Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Nykymusiikkia kritisoidessa olisi aina hyvä viitata johonkin esimerkkiteokseen, jotta vältettäisiin turha kädenvääntö ennakkoluuloista ja väärista olettamuksista. Keskustelu nykymusiikin tulkinnoista voisi olla todella avartavaa ja mielenkiintoista, jos siihen uskaltauduttaisiin.
 
Tämä ei nyt välttämättä liity rytmiikka-aiheeseen niin vahvasti. Lainasin pari kuukautta sitten ison läjän klassista musiikkia kirjastosta. Tässä kasassa oli myös levyllinen Kaija Saariahon huiluteoksia. Ajattelin, että tämän on pakko olla hyvää kamaa, kun kerta sitä niin paljon hehkutetaan. Pettymykseni oli suuri. Ranskalaisia runoja lausuttuna, jonka päälle huilu soittaa "improvisatorista" matskua. Voi olla, että olen tyhmä ja sivistynyt, mutta mielestäni esim. monet Sibiksen kamuosastolta valmistuneet puhaltajat pystyisivät improvisoimaan samankaltaista matskua.
 
Juu ei. Se ei kolahtanut. Levy ei selvästi ollut mun juttu. Täytyy varmaan yrittää etsiä jotain muuta Saariahoa käsiini.
 
Rautavaara ja Valpola sen sijaan toimivat erittäin hyvin omalla kohdallani.

Arvokkaimmat hetket eivät tunne metronomia.

Arvokkaimmat hetket eivät tunne metronomia.
 
Tämähän on ihan selvä juttu, ei seksiäkään voi harrastaa kunnolla kellon kanssa.
 
Mua on vaan aina ihmetyttänyt, silloinkin kun olen itse pultissa soittamassa, se, miten kapeakatseisesti asioihin suhtaudutaan. Ei se, että usein musiikki kuulostaa paremmalta, kun sitä ei ole sidottu johonkin ulkoiseen temponpitäjään, tarkoita sitä että se AINA kuulostaisi paremmalta, tai olisi ainoa tapa tehdä asiat. Se on vaan yhdenlainen saundi muiden joukossa. Jos ajattelee dogmaattisesti, ei ajattelu ole sen kypsempää kuin 13-vuotiaalla hevinkuuntelijalla, jonka mielestä automaattisesti kaikki muu musiikki kuin Children of Bodom on paskaa, siitä yksinkertaisesta syystä että muu musiikki ei ole Children of Bodomia.
 
Muita samantyyppisiä esimerkkejä löytyy, esim. juurikin orkesterisoittoon liittyen, mm. käsitys siitä, kuka liidaa. Vaikka useimmiten, 90% ajasta, kapun liidaaminen tuottaa hyvän lopputuloksen, ei lopputulos aina ole paras mahdollinen tällä tavalla. Esmes joku Sarasaten virtuoosiviulubiisi, vaikka Mustalaislauluja, pysyy finaalissa ihan paskasti kasassa, jos sooloviulun ja tamburiinin välillä ei ole kommunikointia ja muut eivät seuraa näitä, vaan sokeasti (tai kuurosti) kapua.
 
Jos soittaja ei osaa soittaa timanttisen tarkasti metronomin kanssa, sen musiikillinen ulosanti on köyhempää kuin vastaavan muusikon joka lisäksi osaa edellämainitun. Yksinkertaistahan se on.

Tämähän on ihan selvä juttu, ei seksiäkään voi harrastaa kunnolla kellon kanssa.
 
Hyvä ystäväni, kahden lapsen äiti, kertoi että tilanteessa kun molemmat lapset ovat illalla jossain harrastuksessa (aviomiehen ollessa kotona) kello määrittelee ajan, jolloin voi harrastaa seksiä. Kokemuksensa mukaan sen on "parempi olla kunnon seksiä". Näitä hetkiä on kuulemma erittäin harvassa...
 
off-topic....

Hyvä ystäväni, kahden lapsen äiti, kertoi että tilanteessa kun molemmat lapset ovat illalla jossain harrastuksessa (aviomiehen ollessa kotona) kello määrittelee ajan, jolloin voi harrastaa seksiä. Kokemuksensa mukaan sen on "parempi olla kunnon seksiä". Näitä hetkiä on kuulemma erittäin harvassa...
 
off-topic....
 
Jjoo, onhan se mahdollista, ja pakollistakin joskus, eikä siitä ongelmaa tule, kunhan aikaa on tarpeeksi käytössä. Harva (Stingiä lukuunottamatta:D) harrastaa monen tunnin seksisessioita päivittäin. Mutta eiköhän se ystäväsikin ole ne vapautuneimmat, intohimoisimmat sekstailunsa hoitanut joskus ennen lasten syntymää.
Lähinnä kellolla tarkoitin sitä, että kesken parhaan hetken sanotaan "sori hei, nyt on pakko lopettaa kyllä, bussi lähtee. Hoidan sut loppuun sit illalla, jookosta.". Sama pätee musiikkiin, kaikki tietää tunteen kun kliimaksi jää saavuttamatta.
 
Miks me puhutaan tämmösestä aiheesta... Lopetetaan ennen ku tulee likanen olo:D

Jos taas kirjoituksesi liittyy siihen, etten ole sisäistänyt sitä miksi kompleksista musiikkia tehdään kompleksisuuden takia, niin olet aivan oikeassa. En ole todellakaan sisäistänyt, miksi asioista tehdään vaikeita vain sen takia, että ne olisivat ja kuulostaisivat vaikeilta.
 
