Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Otetaan esimerkiksi sävellaji A-molli, johon kuuluvat (Am, B*, C, Dm, Em, F, G)
Minkä asteen sointuja ovat ne soinnut, soitettaessa Am:sta, jotka eivät kuulu tähän sävellajiin, esim A# ym..

Se riippuu ihan täysin siitä, mitä tapahtuu ennen sitä sävellajiin kuulumatonta sointua ja mitä tapahtuu sen jälkeen.

Puhutaanko nyt ihan vaan astenumeroinnista vailla funktioita? Kirjaimen mukaan voi ajatella.
 
Mulle A#:sta A-mollissa tulis ekana epäilys, että se on Bb, joka on merkattu "väärin", eli ajattelisin toisen asteen sointuna ja jos se pitäisi ilman muuta kontekstia kirjoittaa roomalaisina, niin kirjoittaisin bII.

Arkka: Puhutaanko nyt ihan vaan astenumeroinnista vailla funktioita? Kirjaimen mukaan voi ajatella.
 
Mulle A#:sta A-mollissa tulis ekana epäilys, että se on Bb, joka on merkattu "väärin", eli ajattelisin toisen asteen sointuna ja jos se pitäisi ilman muuta kontekstia kirjoittaa roomalaisina, niin kirjoittaisin bII.
 
Itse en paljon teoriasta tiedä, joten kysyn miksi tuo olisi Bb eikiä A#?

faq1: Itse en paljon teoriasta tiedä, joten kysyn miksi tuo olisi Bb eikiä A#?
 
Siksi, että samaa nuottia, tässä tapauksessa A:ta, ei voi* käyttää kahta kertaa.
 
(*ei se toki silleen mikään varsinainen sääntö oo ja kukaan tai mikään ei estä käyttämästä, mutta kunhan pääsee teoriassa pidemmälle, huomaa aika nopeasti, miksi enharmonialla on väliä)

Konventiohan sekin on, siksi "väärin" sana lainausmerkeissä, mutta varsinkin toonikan ja toonikasointujen kohdalla niitä harvemmin ylennellään tai alennellaan, koska se on se keskipiste, johon muita verrataan. Nuotinnoksessa ja varsinkin sointumerkeissä toki tällasista poiketaan esim. helpomman luettavuuden vuoksi tai korostamaan jotain asiaa tms.
 
Ja esim. kromaattinen asteikko kirjoitetaan usein C C# D D#... jopa asteina 1 #1 2 #2...
 
Sitten taas jos soinnulla on esim. joku sekundaarinen funktio, eli kun ajatellaan tilapäisesti jotain muuta sävellajia, niin A-mollibiisissä A# voi olla merkkinä just hyvä, mutta sillon "paikallinen toonika" (heh, mikä lie 'local tonic' suomeksi) onkin joku muu ja asioita verrataan tilapäisesti siihen.
 
Esim. jos olis tapahtumassa vaikka B:n tonikisaatio A#dimin kautta, niin A# sävel onkin silloin B:n johtosävel (eli 7), joten ainakin mulle tekis järkeä merkata sointu A#dim eikä Bbdim, vaikka biisi siitä taas jatkaisikin A-mollissa.
 
Äkkiseltään mietittynä joku Am A#dim B E Am -kierto olis musta järkevästi merkattu noin, mutta siinä toka sointu ei olisikaan järkevästi analysoituna #Idim tai bIIdim vaan VIIdim/II, eli II:n VIIdim, eli B:n johtosävelsointu.
 
Tulipa sekava viesti taas, onneksi nää on melkein helpompi nähdä soittimella kuin keskustella tekstinä.

Sointukierroista tuli mieleen, että sointuasteiden kauttahan menevät siististi..esim. C-Am- F - G- C.
Siis palatataan aina(ko) lähtösointuun. Mutta: palataanko aina? Tuleeko sotku, jos yrittää moduloida kesken sointukierron toiseen sävellajiin?
 
Tiedän, ettei musiikinteoriassakaan ole varsinaisesti kait mitään kiveenkirjoitettua. Täsrkein sääntö lienee, että tekee niin, mikä kuulostaa hyvältä.

faq1: Sointukierroista tuli mieleen, että sointuasteiden kauttahan menevät siististi..esim. C-Am- F - G- C.
Siis palatataan aina(ko) lähtösointuun. Mutta: palataanko aina? Tuleeko sotku, jos yrittää moduloida kesken sointukierron toiseen sävellajiin?
 
Tiedän, ettei musiikinteoriassakaan ole varsinaisesti kait mitään kiveenkirjoitettua. Täsrkein sääntö lienee, että tekee niin, mikä kuulostaa hyvältä.
 
Ei tarvi palata lähtösointuun ja eri sävellajiin päädytäänkin usein juuri muunnesointujen kautta.
 
Ton edellisen, ehkä sekavan sepustuksen jälkeen tuli mieleen hyvä lähtökohta ihmetellä muunnesointuja ja se on välidominantit. Tossa C-Am-F-G-C -kierrossa G on C:n dominantti tarkoittaen, että se haluaa tosi lujaa purkautua C:hen. Oleellista on se, että G on puhtaan kvintin päässä C:stä.
 
Samalla tavalla voit ujuttaa välidominantteja ennen muita sointuja. Esim voit lisätä E-duurin (tai E7:n) ennen Am-sointua, vaikka E-duuri ei ole diatoninen C-duurissa:
 
C-E-Am-F-G-C
 
E on siis A:sta puhtaan kvintin päässä.
 
Ja voit jatkaa samaa rataa lisäillen välidominantteja muille soinnuille:
C-E-Am-C7-F-D-G-C
 
(Pienen seiskan lisääminen sointuun auttaa kuulijaa ymmärtämään, että toi toinen C-pohjainen sointu ei ole toonikasointu. Sen voi lisätä myös muihin välidominantteihin niitä tehostaakseen.)
 
Tossa kaikki lisätyt välidominantit E C7 ja D on siis kaikki sävellajiin kuulumattomia lainamuunnesointuja (sana jonka opin tänään kiitos tämän ketjun).

Kiitti valaisevasta asian selvennyksestä. Itse teen näitä asioita puhtaasti siten, mikä vaan tuntuu sopivan. Oon tehnyt kymmenä kappaleita tältä pohjalta.
 
Aivan varmasti, jos olisi teoriapohjaa, niin voisi päästä parempankin lopputulokseen.

A-mollin kanssa tuo A# ja Bb ei välttämättä ole hirveän selkeä, kun am on etumerkitön sävellaji. Kun b-etumerkkejä on vaikkapa neljä (As-duuri tai f-molli), tuntuisi ja varsinkin luettavuuden kannalta näyttäisi hassulta tunkea ristimerkkejä b-viidakkoon. Sellaisia tilanteita voi toki tulla vastaan mutta silloin syynä on melodian kuljetuksen kannalta merkittäviä asioita.
 
Kannattaa vaikka huvikseen vilkaista Laukkasen Jeren ansiokas ja kompakti juttu notaatiosta.
 
http://www.jerelaukkanen.com/materials/notaationperusteet/

Onko "nuottikielikin" muuttumassa italiasta englanniksi? Tyypillisesti nuotituksen tukisanat (Ritardando...ym..) on ollut italiaksi. Nykyään näyttää olevan paljon englanniksi (Very slow, slow, Medium slow ..ym)

Italia on edelleen vahva vanhan musiikin puolella mutta inklantia näkee popissa jonkin verran esimerkiksi tyyleissä (med. swing). Esimerkiksi kertaukset (segnot, codat sun muut) ovat uudessa ja vanhassa musiikissa vakiintuneita italiasta.