Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Kyllähän noi poppikertsit jää päähän soimaan, ei siinä mitään...onneksi Blood Mountain ja Crack the Skye kuulostaa nyt taas todella raikkaalta, rouhealta ja ennen kaikkea hyvältä.

Uutukainen vaikuttaa hyvältä ja saattaa tälläisen Mastodonia vain jonkin verran kuunnelleen henkilön myös bändin aiempien tuotoksien pariin.

Elien vasta pääasin kerran kuuntelemaan levyn kokonaan. Jäi ainakin mieleen se, että kaikissa biiseissä oli jotenkin meininkiä pirusti. Siitä ainakin plussaa. Poppiskertosäkeet jä säkeistöt ei itseä haittaa, muutakun siinä mielessä, että ne ovat jotenkin alkaneet toistamaan itseään.
 
Leadikitarat on kyllä välillä todella pinnassa. Perkussiot välillä vähän päälleliimatun oloisia, ihan niikuin olisi tarkoituksella haettu CtS-soudia (jossa perkat kylläkin istui paremmin aloilleen). Ja miksipä ei, tuottajahan taisi olla sama heppu.

Eipä tää uusinkaan kyllä itelle lähe...Crack the Skyen jälkeen ei oo enää toiminu mielestäni. Mut saipa ne 4 kovaa levyä tehtyä kuitenkin, seki on jo hyvä saavutus nykypäivänä!

Kerran vasta kerenny kuuntelemaan ja ei iskeny samalla tavalla kuin edellinen lätty, mutta saa nähä miten käy uusinnoilla.

Äh, nyt kun uutuuden viehätys on mennyt niin pakko todeta ettei tämä uusin levy kovin ihmeellinen ole. Vähän ristiriitainen tunnelma ja enimmäkseen noiden poppisäkeistöjen johdosta. Niistä tulee sellainen väkisin väännetty ja tehty olo tähän musiikkiin. Hyvin tuotettu sitä en kiellä. Levyn edetessä ja puolessa välissä alkaa tulla ähky noiden poppisäkeistöjen kanssa, mutta neljä vikaa biisiä pelastaa paljon.
 
Oon nyt kuunnellut tuotantoa parin päivän ajan kronologisessa järjestyksessä ja ei se haittaa ettei ole sitä ekan levyn turpaan vetoa koko ajan. Esimerkiksi nyt olen Hunter -levyn puolessa välissä. Tässä levyssä on semmoista tunnelmaa, mitä olisin odottanut kuolemaantuomitun kokevan. Kuunnelkaa esim. levyn nimikkobiisi. Siinä on semmoista hienoa tunnelmaa. Myös verrattuna uusinta levyä Once More... -levyyn, uusin levy häviää. Tuossa toiseksi tuoreimmassa levyssä on mun mielestä juuri sopiva sekoitus tuota iskevyyttä ja rouhintaa.
 
Semmoinen seiskan arvosanan antaisin tällä hetkellä uusimmalle.

Omat fiilikset koko bändin tuotannosta
 
Remission: Vähän liian raakaa ja yksipuolista, mutta joitain hyviä riffejä ja hyviä tasapainottavia instrumentaaliosioita.
 
Leviathan: Joitain todella hyviä yksittäisiä biisejä kuten Blood And Thunder ja Hearts Alive, mutta myös jotain biisejä jotka ei vaan toimi yhtään, kuten Megalodon ja Island
 
Blood Mountain: Bändiä parhaimillaan. Joidenkin biisien sekoiluosat ei toimi ihan itselleni (Capillarian Crest, Circle of Cysquatch, Bladecatcher), mutta joka biisissä on kyllä hyviä osioita ja bändin parhaita biisejä (The Wolf is Loose, Sleeping Giant)
 
Crack the Skye: Mielestäni paras kokonaisuus. Todella tuotettu, mutta silti vähän rosoinen. Toimii sekä kokonaisuutena että yksittäisten biisien tasolla. Ainoastaan Divinations on vähän muita biisejä heikompi. Hieno tyylinkorjaus hitaampaan, kevyempään ja progempaan, mutta kuulostaa silti Mastodonilta
 
The Hunter: Selkeä vastaveto Crack the Skyen pitkille ja synkille progebiiseille. Tässä kuuluu myös, että suuri osa materiaalista on Hindsin säveltämää. Vähän hajanainen, mutta etenkin seuraavaan levyyn verrattuna monipuolinen paketti. Erinomaisen hyvät slovarit.
 
Once More Round the Sun: Muutama timanttisen hyvä tuotettu rokkibiisi (The Motherload, High Road, Chimes at Midnight), mutta koko levy on liian samanlaista, ei yhtään selvää mättöbiisiä tai yhtään slovaria (paitsi viimeinen biisi, joka on muuten vaan huono). Liika tuotanto alkaa jo vähän tuntua.
 
Emperor of Sand: Tavallaan tässä yhdistyy Hunterin monipuolisuus, Crack the Skyen progesävyt ja Round the Sunin radiorock-tuotanto. Laulut hiottu liiankin hyväksi. Hyviä juttuja on, mutta myös liikaa imeliä poppikertsejä ja liian vähän rosoa.
 
