Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Muutama on tullu tehtyä pöytälaatikkoon ja mun korvaan ne kuulostaa erityisiltä jokainen.

Oon säveltäny vain yhen kappaleen joka kuulostaa mielestäni pirun hyvälle.

nuuduttavaa on se, että yleensä se mistä itse pitää vähiten kaikki muut pitää eniten.
 
...voi tätä uugee miehen arkea. ei ole helppoa.

Itse olen pitkän pohdinnan jälkeen tullut siihen tulokseen, että onnelliseksi tulee jos voi olla onnellinen siitä että saa touhuta musan parissa tavalla tai toisella. Angsti alkaa itselläni aina siitä hetkestä kun alkaa kasaamaan itselleen tavoitteita jossain muussa kuin osaamisessa. Esim. jos alkaa haaveilla siitä, että saisi viisujaan soimaan vaikka ratioon ehkäpä jopa rikastuminen mielessä, tai että olis tunnettu ja sais työskennellä "parempien" muusikoiden kanssa tai mitä vaan. Heti on silmätysten sen perustavaa laatua olevan kysymyksen kanssa: miksi tekee musiikkia?
 
Niinä hetkinä kun malttaa rauhassa keskittyä itse asiaan, säveltämiseen, soittamiseen, treenaamiseen tai musan kuunteluun ilman mitään muuta ajatuksellista sälää siinä ympärillä, musa on maailman paras juttu.
 
Joinakin tällaisina hetkinä olen saanut aikaiseksi sellaista musiikkia, joka oman tuotantoni puitteissa tuntuu erityisen hyvältä. Toisten tekeleisiin yritän olla vertailematta, kun se harvoin omalta osaltani tuottaa kovinkaan positiivisia tuloksia.

mm...kyllä kait se niin on, mutta mua silti ottaa päähän tehdä musiikkia tyyppien kanssa, jotka hädin tuskin osaa soittaa ja/tai ei omaa lainkaan aivoja, puhumattakaan korvista.
 
muutenkin mua ärsyttää rokkareiden yleinen aivottomuus...tuntuu, että on mahdoton yrittää selittää muuta kuin "tehdään biisi, jossa jarppa vetää kasibiittiä ja eki vetää tilusooloa". enkä nyt tarkota edes mitään hullua progeilua, vaan että on edes jotenkin musiikillisesti samalla "aaltopituudella".

Oletko mielestäsi säveltänyt kappaleen, jota pidät itse erityisen hyvänä? Eräänlaisena henkilökohtaisena hittinä, vaikka et olisikaan "menestynyt" tai muut lämmenneet säveltämällesi musiikille.
 
Kyllä, montakin sellaista. Olen kylläkin ainoa joka on kuullut niitä, mutta ei se mitään. Joskus ne vielä tulevat olemaan oikeita hittejä. Tai sitten ei.

Angsti alkaa itselläni aina siitä hetkestä kun alkaa kasaamaan itselleen tavoitteita jossain muussa kuin osaamisessa.
 
Taitaa olla tohtori myös kolmissakymmenissä kun pohtii allekirjoittaneen kanssa hyvin samoja kysymyksiä.
 
Olen nyt näin kypsällä iällä kauan ammatissa toimineena kehäraakkina saanut vielä yhden tilaisuuden keskittyä vain omaan musiikkiin. Tuntuu tietysti etuoikeutetulta, ja samalla
on pohtinut tuota muusikkona kasvamisen problematiikkaa.
 
Olen tullut siihen tulokseen, että ainoat ratkaisevat asiat musiikin ammattimaisessa tekemisessä ovat että
 
A) Subjektiivisellä oman elämän tasolla haluaa musiikkia tehdä ja että sitten tekee musiikkia rehellisenä omille lähtökohdilleen.
 
Toisaalta, on tietysti tärkeää oppia kuulemaan musiikkia ja analysoimaan sitä jollain tasolla, mutta
 
B) kaikki objektiivinen (tietotasoinen) musiikin arvottaminen, johon liittyy näkemykset "hyvää/huonoa musiikkia" tai "tykkään/en tykkää" ovat täysin samantekeviä.
 
