Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Death - Spiritual Healing 1990
 
Siinä missä Deathin toinen pitkäsoitto Leprosy (1988) esitteli Deathin brutaalin tuotannon kehityskaaren huippua, ja vuoden 1991 Human taas ensimmäistä puhtaasti teknistä Death-albumia, on näiden kahden väliin sijoittuva Spiritual Healing jonkinlainen sekoitus molempia tyylejä. Albumia pidetään selvänä vedenjakajana "vanhan" ja "uuden" Deathin välissä, ja albumia on usein kutsuttu Deathin välilevyksi. Allekirjoittaneelle matka Spiritual Healingin kanssa on ollut kovin mieluinen, joskaan ei kovin helppo. Death ei yhtyeenä ole helpoiten lähestyttävä, ja tämän todistaa jo se, että minun on tarvinnut aina jokaista albumia luukuttaa todella paljon että se on antanut sen mitä siltä olen odottanut. Siinä se hienous ehkä piileekin, palkinto tuntuu niin hienolta kun sen eteen näkee vähän vaivaa.
 
Spiritual Healingilla Leprosyn kokoopano on vielä voimassa yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Rick Rozz on saanut painella kilometritehtaalle James Murphyn tieltä, mikä osoittautuukin erityisesti kitarasooloista puhuttaessa mieluisaksi yllätykseksi. Muuten kokoonpano on sama. Rummuissa mättää Bill Andrews ja bassossa Terry Butler. Pikkulintujen lauleskelolta ei ole kuitenkaan voinut välttyä, ja siinä missä Chuck Schuldinerin sanotaan soittaneen yksin Leprosynkin bassot sisään, lienee sopivaa esittää samanlainen kysymys bändin kolmannestakin levystä puhuttaessa?
Joka tapauksessa; Deathin varhaisimmilla albumeilla ei ole ikinä soittajien tekninen taituruus ollut minkäänlainen este hienosta musiikista nauttimiseen, ja sama pätee tottakai myös SH:iin. Vaikka kappalemateriaali hakee huomattavasti itseään, eikä tunnu välillä osaavan päättää liikkuakko teknisen vaiko brutaalin tyylin puolella, ovat Deathin peruselementit ja tunnuksenomaiset merkit löydettävissä, ihan kuten kaikilta muiltakin bändin levyiltä.
 
Spiritual Healing äänitettiin Floridan Tampassa, deathmetalin varsinaiseksi kummisedäksi nousseen Scott Burnsin kanssa legendaarisessa Morrisound-studiossa, ja soundit ovat kappalemateriaaliin verrattuna täydelliset. Rupinen musiikki ei rupista soundia parempaa tarvitse, ja vaikka eivät Spiritual Healingin soundit olekaan sentään kahden ensimmäisen albumin tasoa (joissa kyllä molemmissa äänimaailma on tukenut hienosti kappalemateriaalia), pysyy lopputulos sopivan huolimattomana ja raakana. Spiritual Healing on siinäkin suhteessa Deathin tyylien rajamailla, että albumi oli viimeinen, jolla muutkin jäsenet kuin Chuck itse osallistuivat sävellystyöhön aktiivisesti. Albumin kahdeksasta, ensiluokkaisesta kappaleesta vain kaksi on Chuckin täysin itse säveltämiä ja sanoittamia, mutta vaikka muilla kappaleissa tekijäkaartiin kuuluukin enemmän porukkaa, on ylin päätäntävalta Schuldinerilla, kuten aina. On se vaan hienoa kun jotkut asiat ovat varmoja, aina, eikä epäilyksiä laadusta tai tyylistä tarvitse koskaan esittää.
 
Albumi käynnistyy Chuckin yksin tekemällä Living Monstrositylla, joka heti introsta lähtien esittelee vauhdikasta Death-juoksutusta ensiluokkaisten riffien jyystäessä taustalla. Heti ensimmäisestä kappaleesta on huomattavissa Chuckin kehittynyt tyyli sanoittajana, ja albumi onkin ensimmäinen Death-albumi, jolla vanha gore-tyyli on unohdettu filosofistisempien pohdiskelujen tieltä. Sanoitusten ydinsanoma pysyy kuitenkin omituisen vapaana, mikä tietenkin johtuu siitä että myöhempien aikojen syvällisemmille pohdiskeluille ei vielä ensimmäisellä vastaavalla kokeilulla ole ylletty, mikä on osaltaan hieno juttu. Aftering The Future jatkaa mättämistä, alkaen hitaammalla tempolla, kohoten loppuaan kohden nopeammaksi tuplabasarien ilotulitukseksi. Andrewsin kehityksen rumpalina Leprosy-aikoihin verrattuna huomaa, mutta on silti helpottavaa katsella myöhempien albumien todellisten rumpusankareiden työskentelyä, sillä lopputulos jää väkisinkin monotoniseksi junnaamiseksi. Defensive Personalities hyökkää suoraan kimppuun Chuckin vihaisen laulutulkinnan jyrätessä päällimmäisenä, kitarariffien murskatessa kuulijan, kerta toisensa jälkeen.
 
