Keskustelua raskaammasta musiikista ›

" Hitto olivat kova bändi silloin demoaikoina, mutta menivät ihan poser-kamaksi heti ekan levyn aikoihin!".
 
Kuinka monelle mahtaa olla tuttu kommentti? Harvoin edes pitää oikeastaan paikkaansa.
Mulla on yksi esimerkki heittää tästä aiheesta eli kotimainen Charon. Kaivoin hyllyjä ja sieltähän ne löytyivät, Charonin kaksi ensimmäistä demoa. Ja voi pojat. Tämä ensimmäinen vuodelta -93, äänitetty legendaarisessa Tico-Ticossa ja musatyylinä siis vallankin tekninen deathmetal. Muistaakseni seiskaluokalla olin, ku tämä mulle myytiin Charonin kitaristin toimesta, joka oli samassa koulussa silloin jopa kasiluokalla. On hämmästyttävän taidokasta kamaa ottaen huomioon jätkien iät ja sen ajan studiotekniikan. Vokalistina siis tässä vielä basisti T. Hautamäki. Tämä ykkösdemon nimi on jotakuinkin "Inexorable Resiproation ". :) Aziaa
 
Kakkosdemo kantaa nimeä " Dies Irae " ja on vuodelta -94. Tyyli muuttunut Sentencedin North from hereen, mutta mä väittäisin tämän olevan parempaa kamaa kuin itse Senareiden NFH-levy. Edelleen vokalistina T. Hautamäki.
 
Kolmas demo/promo onkin sit vuodelta -95, mukana jo Leppäluoto polkkatukkaisena vokaaleissa. Sillähän ne sopimuksen sit sai ja on noi biisitkin muistaakseni eka levyllä. Mutta en voi kuin ihmetellä, miten tällaisella kamalla, mitä nämä kaksi ekaa demoa edustavat, ei sopimusta irronnut? Aika ei ollut kyllä hirveän ajankohtainen tällaiselle musiikkityylille.
 
Minulle siis tämä demoajan Charon kyllä edustaa musiikkia melkeinpä parhaimmillaan ja eihän tätä samaksi bändiksi uskoisi millään. Tarkoitus ei ole dissailla nykyCharonin kuuntelijoita.
Mun tarkoitus on vain tappaa aikaa ja ehkä jopa saada jotain keskustelua aikaan.
Löytyykö muilta tällaisia vastaavia unohdettuja aarteita hyllyistä? Kertokaa toki jos löytyy. Näitä mielellään vaikka ostelisi jos niitä löytyy.

No eipä nyt kovin kummoisia aarteita ole, mutta kyllähän monet bändit ovat jopa parhaimmillaan demojensa aikoihin. Joillekin bändeille ei kuitenkaan siisti soundimaailma ja taidokas soitto välttämättä parhaiten sovi. Demoissa on oma taikansa mikä kyllä kovasti viehättää. Kovia viimeaikoina vastaan tulleita demoja ovat olleet Exoduksen, Neutron Hammerin ja Exit to eternityn tuotokset. Vanhaa Sodomia ja Coroneria olisia todella kiinnostavaa kuulla, tosin kumpaakin hiukan eri syistä. Coroner siksi, että herrojen Death Cult demolla lauloi itse Tom G. Warrior ja Sodomia siksi, että luultavasti karskimpaa demomateriaalia ei ihan heti tule vastaan, hehe.
 
Aika outo kommentti, että ei muka ole ollut Charonin demot aikansa mukaista. En ole niitä kuullut, mutta jos ne ovat olleet edes jonkinasteista deathiä, niin silloinhan oli koko genren kulta-aika meneillään. Tosin eipä ole suomessa näitä hommia haldattu bisnespuolella vissiin kuin tuurilla silloin.

^ Mä taas muistelen, että just tuossa -92-94 Deathmetal oli ihan kuolonkourissa. Isoja nimiä lukuunottamatta mutta harva uskalsi signeerata mitään uusia bändejä. Onhan tosta aikaa ja mun muisti on heikko eli yhtä voi olla, että se taas meni just toisinpäin.
 
Sentenced oli, Amorphis oli, isommista nimistä. Ja sit ku hekin muuttivat tyylinsä...Kuka siinä enää mitään uskalsi talliinsa ottaa? Mene ja tiedä

Pakko heittää sen verran offaria, että minua niin vituttaa tämä niinsanottu "vanhemman materiaalin" palvonta. Tämä ei siis todellakaan liity aloitusviestiin, Charoniin tai mihinkään, mutta joidenkin bändien kohdalla olen tämän pannut merkille.
 
Okei, bändi A julkaisee ensimmäisen demonsa. Ihmiset pitävät ja vaativat levyä tulevaksi. A saa levytyssopimuksen ja julkaisee sinkun. Ihmiset ovat edelleen pähkinöinä ja sitten koittaakin esikoislevyn julkaisun aika. Väki on pääosin tyytyväistä, mutta syvistä riveistä kumpuaa soraääni. "Minkä teitte! Demonne oli ennenkuulumatonta tavaraa, mutta levyllä sitä on kovin vähän. Kaupallistuitte, penteleet!" Ja katso, toisen tai viimeistään kolmannen levyn kohdalla bändi on jo myynyt itsensä.
 