Oman musiikkiin keskittymisen ja ammatillisen kasvun (siis musiikillisen prosessin) kannalta on nimittäin parasta, jos osaa löytää arvostettavia asioita kaikesta kuulemastaan musiikista, ja haluaa myös keskittyä tarkkaavaisesti kuulemaan ja oppimaan lisää samoin kaikesta musiikista, riippumatta siitä kuuluuko se omiin suosikkeihin vai ei.
 
Useimmat alalla toimivat muusikot joutuvat joka tapauksessa
työskentelemään jatkuvasti musiikin kanssa, joka ei ole heille henkilökohtaisesti läheisintä.
 
Eri asia on sitten se, mitä "haluaisi" itse esittää, ja millä ehdoilla. Jos on alusta loppuun rehellinen itselleen, tämän
kysymyksenkin ratkaiseminen on lopulta helppoa, jos edellämainitut kaksi peruslähtökohtaa on kunnossa.
 
Jos tuntee edellä mainitut "oman musiikin peruskivet", voi
kaikkien ulkokohtaisten asioiden paineissa (kilpailu, menestys, raha, ura, maine, opiskelu) erottaa olennaisen epäolennaisesta.
 
Olen miettinyt mikä tekee kokeneista eläkeikää lähestyvistä muusikoista niin rauhallisia, ja tasapainoisia syviä esiintyjiä.
Luulen että se on pitkälle tämä rauha pitää kiinni omista arvoista, ja haistattaa pitkät kaikelle ulkokohtaisuudelle, sekä kyky keskittyä nauttimaan musiikin tarjoamista pienistä iloista siinä musiikillisesti epätäydellisessä hetkessä missä kulloinkin on.
 
Silloin on aikaa syventyä ja keskittyä uskonnollisesti, spiritualistisesti, maanisesti, seksuaalisesti... (miten vain kokeekin) pieniin musiikin ilmiöihin. Seurauksena on
syvä ilmaisu, joka ei alistu tämän yhteiskunnan ja maailman
kaiken raunioittavan kyynisyyden alle.
 
Noh... tulipas se nyt ylevästi sanottua...
 
MrS

Olen säveltänyt biisejä joista voin olla ylpeä ja pidän niitä suorastaan hyvinä. Täytyy kyllä myöntää että joukkoon mahtuu myös aimo kasa paskaa. Mitä sitten?
Kyllä metsurillakin joskus on huonosti sahattuja puita jäänyt jälkeen. kai. onhan?

Taitaa olla tohtori myös kolmissakymmenissä kun pohtii allekirjoittaneen kanssa hyvin samoja kysymyksiä.
 
Juu, täydet kymmenet meni jo.
 
Olen tullut siihen tulokseen, että ainoat ratkaisevat asiat musiikin ammattimaisessa tekemisessä ovat että
 
A) Subjektiivisellä oman elämän tasolla haluaa musiikkia tehdä ja että sitten tekee musiikkia rehellisenä omille lähtökohdilleen.
 
Toisaalta, on tietysti tärkeää oppia kuulemaan musiikkia ja analysoimaan sitä jollain tasolla, mutta
 
B) kaikki objektiivinen (tietotasoinen) musiikin arvottaminen, johon liittyy näkemykset "hyvää/huonoa musiikkia" tai "tykkään/en tykkää" ovat täysin samantekeviä.
 
Juu, kyllä tämän voi allekirjoittaa.
 
Oman musiikkiin keskittymisen ja ammatillisen kasvun (siis musiikillisen prosessin) kannalta on nimittäin parasta, jos osaa löytää arvostettavia asioita kaikesta kuulemastaan musiikista, ja haluaa myös keskittyä tarkkaavaisesti kuulemaan ja oppimaan lisää samoin kaikesta musiikista, riippumatta siitä kuuluuko se omiin suosikkeihin vai ei.
 
Totta! Itse asiassa on ihan sama mitä biisiä sovittaa tai soittaa tai kenelle biisejä kirjoittaa. Kaikesta löytyy aina joku näkökulma josta löytyy sellainen imu joka ylittää kaiken muun.
 
Useimmat alalla toimivat muusikot joutuvat joka tapauksessa
työskentelemään jatkuvasti musiikin kanssa, joka ei ole heille henkilökohtaisesti läheisintä.
 
Tietysti näin. Jos henkilökohtaisesti läheisimmän musan ulkopuolella ei pystyisi toimimaan, ei varmaankaan olisi alalla.
 
