy on vain auennut entistä paremmin. Ostin itsekin sen harvinaisemman vinyylipainoksen jo aika alkuvaiheissa, edellinen jäi hyllyyn kun siinä oli keskinkertaisen biisimateriaalin lisäksi aika heikkoa kansitaidetta Mastodonin mittapuulla.
 
Biisit on hyviä, Daggerkin istuu kokonaisuuteen ihan kivasti, vaikka onkin aika lähellä sellaista "automaattinen ohitus"-biisiä. Had It All on ehkä jo vähän liian lähellä geneeristä voimaballadia - toki ihan hyvää sellaista - mutta Skeleton of Splendor on sitä vastoin hieno slovari.

On kyllä tosi paljon hyviä osia, hienoja sovituksia ja saundeja. Kiipparijuttuja on paljon ja ne on yleensä hyviä. Myös kitaraefektejä selvästi entistä enemmän. Ja huiluäänet on nyt kova juttu, löytyy monesta biisistä.
 
Eniten häiritsee, että biisien flow on välillä vähän töksähtävää. Hyviä esimerkkejä löytyy heti kolmesta ekasta biisistä, se Anchorin loppuriffi on mahtava, mutta liittyisipä se biisiin jollain tavalla tai tapahtuisipa siinä jotain. Samoin Cruxissa se hidas osa on vähän päälleliimattu. Vastaavasti Sickle and Peacen vaihdos säkeistöstä kertosäkeeseen on ihan yö ja päivä, vaikka on yritetty tehdä vähän Megalodon-kitaraluritussiirtymääkin.
 
Mutta katotaan aukeaako nää tästä useammalla kuuntelulla. Tai onko kyseessä jokin Tarantino-tyylinen palapeli, jossa irtonaiset osat yhdistämällä tulee esiin toinen kokonaisuus?
 
More Than I Could Chew, Skeleton of Splendor ja Had It All vaikuttaa parhaiten kokonaisuuksina toimivilta biiseiltä. Toki on myös juustoisimmasta päästä balladeja. The Beast myös hyvä biisi, vaikka hämää miten se A-osa on kopio vanhasta biisistä.
 
Laulujutut on vähän pettymys. Sen olen jo hyväksynyt, että vanhat miehet ei jaksa enää karjua, mutta harmi kun Hindsiä ei enää käytetä juuri ollenkaan. Sandersin kähinäkin on jo sillä tasolla, että sävelkorkeuksia on vaikea erottaa, eikä se toimi noihin hiljaisempiin juttuihin. Muuten toki kyllä upea ääni jos tarvitaan melodiaa raskaan riffin päälle.

Exhausted: Laulujutut on vähän pettymys. Sen olen jo hyväksynyt, että vanhat miehet ei jaksa enää karjua, mutta harmi kun Kelliheriä ei enää käytetä juuri ollenkaan.
 
Ei kai Kelliher ole studiolevyillä laulanut käytännössä ikinä jotain ihan satunnaisia ryhmässä huuteluita lukuunottamatta? Wikipedian mukaan Blood Mountain -levyllä on viimeksi kuultu Kelliherin ääntä jossain biisissä. Livenä taitaa silloin tällöin jotain karjahdella.

Hindsiä tietysti meinasin voi hemmetti :D Mutta Kelliher toki vetää taustoja livenä (Colony of Birchmen, Motherpuncher). Levyllä ei kai kuitenkaan koskaan?

Exhausted: Hindsiä tietysti meinasin voi hemmetti :D Mutta Kelliher toki vetää taustoja livenä (Colony of Birchmen, Motherpuncher). Levyllä ei kai kuitenkaan koskaan?
 
No sitten :D Hindsin ääntä itselläkin ikävä, tutustuin bändiin Crack the Skyellä ja mieshän oli käytännössä se päälaulaja sillä levyllä. Tykkään äänestään, van oisko se livesuorittaminen syynä siihen ettei sen jälkeen olla kauheasti kuultu.

Exhausted: Eniten häiritsee, että biisien flow on välillä vähän töksähtävää. Hyviä esimerkkejä löytyy heti kolmesta ekasta biisistä, se Anchorin loppuriffi on mahtava, mutta liittyisipä se biisiin jollain tavalla tai tapahtuisipa siinä jotain. Samoin Cruxissa se hidas osa on vähän päälleliimattu. Vastaavasti Sickle and Peacen vaihdos säkeistöstä kertosäkeeseen on ihan yö ja päivä, vaikka on yritetty tehdä vähän Megalodon-kitaraluritussiirtymääkin.
 