Aivan sama juttu on ensimmäisten albumeiden ylivertaisuus uusimpiin tuotoksiin verrattuna. Tosi HC-fani ei voi edes kuunnella vaikkapa YUP:n uutta sinkkua, koska siinä ei lauleta Turpasaunasta eikä kikkailla soittimilla samaan tyyliin. Joidenkin bändien kohdalla asia on ihan oikeastikin näin, mutta monesti tuntuu, että uuden materiaalin haukkumisella pyritään vähän siihen HC-fanin asemaan. Sanotaan, että "Se uus levyhän on ihan paskaa" vaikka siinä ei ole juurikaan käytännön eroa vanhempaan tavaraan verrattuna ja salaa vielä tykätäänkin siitä.
 
Monet tekevät myös sitä, että jos netissä lukee, että joku levy on suuresta suosiosta huolimatta huono, niin silloin se on myös ko. henkilön mielestä huono. Muiden ihmisten mielipiteet eivät saisi vaikuttaa, mutta ne vaikuttavat joka tapauksessa, vaikka sitten alitajuisesti. Vastaavasti, rokkimiehen on pakko ostaa vaikkapa Appetite for Destruction (vaikkei siitä edes tykkäisikään) sen saaman klassikkostatuksen takia. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? Minä en taida enää ymmärtää.

^ Juuri tuotahan mä tarkoitin tuolla topikin aloituslauseella. Ja aika tarkasti olen samaa mieltä, mitä rustailit.
 
Ja multa meni Charonista puhuttaessa musa ylitse jo ton kolmannen promon aikaan:)
 
Ei vaan toi pimpankostutus"hevi" oikein ole mun juttu

^ Juuri tuotahan mä tarkoitin tuolla topikin aloituslauseella. Ja aika tarkasti olen samaa mieltä, mitä rustailit.
 
No niinhän tarkoititkin, kun tarkemmin luin läpi. Ei pitäisi röytää edes lukiessa.

Minulla nyt on vaan ajan kanssa käynyt niin, että musiikkimaku on mennyt sinne rujompaan suuntaan ja monesti tästä seuraa se, että bändien ensimmäiset levyt kolisee parhaiten. Etenkin death ja thrash bändeillä tämän huomaa, esim: Bonded by blood, Infernal Overkill, Show no mercy, Deiciden eka, Fistful of metal jne. Toisaalta poikkeuksiahan löytyy suunnilleen samaan tahtiin, esim. Sacrificen Forward to termination on huomattavasti nautittavampi kuin Torment in fire ja Megadethin Rust in piece on mielestäni bändin paras vaikka olikin jo neljäs levy. Yleensä vaan se ensimmäisen levyn raakuus on sitä mitä tulee palvottua ja demoilla on sitten monesti sellainen todella aito ja teeskentelemätön tekemisen meininki.
 
Jos joku sitten vaan skenepisteitä tuolla debyyttien palvomisella hakee, niin onnea vaan...

^ Mä taas muistelen, että just tuossa -92-94 Deathmetal oli ihan kuolonkourissa. Isoja nimiä lukuunottamatta mutta harva uskalsi signeerata mitään uusia bändejä. Onhan tosta aikaa ja mun muisti on heikko eli yhtä voi olla, että se taas meni just toisinpäin.
 
Sentenced oli, Amorphis oli, isommista nimistä. Ja sit ku hekin muuttivat tyylinsä...Kuka siinä enää mitään uskalsi talliinsa ottaa? Mene ja tiedä
 
Niin, voi kyllä olla noinkin että on sitten ollut se pahin ylitarjonta silloin. Suomalaiset ovat aina myöhässä kaikessa.

Jompikumpi noista Charonin ekoista demoista löytyy multakin, kannet ovat hukkuneet ja kasetissa lukee tussilla A ja B, joten demon nimestä ei hajuakaan. Mutta tuon demon kuulin samaan aikaan kun olin tykästynyt Atheistin Elementsiin ja Deathin Individualiin, joten iski kyllä. En kyllä ole kasettia pitkään aikaan kuunnellut, joten päivitys voisi olla paikallaan. Kun huomattavasti myöhemmin bändin uudempaa materiaalia kuulin, en ollut uskoa korviani. Että tähänkö tämäkin nyt meni.
 
Myös HIM-orkesterin ekan ep:n biisi Metalliliitossa iski kyllä kovaa aikoinaan synkkyydellään. Muistaakseni viisussa oli jonkinlaista örinämeininkiäkin mukana. Tosin, bändin ekat levytykset iskivät kyllä nekin.

^ Huono sanoa, kumpi demo, koska kumpikin demo on valkoisella kasetilla ja kummassakin näyttäisi olevan jotain tussinjälkiä vielä näkyvissä. Pitkälti ovat mulla kuluneet jo pois. Mutta hyvää tavaraa ne kumpikin on, vaikkakin hivenen erilaisia.