Within The Mind on värikäs paketti Deathmaisen kieroja melodioita ja oivaa kitaratyöskentelyä. Kautta albumin on huomattavissa soolojen tasainen laatu, ja tästä siis osoitetaan kiitos ilmiselvän Schuldinerin lisäksi miehen aisaparille James Murphylle, joka taatusti pyyhkii edeltäjänsä fanien mielestä kitaristirintamalla. Seuraava kappale on yksi albumin kohokohdista, kiero nimikappale Spiritual Healing siis. Kokonaisuus poukkoilee ympäriinsä, kitaroiden pitäessä paketin tuttuun tyyliin kasassa, kieroillen ja kiemurrellen. Low Life ja Genetic Reconstruction jyräävät tasaisen laadukkaasti, tarjoten kuulijalle mielenkiintoisia pointteja niin yksittäisten instrumenttien kuin kokonaisuudenkin osalta. Albumin päättävä Killing Spree nostaa fiilikset finaaliin vielä kerran, alun kierojen melodioiden viedessä järjen mennessään. Tässä vaiheessa pitää mainita sananen siitä, kuinka aliarvostettu albumi Spiritual Healing on vokalisointien suhteen. Siinä missä debyyttilevy tarjoaa vihaisinta ja räkäisintä antia vokaalien suhteen, ja viimeinen albumi The Sound Of Perseverance taas äkäisen korkeaa tulkintaa, on Spiritual Healing lauluiltaan mukava paketti kaikkien tyylien sekoitusta.
 
Spiritual Healing on hieno albumi, joka tarjoaa erilaisen näkökannan Deathin musiikkiin, bändin suurimman murrosvaiheen kynnyksellä. Pelkäsin pitkään ottaa albumin syynin alle arvostelua varten, ajatellen sen olevan liian iso pala purtavaksi vielä silloisella kuuntelumäärällä. Parit lisäkuuntelut kuitenkin avittivat suunnattomasti, ja koin olevani valmism pukemaan sanoiksi albumin hienouden. Spiritual Healing on Deathin levyistä puhuttaessa jäänyt pienemmälle huomiolle, mikä on sääli albumin tasoa nyt ajatellen. Itselleni Healingin seuraaja Human on se rakkain Death-äänite, mutta veikkaan Spiritualin nousevan aikojen saatossa melko lähelle Humania, sen sisältäessä loppujenlopuksi huomattavan paljon erilaisia tarttumapintoja. Jokaisella kuuntelulla löytää jotain uutta, ja se on aina ollut minulle hyvän albumin merkki. Ehkä juuri teknisen ja brutaalin tuotannon välimaastossa palloileva kokonaisuus tekee levystä niin monimuotoisen ja kiinnostavan kuin se onkaan, saaden kuulijan palaamaan luokseen kerta toisensa jälkeen.
 
4½/5

Pöö.
Tämän ketjun innostamana, ja levyhyllyn laajentelumielessä ajattelin pyörähdellä genreissä Death Metalliin. Siskolta koneelle ripattu Symbolic on soinut mp3-soittimessa Crystal Mountainin ja Empty Wordsin verran. Ihan hyväähän tämä on, ja nyt vaan pitäisi hommata joku läpyskä mikä pistäisi Death-innoituksen kunnolla päälle. Suositelkaa jotain todella ärtsyä ja riffien osalta niin tiukkaa ja kieroutunutta Death-levyä, joka potkisi aivot ulos. Etukäteiskiitokset.

Suositelkaa jotain todella ärtsyä ja riffien osalta niin tiukkaa ja kieroutunutta Death-levyä, joka potkisi aivot ulos. Etukäteiskiitokset.
 
Kuvailit juuri aika osuvasti Individual Thought Patternsia, ole hyvä.

