Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Uuden biisin kertsin jälkeinen osa kuulosti ihan Blood Mountainilta, mikä oli positiivista. Muuten ihan perushuttua. Ärsyttää noi Dailor-kertsit jotka on ihan kuin eri biisistä, sävellaji ja fiilis vaihtuu yhtäkkiä ihan täysin.

Eipä jäänyt paljoa käteen tästä biisistä juum.

Hyvä biisihän se oli.

Exhausted: Uuden biisin kertsin jälkeinen osa kuulosti ihan Blood Mountainilta, mikä oli positiivista. Muuten ihan perushuttua. Ärsyttää noi Dailor-kertsit jotka on ihan kuin eri biisistä, sävellaji ja fiilis vaihtuu yhtäkkiä ihan täysin.
 
Muuten oli juu kova biisi, mutta mikähän tää juttu on että Dailorilla on aina tuo korkeasta oktaavista menevä kertsi nykybiiseissä. On sillä kiva ääni juu, mutta käy vähän ykstoikkoiseksi suorastaan kun aina sieltä pärähtää se korkeaa ja kovaa laulettu kertosäe nykyisin. Suurin syy varmaan miksi Emperor of Sand ei mulle koskaan toiminut.

Jossain haastattelussa sitä mainitsivat että nyt kun on opittu laulamaan niin lauletaan kunnolla eikä vedetä vaan rääkymistä. Ehkä ikä ja keikkakilsatkin vähän painaa tossa suhteessa. Minua ei sinänsä ärsytä Dailorin ääni, vaan enemmän niiden osien sovitukset ja sävellykset.

Kädenlämpöiseksi jää ensikuulemalta uusi biisi. Pari hienoa riffiä on löydetty sinne, mutta turboahdettu tuotanto ja poppikertsi kyllästyttää jo tässä vaiheessa. Ei sillä, odotukset eivät viime levyn jälkeen olleetkaan kovat.

Kuuntelinpa pitkästä aikaa Once More Round the Sunin, ja samaa huttuahan se on ollut sieltä asti. Ehkä jopa Hunterilta.
 
Mut mikäpä siinä, kyl mä silti tästä tykkään, ja yksi harvoista metallibändeistä mitä jaksaa enää nykyään kuunnella.

Osmo: Kuuntelinpa pitkästä aikaa Once More Round the Sunin, ja samaa huttuahan se on ollut sieltä asti. Ehkä jopa Hunterilta.
 
Mut mikäpä siinä, kyl mä silti tästä tykkään, ja yksi harvoista metallibändeistä mitä jaksaa enää nykyään kuunnella.
 
Huntter oli mielestäni aika kauhea levy noine poppikokeiluineen ja muutenkin biisimateriaali oli ala-arvoista.
 
Once more around the sun olikin taas minun makuuni melankolisuudessa ja painostavassa tematiikassaan hyvä, ehkä tuossa se mastodonin poppikaava oli parhaimmillaan. Melodiat ja harmonisuus oli omaan korvaan erinomaista työtä.
 
Emperor of sandissa taas tuntui, että tuohon edelliseen reseptiin oli turhaan päälle liimattu jotain progea. Mikä teki kokonaisuudesta epätasaisen eikä sieltä pompannut omaan makuuni mitään huippubiisiä, joka olisi jäänyt mieleen.
 
Toivottavasti seuraava levy on taas hyvä, ainakin tuosta singlestä pidin. Toisaalta kuuntelen niin vähän nykymetallia, että korvat eivät ole väsyneet tuohon mitä singlellä kuultiin.

Kaikki noi kolme levyä on omalla tavallaan hyviä ja omalla tavallaan huonoja. Positiivista on se, että bändi on kehittynyt joka levyllä eikä ole yrittänyt tehdä samaa uudestaan. Tosin samalla valitettavasti Blood Mountain ja Crack the Skye on kuin ihan eri tason bändi.

Exhausted: Kaikki noi kolme levyä on omalla tavallaan hyviä ja omalla tavallaan huonoja.

 
Hyvin sanottu. Nämä on omatkin fiilikset noista levyistä. Kaikilla noista on jotain loistohetkiä ja myös paljon unohdettavaa matskua. Kunniamaininnat itseltä esim seuraaville:
 
Dry Bone Valley
Stargasm
Halloween
Motherload (tässä oltiin poppikertsien vuorenhuipulla, mutta lähtikö biisin suosion innoittamana noiden poppiskertsien rakentelu ylivaihteelle. Kuka tietää...)
Aunt Lisa (Tässä on tuo poppisvaihde saatu istutettua vänkään tahtilajiin ja tämä on erittäin jees asia)
Roots Remain
 
Cold Dark Place taitaa olla ylivoimasesti parasta Mastodonia CtS:n jälkeen.

Minusta The Sparrow ja White Walker on parhaat yksittäiset biisit Crack the Skyen jälkeen. Toki täytyy myöntää, että Cold Dark Place ja edellinen levy jäi kovin vähälle tutustumiselle. Vaikka ensin mainittu löytyisi vinskanakin hyllystä. Once more 'round the Sun oli kyllä bändin poppikauden huipentuma minustakin, kokonaisuutena erittäin helppo ja tarttuva rokkilevy.

Once More Round the Sunissa on eka puolisko tosi laadukasta tekemistä, mutta toisaalta biisit on niin samasta muotista että se alkaa vähän puuduttaa, eikä slovareita oikein ole ennen vikaa biisiä. Toisaalta käänteisesti The Hunterilla slovarit on levyn parasta antia nimibiisin ja The Sparrowin muodossa. Tai no, onhan siellä myös vähän möyryävämpääkin laatukamaa kuten Spectrelight ja Curl of the Burl.
 