Eri asia on sitten se, mitä "haluaisi" itse esittää, ja millä ehdoilla. Jos on alusta loppuun rehellinen itselleen, tämän
kysymyksenkin ratkaiseminen on lopulta helppoa, jos edellämainitut kaksi peruslähtökohtaa on kunnossa.
 
Se on totta, helppoahan se. Itselläni aika-ajoin tulee niitä huonompia päiviä jolloin pähkäilee toisarvoisten näkökulmien kanssa. Tosin harvemmin nykyään...
 
Olen miettinyt mikä tekee kokeneista eläkeikää lähestyvistä muusikoista niin rauhallisia, ja tasapainoisia syviä esiintyjiä.
Luulen että se on pitkälle tämä rauha pitää kiinni omista arvoista, ja haistattaa pitkät kaikelle ulkokohtaisuudelle, sekä kyky keskittyä nauttimaan musiikin tarjoamista pienistä iloista siinä musiikillisesti epätäydellisessä hetkessä missä kulloinkin on.
 
Silloin on aikaa syventyä ja keskittyä uskonnollisesti, spiritualistisesti, maanisesti, seksuaalisesti... (miten vain kokeekin) pieniin musiikin ilmiöihin. Seurauksena on
syvä ilmaisu, joka ei alistu tämän yhteiskunnan ja maailman
kaiken raunioittavan kyynisyyden alle.
 
Noh... tulipas se nyt ylevästi sanottua...
 
Minusta se oli hienosti sanottu - ylevää tai ei.

Biisinraakile joka kuulostaa vielä tässä vaiheessa tältä:
http://koti.mbnet.fi/nsalakka/files/Mp3/doshpoepoepoe-03.mp3
 
Pitäisi vaan tehdä alusta asti uudestaan koska tuo pätkä on kaikki mitä biisistä on enää olemassa. Kovalevy tyhjeni, kaikki meni.
Uuteen versioon voisi vielä lisäillä kaikkea ettei kuulostaisi nin tylsältä ja itseääntoistavalta.
 
Myöskin olen keksinyt erään rhodeseille tarkoitetun riffin, joka on oikeasti mielestäni niin hyvä etten uskalla sitä käyttää.. Kuulostaa tyhmältä mutta näin on. En uskalla pilata sitä millään tylsällä tusinabiisillä joka on väkisinväännetty sen ympärille.

Oon mää yhen sellasen biisin "säveltänyt", mihin olen todellakin tyytyväinen. Noita kokonaisuudesta irrotettuja LOISTOKKAITA JA PSEUDOTAITEELLISIA riffejä yms on sitten sitäkin enemmän!

"Erityisen hyvänä"?

En, valitettavasti. Hyvää on ehkä tullut tehtyä mutta koko ajan on tunne siitä että ei riitä vielä. Jonain päivinä sitä on melkein tyytyväinen, toisina taas sitä on liiankin tietoinen rajoituksistaan.

Mulle ei ole koskaan oikein riittänyt se, että tekee pöytälaatikkoon biisejä ja vähän soittelee. Kyllä hommassa pitää päästä aina jollain tasolla eteenpäin. Elämässä on aika vähän stabiileja juttuja ja jos ei mene eteenpäin, suunta muuttuu pakiksi.

Toisaalta pieni tyytymättömyys omiin tekemisiinsä ajaa myös eteenpäin. Se pistää yrittämään joka päivä parhaansa.

Oletko mielestäsi säveltänyt kappaleen, jota pidät itse erityisen hyvänä? Eräänlaisena henkilökohtaisena hittinä, vaikka et olisikaan "menestynyt" tai muut lämmenneet säveltämällesi musiikille.
 
Kaikki mun piisit on ihan paskoja....

Joo, en tiä "erityisen hyvänä" mutta joitain hienoja sävelkulkuja olen saanut aikaiseksi.

Olen, ja mukavinta siinä on se, että ne syntyvät juuri silloin kun ei yritä mitään. Eli kun ei ole mitään yrittämisen makua ja paineita, vaan tapailee jotain huvikseen, ja yhtäkkiä on 5 minuutissa biisin raamit kasassa.
 
Aina todella innostava tilanne ja muistuttaa miksi soittaminen ja musiikki yleensä on päällikkö asia.