Pöö.
Tämän ketjun innostamana, ja levyhyllyn laajentelumielessä ajattelin pyörähdellä genreissä Death Metalliin. Siskolta koneelle ripattu Symbolic on soinut mp3-soittimessa Crystal Mountainin ja Empty Wordsin verran. Ihan hyväähän tämä on, ja nyt vaan pitäisi hommata joku läpyskä mikä pistäisi Death-innoituksen kunnolla päälle. Suositelkaa jotain todella ärtsyä ja riffien osalta niin tiukkaa ja kieroutunutta Death-levyä, joka potkisi aivot ulos. Etukäteiskiitokset.
 
Individual Thought Patterns. Mielestäni ainoaa oikeeaa kunnon Deahia. Tämä levy nostaa Deathin muiden dödöbändien yläpuolelle. Ni!
 
Edit: Oan bassotteli edelle :)
Edit2: Trapped In A Corner. Uuuh, Deathin paras biisi ehdottomasti.

Kuvailit juuri aika osuvasti Individual Thought Patternsia, ole hyvä.
 
Elä ny jauha paskaa! Kaveri just kuvaili etsimäänsä levyä rankkaa ja raskasta tarkoittavilla verbeillä, ja sinä suosittelet Deathin löysintä levyä? Okei kieroutunut ei tarkoita raskasta tms., mutta kieroimmat riffit löytyy Scream Bloody Gorelta tai Leprosyltä.

Elä ny jauha paskaa! Kaveri just kuvaili etsimäänsä levyä rankkaa ja raskasta tarkoittavilla verbeillä, ja sinä suosittelet Deathin löysintä levyä? Okei kieroutunut ei tarkoita raskasta tms., mutta kieroimmat riffit löytyy Scream Bloody Gorelta tai Leprosyltä.
 
Elä nyt sinä jauha paskaa! Ja eiköhän ärtsy, tiukka ja kierotunut ole adjektiivejä, eivät verbejä? ;p Ja ärtsy nyt mitään raskasta tarkoita.
 
Mun mielestä kyllä jo mainitulta ITP:ltä löytyy niitä helvetin kieroja ja tiukkoja biisejä. Eikö muka Overactive Imagination ole ärtsy ja potki päähän ja käy päälle kuin yleinen syyttäjä kun seniskee soittimeen? Tai eikä Jealosy oli kierojen riffien vyyhti? Ja eikö The Philosopher ole helvetin raskas?
 
Lyhyesti. Osta ITP. Et pety. Niin minäkin aloitin.

Elä ny jauha paskaa! Kaveri just kuvaili etsimäänsä levyä rankkaa ja raskasta tarkoittavilla verbeillä, ja sinä suosittelet Deathin löysintä levyä? Okei kieroutunut ei tarkoita raskasta tms., mutta kieroimmat riffit löytyy Scream Bloody Gorelta tai Leprosyltä.
 
Tämä nyt paskapuhetta onkin. Se on totta että Scream Bloody Gorelta ja Leprosylta on löydettävissä raskaimmat Death-riffit, mutta The Sound Of Perseverancelta ne kieroimmat riffit löytyvät. Et omista levyä joten älä väitä vastaan. :-D

Heti ensimmäisestä kappaleesta on huomattavissa Chuckin kehittynyt tyyli sanoittajana, ja albumi onkin ensimmäinen Death-albumi, jolla vanha gore-tyyli on unohdettu filosofistisempien pohdiskelujen tieltä.
 
On se kumma kun minusta hienoimmat jutut mitä Schuldiner on sanoittanut löytyvät Leprosylta.

kieroimmat riffit löytyy Scream Bloody Gorelta tai Leprosyltä.
 
Kiero = suoraviivainen..? Nuo kaksi ensimmäistä levyähän nimittäin ovat Deathin tuotannosta sitä suorinta antia, en minä näe niissä riffeissä mitään varsinaisesti "kieroa". Hyvää paahtoa toki.
 
Inttämiseksi menee, mutta miten kukaan voi kuvata ITP:tä sanalla "löysä"?!

Kiero = suoraviivainen..? Nuo kaksi ensimmäistä levyähän nimittäin ovat Deathin tuotannosta sitä suorinta antia, en minä näe niissä riffeissä mitään varsinaisesti "kieroa". Hyvää paahtoa toki.
 
Inttämiseksi menee, mutta miten kukaan voi kuvata ITP:tä sanalla "löysä"?!
 
Noh, kaverini puolustukseksi sen verran, että eihän Death metallibändinä mitään raskasta kamaa ole, kaksi ensimmäistä levyä eniten ja loput sitten teknisyydessään melko vaikeasti kuvailtavissa.