Cold Dark Placea en oo kuunnellut taas hetkeen, pitäis kertailla.

Tämä uusin pöllähtikin ulos jo nyt. Täytyypä ottaa kuunteluun, ei nyt kauhean korkeita odotuksia tällä kertaa kuitenkaan. Hushed and Grim on levyn nimi.

Aika kevyttä ja progehtavaa on, Hunterin sävyjä seassa. En osaa vielä sanoa onko hyvää vai ei.
 
The Beast on vähän Pendulous Skin II

Jotenkin itellä kampee vastaan toi koko levyn miksi. Dontti on mulle ollu aina kitarat edellä, nyt tää bändi tän uuden levyn myötä kuulostaa joltain rumalta diskobändiltä... meinaan siis et kitarat on taustalla ja rummut ja laulu on edessä? Pitää vielä kuunnella, mut en nyt ehkä ymmärrä?!

rikshot: Jotenkin itellä kampee vastaan toi koko levyn miksi. Dontti on mulle ollu aina kitarat edellä, nyt tää bändi tän uuden levyn myötä kuulostaa joltain rumalta diskobändiltä... meinaan siis et kitarat on taustalla ja rummut ja laulu on edessä? Pitää vielä kuunnella, mut en nyt ehkä ymmärrä?!
 
Vertasin pikaisesti tän levyn ja edellisen levyn aloitusbiisejä keskenään ja edellisevyn ekassa biisissä oli minusta kyllä rummut paljon enempi pinnassa kuin tässä? En ole levyä ehtinyt vielä sen kummemmin kuuntelemaan, pitää käydä vinyyli poimimassa.

Mun mielestäkin rummut on ollu Mastodonissa aina tosi kovalla ja kitarat jotenkin ohuet. Pitäis ehkä vähän vertailla, mutta ehkä juuri Crack the Skyella kitarat on muhkeimmat ja kovimmalla?

Ziggy Bubba: Ottaisivat edes tämän uuden tyylinsä kunnolla haltuun.
 
Olen tämän uusimman pyöräyttänyt nyt aika monta kertaa läpi, ja tuntuu siltä, että näin on vihdoin ymmärretty tehdä. Toki tyylikin on kokenut muutoksen kahteen edelliseen nähden, mitä ei olisi uskonut sen ekan sinkkulohkaisun perusteella.
 
Kokonaisuus on kaikkinensa melko hiottu, mitä en odottanut puolitoistatuntiselta järkäleeltä. Nyt liikutaan jossain progen rajamailla, ja se ei tunnu päälleliimatulta. Levyn tunnelatauksessa ja tematiikassa on myös jotain aidon tuntuista. Esim. Emperor of Sand, joka käsittelee niin ikään elämää ja kuolemaa, kuulostaa tämän vierellä entistäkin väkinäisemmältä, mutta se onkin henkilökohtainen Mastodon-inhokkini. Eli summattuna, H&G:sta huokuu äkkiseltään kunnianhimoisempi tekeminen.
 
Hitaat temmot ja kevyt soitanta ei varmaan miellytä ihan kaikkia, mutta itseäni ne eivät häiritse. Ja onhan tämä edelleen valtavirtamastoa, mutta tummasävyisempänä ja eheämpänä. Ja piirun verran progahtavampana.
 
Brent Hindsia olisi voinut kuulla ehkä vähän enemmän. Levyn kaavamaisuuselementti kuuluu selkeimmin kitarasooloissa, jotka pärähtävät soimaan jokaisessa biisissä aina yhtä ennalta-arvattavasti, vaihtelevalla menestyksellä. Tavallaan sääli, jos miehen rooli rajoittuu nykyään niihin + pariin biisiin (jotka oli ihan hyviä).

Mastodonin Mount Rushmorea, eli neljää ensimmäistä levyä, tuskin päihittää mikään ikinä. Mutta kyllähän tätä mielellään kuuntelee, ja huomaan ilokseni, että Emperor of Sandin aiheuttamat hylkimisreaktiot loistavat poissaolollaan tätä kuunnellessani. Kuuntelenpa siis lisää.

Mulle tämä uusin on kyllä kovasti kahtiajakoinen levy.
 
Vähän liikaa ehkä sitä hidasta tunnelmointia ja muutama vähän filleriltä tuntuva biisi välissä. Materiaaliahan on paljon. Parhaimmillaan todella upeaa meininkiä stemmoineen ja harmonioineen. Paikoitellen taas mitäänsanomatonta ja tarpeetonta.
 
Vaatinee useamman kuuntelukerran ja ainakin näin yksittäisinä biiseinä aika mahdoton sanoa kääntyykö tämä peukuksi ylöspäin vai syötetäänkö jellonille.
 
The Beast, The Crux ja Eyes of Serpents ovat itselleni levyn kovinta ja parasta antia. Näiden kolmen rallin takia levyn lopulta siirsin ostoskoriin ja painoin "tilaa".
 
PS. Savage Lands oli myös loistobiisien listalla. Sen tuosta unohdin.

En odottanut tätä levyä lainkaan, kun edellinenkin jäi suunnilleen yhteen pyöräytykseen. Mutta kun kuulin että kyseessä on tupla ja suunnilleen puolet on rauhallista himmailua niin innostuin heti. Olen aina toivonut että tekisivät joskus ihan vaikka kokonaisen levyn White Walker / Sparrow / The Czar -tyylistä meininkiä. Joku jossain mainitsi että Dagger on ainut heikko raita joten testasin mielenkiinnosta sen ja vitsi kun kuulostikin hyvältä! Pitää käydä vinska hakemassa viikonlopuksi ja ekaa kertaa vuosiin ihan keskittyä täysillä viinipullon ja lyriikoiden kanssa johonkin uuteen levyyn.