Paremmuudesta sanon sen verran että Blood Mountain ja Crack the Skye on mielestäni parhaat ja muut niitä huonompia, mutta vaikea noiden lokeroiden sisällä pistää järjestykseen kun ovat niin erilaisia.

Paskat poppikertsit piste kom :P Eikä näistä saa mielenkiintoisia sillä, että soitetaan taustalla triolifillejä kaikki tomarit läpi rullaten. Mikä on tietysti suuri yllätys kaikille.

Kyllä toi uus levy rupes kuulostaan vähitellen paremmalta. Pitää vaan hyväksyä että bändin saundi on muuttunut. Kuuntelin myös Crack the Skyeta ja mietin miten paljon erilaiselta moni biisi kuulostaisi jos Dailor laulaisi eppiisimmät melodiat Hindsin sijasta, kuten uudella levyllä.

Brann Dailorilla uusi mielenkiintoinen sivuprojekti nimeltä Arcadea:
 
http://www.arcadearocks.com
https://www.facebook.com/arcadearocks/
http://www.blabbermouth.net/news/ma … dea-to-release-debut-album-in-june/
 
Omiin korviin näytebiisi "Gas Giant" kuulostaa melodiakieleltään yllättävän samankaltaiselta Mastodonin kanssa, mutta ehkä ovat valinneet tarkoituksella tutun oloisen kappaleen. Itse toivoisin villimpiä pulputuksia ja säksätyksiä kun on kerran synat + rummut linjalle lähdetty :)

Kyllä vain toimii tämä uutukainen.

Toimii, hyvin kyllä huomaa tuon mastodonin läsnäolon.

Eipä sille mitään mahda, että ennen Hunteria julkaistut Mastodon-eepokset ovat niitä parhaita. The Hunter oli ensimmäinen, jota itse kuuntelin, ja siitäkin löytyy aivan maittavaa rosoista ja psykedeelistä sävyä, että se maittaa ihan siinä missä aikaisemmatkin levytykset. Once More muutti maittavan konseptin turhankin suoraviivaiseksi ja tuotetuksi. Eipä se pässimpi sekään silti ole. Varsinkin High Road on erinomainen biisi. Emperor of Sandilla vähän sama vika, mutta silläkin on hetkensä, kuten vaikkapa Jaguar God.
 
Mastodon - Emperor of Sand -arvostelu
http://www.stoori.fi/murska/mastodon-emperor-sand-2017/

Modnar: The Hunter muutti maittavan konseptin turhankin suoraviivaiseksi ja tuotetuksi.
 
Korjasin totuutta vastaavaksi.

crestfall: The Hunter
 
Korjasin totuutta vastaavaksi.
 
Mun mielestä ei. Huntterilla on ehkä aiempaa lyhyempiä, vähemmän metallisia ja suoraviivaisempia biisejä, mutta on ne silti aika omituisia ja rosoisia, ei todellakaan niin tuotettuja kuin kahdella uusimmalla. Osansa tästä tekee varmaan se, että Hunter on pääosin Hindsin säveltämää, uudemmat pääosin Kelliherin.

Hunterilla oli pääasiassa aiempaa huonompia biisejä. Once more around the sun oli mielestäni oikeastaan korjattu versio hunterista, biisit olivat kautta linjan parempia.

lapio: Hunterilla oli pääasiassa aiempaa huonompia biisejä. Once more around the sun oli mielestäni oikeastaan korjattu versio hunterista, biisit olivat kautta linjan parempia.
 
No Hunterilla on kovia biisejä Black Tongue, Curl of the Burl, Spectrelight, Dry Bone valley, The Hunter ja The Sparrow. Once More Roundilla on oikeestaan ekat kuus biisiä. Saishan noista yhdistettynä hyvän lättysen :)

Raah, ei oikein lähteny tuo uusin. Karsea virppasaundi jäi päällimmäisenä mieleen.

Exhausted: No Hunterilla on kovia biisejä Black Tongue, Curl of the Burl, Spectrelight, Dry Bone valley, The Hunter ja The Sparrow. Once More Roundilla on oikeestaan ekat kuus biisiä. Saishan noista yhdistettynä hyvän lättysen :)
 
Itsekin mietin että Hunter ei mikään hirveän hyvä ollut mutta tarkemmin ku miettii niin nuo biisit + All The Heavy Lifting & Bedazzled Fingernails iskee kyllä edelleen. Eli suurin osa biiseistäUusimmalta löytyy 4-5 biisiä mitkä erottuu edukseen mutta muuten aika tasapaksua. Pitänee käydä kesällä Tuskassa katsomassa livenä.

Vuoden kolmannessa Infernossa julkaistu massiivinen MASTODON kansihaastattelu luettavissa nyt kokonaisuudessaan myös verkossa.
 
http://www.inferno.fi/emme-ole-anta … ksia-haastattelussa-mastodon-53087/