Mä olen näiden kolmen suhteen kyllä eri mieltä, Sickle and Peace on vähän sieltä ankeammasta päästä biisinä noin muuten, mutta nuo kaksi edeltävää soljuvat omiin korviini hienosti muutoksineen. Avausbiisin jytinä luo tehokkaasti painostavaa tunnelmaa ilmavien arpeggioiden jatkeeksi. Se, ettei sitä sen enempää selitellä tai lauleta päälle vain tehostaa koko mielikuvaa. Ei ehkä ihan tyypillinen sovitusratkaisu tältä bändiltä biisin lopettamiseksi. The Cruxin jytinän purkautuminen tuohon hitaampaan osaan on niin ikään siisti juttu ja mielestäni aivan onnistunutta progeilua.
 
Mielipiteet, perseenreiät jne :p

Brian May jr.: Daggerkin istuu kokonaisuuteen ihan kivasti, vaikka onkin aika lähellä sellaista "automaattinen ohitus"-biisiä.
 
Juuri kivan erilainen biisi, vaikka mua häiritsee hirveesti säkeistön toinen sointu, se on jotenkin töksähtävä, eikä laulu kuljeta yhtään siihen sointuvaihdokseen. Se kolmas moduloiva sointuvaihdos on paljon parempi.

Brian May jr.: Mä olen näiden kolmen suhteen kyllä eri mieltä, Sickle and Peace on vähän sieltä ankeammasta päästä biisinä noin muuten, mutta nuo kaksi edeltävää soljuvat omiin korviini hienosti muutoksineen. Avausbiisin jytinä luo tehokkaasti painostavaa tunnelmaa ilmavien arpeggioiden jatkeeksi. Se, ettei sitä sen enempää selitellä tai lauleta päälle vain tehostaa koko mielikuvaa. Ei ehkä ihan tyypillinen sovitusratkaisu tältä bändiltä biisin lopettamiseksi. The Cruxin jytinän purkautuminen tuohon hitaampaan osaan on niin ikään siisti juttu ja mielestäni aivan onnistunutta progeilua.

Hyvin argumentoitu, voi olla että nää ratkaisut alkaa aukeamaan useammalla kuuntelulla.

Satuin lukemaan wikipediasta krediitit ja huomasin, että Kim Thayil soittaa Had It Allin kitarasoolon. Myös The Beastissa on vierailevana soolokitaristina itselleni vieras Marcus King.
 
Jotenkin outoa, jos Hinds soittaa edelleen lähinnä soolot ja omien biisiensä rytmikitarat, että vielä on käytetty vierailevia tähtiä...
 
Kukahan mahtaa vetää noi taustalle hiljaiselle miksatut ärjyntävokaalit Savage Landsissa ja The Cruxissa? E ole ketään vierailevaa metalcore-laulajaakaan merkitty, The Cruxissa pitäisi laulaa pelkästään Sanders. Emperor of Sandillahan Andromedan karjunnat kävi vetämässä joku vierailija.

Tähänkö levyyn katkesi Scott Kelly putki? Ainakaan krediiteissä ei tainnut olla mainintaa

Errata: Tähänkö levyyn katkesi Scott Kelly putki? Ainakaan krediiteissä ei tainnut olla mainintaa
 
Juu ei ole Scott Kellyä, mutta viime vuoden kokoelmalla oli yksi uusi biisi jossa Kelly oli mukana.

Brian May jr.: Mä olen näiden kolmen suhteen kyllä eri mieltä, Sickle and Peace on vähän sieltä ankeammasta päästä biisinä noin muuten, mutta nuo kaksi edeltävää soljuvat omiin korviini hienosti muutoksineen. Avausbiisin jytinä luo tehokkaasti painostavaa tunnelmaa ilmavien arpeggioiden jatkeeksi. Se, ettei sitä sen enempää selitellä tai lauleta päälle vain tehostaa koko mielikuvaa. Ei ehkä ihan tyypillinen sovitusratkaisu tältä bändiltä biisin lopettamiseksi. The Cruxin jytinän purkautuminen tuohon hitaampaan osaan on niin ikään siisti juttu ja mielestäni aivan onnistunutta progeilua.
 
Mielipiteet, perseenreiät jne :p
 
Tuo avausbiisi noudattelee hyvin pitkälti Mastodonin varsinkin alkuaikoina toistettua rakennekaavaa, eli jokin A + B + C -osa tyylinen paketti soitetaan kahteen kertaan lähes identtisesti läpi, jonka perään tällainen outro/soolo/muu häröily. Tätä kaavaa käytetään esim. Naked Burn, Siberian Divide, Hearts alive.. jne..
 
Mutta on tuo avausbiisin loppumättö kyllä mahtava!

Jos nyt itsekin antaisi vähän mietteitä tästä levystä, niin vaikutelmat tällä hetkellä ainakin on hyvin positiiviset. Verrattuna edellisiin levyihin, meiniki on pysynyt paljolti samana, mutta toisaalta paljon on myös muuttunut.
 