Noh, kaverini puolustukseksi sen verran, että eihän Death metallibändinä mitään raskasta kamaa ole, kaksi ensimmäistä levyä eniten ja loput sitten teknisyydessään melko vaikeasti kuvailtavissa.
 
Raskaudestahan nyt ei varsinaisesti ollut kyse. Mutta olkoon. Ei Deathilla huonoa levyä ole, sama oikeastaan mistä aloittaa, kunhan jossain välissä onnistuu kuulemaan niitä kaikkia.

Raskaudestahan nyt ei varsinaisesti ollut kyse. Mutta olkoon. Ei Deathilla huonoa levyä ole, sama oikeastaan mistä aloittaa, kunhan jossain välissä onnistuu kuulemaan niitä kaikkia.
 
Siis Ktulun kielellä "Löysä" todellakin tarkoittaa raskaan vastakohtaa.

Elä ny jauha paskaa! Kaveri just kuvaili etsimäänsä levyä rankkaa ja raskasta tarkoittavilla verbeillä, ja sinä suosittelet Deathin löysintä levyä? Okei kieroutunut ei tarkoita raskasta tms., mutta kieroimmat riffit löytyy Scream Bloody Gorelta tai Leprosyltä.
 
ja elä sinä jauha paskaa. on siinä oikeen ekspertti pätemään.
että löysintä? yhtäään löysää levyä koko bändiltä ikinä löytynytkään.

Pöö.
Tämän ketjun innostamana, ja levyhyllyn laajentelumielessä ajattelin pyörähdellä genreissä Death Metalliin. Siskolta koneelle ripattu Symbolic on soinut mp3-soittimessa Crystal Mountainin ja Empty Wordsin verran. Ihan hyväähän tämä on, ja nyt vaan pitäisi hommata joku läpyskä mikä pistäisi Death-innoituksen kunnolla päälle. Suositelkaa jotain todella ärtsyä ja riffien osalta niin tiukkaa ja kieroutunutta Death-levyä, joka potkisi aivot ulos. Etukäteiskiitokset.
 
Komppaan (lähes) kaikkia muita: Individual. Siitä se minullakin lähti taannoin satasella... Humania oli kuunneltu jo, mutta Individual nosti Deathin parhaimmistoon. Toki myös Human on myöhemmin noussut arvoonsa...

Empäs sano enää mitään kun täälä räjähtää kaikilta päät! No mutta sanon vaan että mielestäni ITP on Deathin löysin levy.

Empäs sano enää mitään kun täälä räjähtää kaikilta päät! No mutta sanon vaan että mielestäni ITP on Deathin löysin levy.
 
Sano vaan mutta olet väärässä. Deathilla on vain tiukkoja levyjä.

Sano vaan mutta olet väärässä. Deathilla on vain tiukkoja levyjä.
 
Asiaa puhut. Individual thought patters on kyllä kaikkea muuta kuin löysää tavaraa. Mahtuuhan siihen jotain "löysempääkin" tavaraa mutta yleisesti ottaen levy on tiukka kuin kolmetoista vuotiaan vittu.

Empäs sano enää mitään kun täälä räjähtää kaikilta päät! No mutta sanon vaan että mielestäni ITP on Deathin löysin levy.
 
Löysästä tulee kieltämättä mieleen sana Veltto, ja en tajua miten joku voi ITP:tä sanoa Veltoksi.
 
Tiukin kokonaisuus ikinä, paras kokoopano ikinä, paras .....(sano tähän mikä tahansa levyn ominaisuus)............ ikinä.

Löysästä tulee kieltämättä mieleen sana Veltto, ja en tajua miten joku voi ITP:tä sanoa Veltoksi.
 
Tiukin kokonaisuus ikinä, paras kokoopano ikinä, paras .....(sano tähän mikä tahansa levyn ominaisuus)............ ikinä.
 
kyllä. soitanta on niin huippuunsa hiottua tällä levyllä. pidän tästä levystä jopa enemmän kuin Symbolicista (mikä on jo paljon).
Trapped In The Cornerissa on Deathin historian hienoimpia sooloja puhumattakaan loistavasta päätösbiisistä The Philosopherista joka lukeutuu myös parhaimpiin Death kappaleisiin omasta mielestäni. The Mestariteos

paras kokoopano ikinä
 
Kyllä! On muuten sellainen dream team ettei ole ikinä millään muulla yhtyellä ollut.