Hyvin sanottu. Vaikkapa nuo balkanilaisjutut joista mainitsit kuulostavat rytmillisesti uskomattoman yksinkertaisilta ja sujuvilta. Vaikeita niistä tulee vasta kun niitä alkaa analysoida, tai yrittää soittaa nuoteista.

Vielä kyseenalaistaisin esim. edellämainitun perusteella väitteesi siitä, että teatterimusiikin "ainoa tehtävä on joko luoda tunnelmaa tai tukea sitä" - onko näin? Eikö musiikki voi olla olennainen osa kokonaisuutta...

Tuossa se tulikin. Musiikin tulisi juulikin olla olennainen osa kokonaisuutta (ko. tapauksessa). Ei itsellinen teos. Voihan teatteriesityksen toki rakentaa pelkän musiikinkin ympärille vaikka normaalisti sen tehtävä onkin vain tukea sitä. Tällöin kuitenkin teos on aina vajaa ilman ko. esitystä ja näin on mun mielestä juuri mainitsemiesi klassikkojenkin kohdalla.
 
Se on vähän sama asia kuin lukisi jos laulutekstejä ilman musiikkia tai kuuntelisi musiikkia ilman sanoja. Tällä foorumilla lienee monia jotka kuuntelee sitten siitä musiikistakin vain yhtä instrumenttia kerrallaan, eli sitä jota itse soittavat. Se on ymmärrettävää, eikä siinä ole mitään pahaa, mutta omasta mielestäni Pähkinänsärkijän hienous on juurikin kokonaisuudessa. Siinä yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi kun taas osatekijät eroteltuina toisistaa ovat vähemmän kuin yksi. Se johtuu siitä että esityksen palaset on rakennettu niin että ne nojaavat toisiaan vasten.
 
Varmaan ymmärrät nyt mitä tarkoitin (?) -Pahoittelut huolimattomasta argumentoinnistani.

Miten olisi tuo tietokoneosasto ja IRCAMin ilottelut? Tai koko perinteen hylkäävä jälkisarjallisuus? 80-luku oli villiä aikaa. Ysäristä en oikein tiedä, enkä meidän ajasta.
 
Eikös jälkisarjallisuus ole jo 60-luvun alkupuolen ilmiö? Eikä siinä kai mitään kovin innovatiivista ole, että jotain jo valmiiksi keksittyä sävellystekniikkaa lopetetaan käyttämästä systemaattisesti ja siitä liukenee hieman "vesitetty" versio. "perinteen hylkäävä jälkisarjallisuus" on aika dramaattinen tapa sanoa tämä asia.
 
IRCAM perustettiin jo 70-luvun puolella. Se on niittänyt mainetta elektronisen musiikin tekijöiden kohtauspaikkana, mutta käytettiinhän musiikissa elektroniikkaa jo paljon ennen IRCAMia. Vaikea nähdä jonkin studion perustamista musiikillisena innovaationa. Ensimmäiset nauhabiisit tehtiin käsittääkseni kuitenkin jo 1930-luvun lopulla.

Eikös jälkisarjallisuus ole jo 60-luvun alkupuolen ilmiö? Eikä siinä kai mitään kovin innovatiivista ole, että jotain jo valmiiksi keksittyä sävellystekniikkaa lopetetaan käyttämästä systemaattisesti ja siitä liukenee hieman "vesitetty" versio. "perinteen hylkäävä jälkisarjallisuus" on aika dramaattinen tapa sanoa tämä asia.
 
IRCAM perustettiin jo 70-luvun puolella. Se on niittänyt mainetta elektronisen musiikin tekijöiden kohtauspaikkana, mutta käytettiinhän musiikissa elektroniikkaa jo paljon ennen IRCAMia. Vaikea nähdä jonkin studion perustamista musiikillisena innovaationa. Ensimmäiset nauhabiisit tehtiin käsittääkseni kuitenkin jo 1930-luvun lopulla.
 
Ei ole väliä milloin mikäkin on saanut alkunsa vaan sillä mitä niissä milloinkin tehtiin. Jälkisarjalliseen estetiikkaan kuului niin tonaalisen musiikin kuin viimevuosikymmenien tyylien välttäminen. Jopa itsensä matkiminen oli liikaa: jokaisen teoksen täytyi pohjautua uuteen, innovatiiviseen logiikkaan. Ennen tehtyjen asioiden välttäminen on tietty yksinkertaisin tapa päätyä erilaisiin loppuruloksiin, mutta se oli ajan henki ja mitäpä sitä moittimaan.
 
Sama pätee IRCAMiin. Ei siellä olla juututtu nauhatekniikoihin tai unohdettu päivittää laitteistoa ajantasalle. Kyllä siellä käytetään ihan uusimpia tieteen ja teknologian mahdollisuuksia uudenlaisen musiikin tekemiseen. Ainahan voi kyseenalaista koko homman mielekkyyden - kaikki mitä he tekevät ei varmasti ole timanttista - mutta mitäpä sitäkään murehtimaan, ehkä sieltä jokunen kultahippunen silloin tällöin löydetään.
 
Mutta 90-luvulla ankarimmatkin modernistit saattoivat kirjoittaa kolmisoinnun. Elät siis hyviä aikoja, sävellyksen opiskelija. Enää ei tarvitse valloittaa sitä viimeistä koskematonta aluetta, sitä jota kaikki ovat tähän asti vältelleet. Nyt voi astua jo turvalliselle maalle.