Ehkäpä nyt on otettu enemmän riskejä ja annettu musiikin mennä kauemmaksi siitä amerikanrokista, mita on tarjoiltu pari levyllistä. Lauluosuudet ovat edelleen tuota edellä mainittua, mutta soitannassa ja musiikissa on jotenkin enemmän särmää. Lisäksi laulumelodioissa on onnistuttu erityisen hyvin. Muutama vähän liian tutun kuuloinen Brann Dailor -standardimelodia joissain kertosäkeissä edelleen on, mutta muutoin nappisuoritus.
 
Omaan korvaan Teardrinkeristä on muodostumassa todellinen klassikko. Upea biisi.

Olenko ainoa, jonka mielestä uuden levyn avausraita kuulostaa Primordialilta?

inkognito: Olenko ainoa, jonka mielestä uuden levyn avausraita kuulostaa Primordialilta?
 
Onhan noissa säkeistöjen ja c-osien arpeggioissa jotain yhteneväistä, kun nyt mainitsit, mutta en olisi itse saanut noita kahta yhdistettyä.
 
Pitänyt kiirettä viime aikoina minkä myötä jäänyt musiikin kuuntelu vähemmälle, mutta otin Hushed and Grimin kuunteluun taas eilen ja tänään, ja pirun hyvältähän se kuulostaa edelleen. Ehkä vähän paremmaltakin kuin levyn ilmestyessä. Tulisivatpa Suomeen taas piakkoin.

Edelleen tykkään monista riffeistä, melodioista, kertosäkeistä, sooloista, saundeista ja tunnelmista. Tosin itse biisit kokonaisuuksina tuntuu edelleen kehnosti kyhätyiltä. Lisäksi melkein kaikissa biiseissä on jokin osa tai juttu, joka vähän tökkii.
 
Mun mielestä on vähän liikaa jos samalla kertaa vaihdetaan tempo, sävellaji, saundit, tunnelma ja lidiilaulaja, ei siinä jää oikein enää mitään jatkumoa. Tällaiset ratkaisut voi olla toimivia tehokeinoja kerran pari levyssä, mutta nyt niitä käytetään melkeinpä joka biisissä, ja toisinaan jopa A- ja B-osien välillä toistuvasti.
 
Aiemmin joku mainitsi myös siitä, että onhan Mastodonilla ennenkin ollut outroriffejä, joilla ei ole mitään tekemistä muun biisin kanssa. Esimerkiksi Blood and Thunderissahan on tällainen, mutta siinä pysyy tempo, sävellaji, saundit ja tunnelma samana, jolloin se on loogista jatkumoa biisille.
 
Ja esimerkiksi Thickeningissä on varsinaisesta biisistä erillinen teema alussa, mutta siihen palataan tyylikkäästi lopussa. Crack the Skyen biiseissä on myös proge-tyyliin erilaisia osia, mutta osien väliset siirtymät on toimivia ja tunnelma säilyy, vaikka sovitus, tempo, sävellaji ja laulajat vaihtuu. Lisäksi usein biisin alkuun palataan lopussa (The Czar, The Last Baron, Crack the Skye).
 
Albumin sekavuutta lisää vielä se, että kyseessä on lyhyehköistä biiseistä koostuva tuplalevy, ja jokaisen biisin sisällä on vielä useampaa erilaista tunnelmaa.

Voi jumankauta. En ole sanonut mitään, mutta nyt pikkasen vinkkua nauttineena uskallan heittää että tää on varmaan mulle paras Mastodon-levy ikinä. Se on melkeinstä sama juttu kun Tool tekisi uuden levyn josta tykkäisin enempi kuin Lateraluksesta. Teardrinker on mulle helposti se heikoin biisi koko levyltä ja ihan piti alkaa miettimään tosissaan että minkä muun levyn heikoin lenkki olisi samaa tasoa.
 
Koetin kuunnella noita aiemmin ketjussa mainittuja juttuja, minusta aloitusbiisin loppuriffi istuu kuin nenä päähän ja en en edes keksinyt Dagger-biisistä sitä omituista sointuvaihdosta vaikka koetin haeskella, minusta kaikki sävelkulut toimii täydellisesti. Eikä Sickle & Peacen säkeistö ja kertsi ole minusta lainkaan eri paria, hienosti toimivat yhdessä. The Last Baron on mun lempparibiisi koko bändiltä, eikä tällä levyllä ole yhtään juttua joka olisi lähellekään niin irrallinen muusta biisistä kuin sen hilipatipippaa-osio.
 
Ainut omituinen juttu mikä vähän tökki aluksi on The Crux -biisin säkeistö, jossa laulumelodia poukkoilee vähän melkein liiankin innokkaasti sinne sun tänne. Ja aluksi biiseissä ehkä vähän häiritti se, että aina puolessa välissä mennään johonkin muualle (tavallisesti tempo laskee ja alkaa rauhallinen osio), mutta kun kappaleet on tulleet tutuiksi niin siihen ei enää kiinnitä huomiota.
 