Muutaman kerran olen aamukessulla havahunut siihen tunteeseen, että tulipa tehtyä helvetin hyvä biisi. Kun on koko yön soittanu ja äänittäny, sit aamulla kuuntelee valmiin (demon) biisin, tulee jotenkin ihan ihmeellinen olo.
 
Saatan tehdä yhtä biisiä putkeen vaikka 12 tuntia, jos on aikaa. Siinä pääsee hyvin sisälle kappaleeseen, voi vähän kuin elää sitä biisiä. Se on mahtavaa.
 
Tällaisen tunteen aiheutti viimeksi kappale 'ei koskaan enää' ja sitä ennen 'aivan kuin tuulisi'. Nuo olen kirjoittanut yöllä, niin että aamulla ne olivat valmiita.
 
Uuden demon nimibiisi 'kirjoitan nimesi' on biisi jonka soittamiseen en oo kyllästyny, vaikka sitä ollaan tahkottu viime kesän alusta asti. Se on mun toimivin biisi tällä hetkellä.
 
Edit:
En, valitettavasti. Hyvää on ehkä tullut tehtyä mutta koko ajan on tunne siitä että ei riitä vielä. Jonain päivinä sitä on melkein tyytyväinen, toisina taas sitä on liiankin tietoinen rajoituksistaan.
 
Tottakai pitää olla tunne siitä, että parempaakin voisi tehdä. Mutta pitää myös nauttia tekemisistään! Kyllä mäkin hieroisin noita biisejä varmaan ikuisuuteen, mutta pojat sanoo sitten että lopetas nyt, tää on hyvä. Johonkin pitää tyytyä. Tosin minä ja Notefix ollaan 'aika' eri tasolla tässä hommassa, luulisin.. ;)

Olen, ja mukavinta siinä on se, että ne syntyvät juuri silloin kun ei yritä mitään. Eli kun ei ole mitään yrittämisen makua ja paineita, vaan tapailee jotain huvikseen, ja yhtäkkiä on 5 minuutissa biisin raamit kasassa.
 
Joo, kaikkein parhaimmat biisit tuntuvat vain syntyvän ilman sen kummempia ponnistuksia. Viimeksi toissayönä koskettimia näpelöidessäni löysin kaksi sointua, jotka kuulostivat kivalta peräkkäin ja yhtäkkiä olikin kasassa kokonainen biisi melodioineen. Se vain tuli ja on ehkä paras biisi, mitä ikinä olen tehnyt. :)
 
Tosin ennen tuon biisin syntymistä olin jo parin tunnin ajan yrittänyt väkisin väsätä biisiä saamatta aikaan mitään järkevää. Mutta kun viime aikoina on ollut kummallinen pakkomielle saada tehdyksi ainakin yksi kunnollinen biisiaihio päivässä, niin en antanut periksi.
 
Joidenkin olen kuullutkin sanovan, ettei kannata yrittää väkisin tehdä biisejä jos ei kertakaikkiaan ole inspiroitunut fiilis. Omien kokemusteni perusteella olen tuosta kyllä eri mieltä. Jos alkaa väkisin tehdä biisejä, niin varmastikin aluksi tulee vain enemmän tai vähemmän kelvottomia ideoita, mutta kun ensin saa huonot ideat pois systeemistä, niin lopulta alkaa tulla oikeasti hyviäkin ideoita.

Tottakai pitää olla tunne siitä, että parempaakin voisi tehdä.
 
Tai jos tuntee tehneensä niin hyvän biisin, ettei parempaa pysty kuvittelemaankaan, niin pitää pyrkiä tekemään toinenkin yhtä hyvä. Mahdollisesti joskus tuleekin sitten tehneeksi vieläkin paremman biisin, ja niin edelleen...

Tai jos tuntee tehneensä niin hyvän biisin, ettei parempaa pysty kuvittelemaankaan, niin pitää pyrkiä tekemään toinenkin yhtä hyvä. Mahdollisesti joskus tuleekin sitten tehneeksi vieläkin paremman biisin, ja niin edelleen...
 
mulla on just tällanen tilanne päällä, että tähän mennessä onnistuneinta biisiä kuunnellessa tulee väkisinkin ajatus "pääseekö tästä eteenpäin" eli hirveä stressi siitä, jääkö inspiraatiot paikalleen junnaamaan, tuleeko sitä 'vielä parempaa' biisiä koskaan tehtyä. Toivottavasti tulee ja viime yönä tein raakileen siitä :)