Brent ei ole koskaan kuulostanut niin sielukkaalle kuin The Beast -biisissä, toinen säkeistö varsinkin saa aina hymyilemään. More than I could Chewin jälkimmäinen puolisko on niin tajuttoman kaunista ja melankolista että saa joka kerta kyyneliä pidättää. Tämä levy on niin tuutattu täyteen kohokohtia, että hetki meni sulattaessa mutta olen ihan lovena. Mestariteos.

bedlam:Teardrinker on mulle helposti se heikoin biisi koko levyltä ja ihan piti alkaa miettimään tosissaan että minkä muun levyn heikoin lenkki olisi samaa tasoa.
 
Täysin samaa mieltä.
 
The Last Baron on mun lempparibiisi koko bändiltä, eikä tällä levyllä ole yhtään juttua joka olisi lähellekään niin irrallinen muusta biisistä kuin sen hilipatipippaa-osio.
 
Myönnän, unohdin tämän hilipatipippaa-osion, aivan turhaa ohjelmantäytettä kuin Possu ja Kärpänen. Mutta toisaalta, Hinds on kertonut että keksi ensin tämän osan ja sävelsi lopun biisin siihen ympärille, joten se oikeuttaa osan olemassaolon.
 
Ainut omituinen juttu mikä vähän tökki aluksi on The Crux -biisin säkeistö, jossa laulumelodia poukkoilee vähän melkein liiankin innokkaasti sinne sun tänne.
 
Kyllä, tämä häiritsee mua suunnattomasti ja osa soi myös päässä jatkuvasti ärsyttämässä. Soinnut menee Gm Eb Am F (sävellaji voi olla vähän pielessä) eli tavallaan puolivälissä tehdään modulaatio ylöspäin, ja tästä tulee se poukkoilu ylös alas. Jotenkin tulee sellanen fiilis että laulumelodia on sävelletty ihan improvisoiden eikä kukaan ole viitsinyt istua alas että miten nämä linjat pitäisi mennä että se istuisi tällaiseen riffiin ja miten ne modulaatiokohdat menisi sujuvasti jo ihan skeban puolesta.
 
Brent ei ole koskaan kuulostanut niin sielukkaalle kuin The Beast -biisissä, toinen säkeistö varsinkin saa aina hymyilemään.
 
Tää on hyvä biisi, mutta harmittaa kuinka se säkeistö on kopioitu Pendulous Skinistä (ja rakenne Jaguar Godista). Tykkään myös toisesta Brentin biisistä Peace and Tranquility, vaikka näissä molemmissa kyllä poukkoillaan kanssa ihan tunnelmasta toiseen.
 
Tämä levy on niin tuutattu täyteen kohokohtia, että hetki meni sulattaessa mutta olen ihan lovena.
 
Hyviä kohtia tosiaan kyllä riittää, mutta valitettavasti myös huonoja, ja kokonaisuus ei oikein mene pakettiin. Mutta ehkä tämä sitten joskus vielä aukeaa.

Exhausted: Hyviä kohtia tosiaan kyllä riittää, mutta valitettavasti myös huonoja, ja kokonaisuus ei oikein mene pakettiin. Mutta ehkä tämä sitten joskus vielä aukeaa.
 
Toivottavasti. Toisaalta kun tätä massiivista pakettia miettii, niin näillähän ois ollu ainekset tehdä pitkästä aikaa vaikka joku 15 minuutin proge-eepos. Tai vaikka kaksikin. Tällä levyllä on montakin sellaista kipaletta, joiden luonteeseen sopisi että ne olisivat tuplasti pidempiä ja että niiden "kaaret" olisivat loivempia ja juttuja toistettaisi lisää.
 
Mutta toisaalta taas arvostan että tekevät just näin. Kun Dream Theaterin fani näkee levynkannessa 20-minuuttisen biisin, niin alkaa automaattinen kuolaus, ihan niin kuin se pituus itsessään tekisi kappaleesta hyvän. Ja progefanina myönnän joskus sortuneeni samaan.

Exhausted: Myönnän, unohdin tämän hilipatipippaa-osion, aivan turhaa ohjelmantäytettä kuin Possu ja Kärpänen.
 
Valaiskaapa vähän, mihin osioon tässä viitataan? Siihen svengaavaan riffiin, joka käynnistyy ajassa n. 8:20? Sehän on koko biisin paras osa :D
 
E. Olisko kuitenkin ajassa 5:58 lähtevä parinkymmenen sekunnin tiluilu? Jotenkin vaikea uskoa, että olisi aloittanut sävellystä tuosta kuitenkaan.