Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Poden tässä syvää identiteettikriisiä musiikin suhteen. Pidin ennen itseäni vähintään kohtalaisena biisintekijänä, mutta nyt huomaa tuntevansa kokoajan vahvemmin ja vahvemmin, että suoltaako sitä tässä pelkkää paskaa, ja onko sitä tullut sokeaksi tekemisilleen. Ihan kuin luovuus olisi käytetty jo alkumetreillä loppuun.
 
Ennenhän sitä tajusi sen, miten asian pitääkin olla, että kun itse saa sävärit siitä mitä tekee, niin se riittää. Tiedän sen olevan totta vieläkin, mutta se ei enää "tunnu". Vielä kun otti tavaksi sen, että lähetteli tutuilleen tekemiään raakanauhoituksia, ja sai aikanaan hyvää palautetta, niin se lieni omiaan sumentamaan tuota omaa tajua musiikistaan ja sen merkityksestä. Nyt, kun palaute on vähemmän mairittelevaa ja vielä kun on itse kriisissä lahjojensa suhteen, niin ei tiedä enää mitä ajatella.
 
Ei sitä, ettei biisejä syntyisi. Kyllähän niitä tuon tuosta tulee tehtyä ja niitä säväreitäkin välissä saa. Mutta silti on auttamatta tunne, että jokin on pahasti pielessä.
 
Seuraavaksi teenkin tässä kokeiluluontoisesti niin, etten anna kenenkään kuulla tekemääni musiikkia pieneen ikuisuuteen, joten en pääse muiden arvioilla sotkemaan päätäni, on sitten vähemmän kehuvaa, neutraalia tai kehuvaa. Pidän itselläni, ja teen musiikinteosta ikäänkuin suljetun huoneen pelkästään itselleni. Jos taas löytyisi se ilo, ja tunne, että tätä minä rakastan ja tämä on tärkeää. Häiriötekijät pois, sekä kiire ja kaikenmaailman pätemisen tarve. Uusi alku, ikäänkuin.
 
Eli kyseessä on vähän niinkuin Writer's block, muttei kuitenkaan täysin, koska tavaraa jonkunverran syntyy. Lähinnä usko omaan tekemiseen on kriisissä.
 
Lienee todella tuttua muillekin, joten jakakaa ihmeesssä tuntojanne asiasta.

Kuulostaa hyvin tutulta. Seuraa setämäinen analyysi jossa lähdeteoksena on käytetty lähinnä omia kokemuksia:
 
Lähes kaikilla säveltävillä muusikoilla ("oikeat" Säveltäjät ovat hieman oma lukunsa, ei sillä etteikö tämä pätisi heidänkin kohdallaan) tulee kausia jolloin joko mitään ei synny, tai sitten kaikki syntyvä tuntuu ihan paskalta. Luovuus kun ei toimi kellon tavoin, jollakin tuollainen kausi voi kestää kuukauden, jollakin kolme vuotta. Tätä ei kannata säikähtää tai murehtia liikaa, koska sille ei yleensä mitään voi. Suosittelen keskittymistä muihin musiikin osa-alueisiin, oman soittimen treenaamiseen, korvan kehittämiseen, tekstien kirjoittamiseen. Tai sitten johonkin ihan muuhun kuten lukemiseen tai elokuviin. Inspiraatio voi löytyä mitä yllättävimmistä paikoista. Yleensä itsensä henkinen ja fyysinen sivistäminen auttaa luomaan uutta.
 
Todellisuus voi olla myös se että alat tulla kriittisemmäksi teoksiasi kohtaan, mikä tahansa ei enää kelpaakaan. Tämä tuntuu toki aika inhalta, mutta todellisuudessa voi parantaa tuotostesi laatua melkoisesti. Voi olla että teet päässäsi alitajuista raakaeditointia ideoidesi suhteen ja "automaattivaihteella" toteutetut jutut alkavatkin tökkiä, tämä voi siis olla siirtymävaihe korkeatasoisempaan ja enemmän itseäsi tyydyttävään lopputulokseen. Kuulostaa siltä kuin olisit nostanut rimaa tekemisiesi suhteen ja se mielestäni nimenomaan kertoo rakkaudesta musiikkiin ja paneutumisesta siihen.
 
Säveltäjien keskuudessa on useita koulukuntia musiikin dokumentoimisen suhteen. Monet sanovat että tärkeintä on aluksi saada edes jotain paperille tai nauhalle ja lähteä sitten työstämään siitä. Tuo tapa toimii varmasti monilla mutta itselleni paras tapa on ollut päinvastainen menettely. Eli en kirjoita ideoitani liian herkästi ylös tai nauhoita jokaista keksimääni koukkua. Olen päätellyt että jos idea on tarpeeksi hyvä ja kantava, sen muistaa kyllä myöhemminkin. Jos se unohtuu, se ei ehkä sitten ansainnut tulla sävelletyksi loppuun asti. Tämä on tosin henkilökohtainen juttu, mutta tilanteessasi voisi auttaa yksinkertaisesti nauhoittelun ja ylipäänsä biisien rustaamisen vähentäminen ja luottamus siihen että aidosti briljantit ideat sietävät, tai jopa vaativat hieman pidempää kypsyttelyaikaa.
 
Tällaisia asioita tuli mieleen, en tiedä onko tällaisesta hippeilystä juuri sinulle mitään apua mutta omalla kohdallani melko vastaavissa tilanteissa olen (tosin vasta jälkikäteen) huomannut näiden ajatusten auttaneen. Luovia hetkiä!

Kokeile tehdä jotain uutta tai erilaista. Jotain mitä et koskaan aiemmin ole tehnyt.

Lähes kaikilla säveltävillä muusikoilla ("oikeat" Säveltäjät ovat hieman oma lukunsa, ei sillä etteikö tämä pätisi heidänkin kohdallaan) tulee kausia jolloin joko mitään ei synny, tai sitten kaikki syntyvä tuntuu ihan paskalta. Luovuus kun ei toimi kellon tavoin, jollakin tuollainen kausi voi kestää kuukauden, jollakin kolme vuotta. Tätä ei kannata säikähtää tai murehtia liikaa, koska sille ei yleensä mitään voi. Suosittelen keskittymistä muihin musiikin osa-alueisiin, oman soittimen treenaamiseen, korvan kehittämiseen, tekstien kirjoittamiseen. Tai sitten johonkin ihan muuhun kuten lukemiseen tai elokuviin. Inspiraatio voi löytyä mitä yllättävimmistä paikoista. Yleensä itsensä henkinen ja fyysinen sivistäminen auttaa luomaan uutta.
 
En varsinaisesti tässä panikoikaan, onhan sitä noita lukkoja, huonoja kausia ja epäilyjä ollut matkan varrella ennenkin ja paljon. Olen kyllä samaa mieltä, että stressaaminen ja kiirehtiminen minimiin ja yrittää välissä keskittyä muihin asioihin. Ihan vaikka vain enemmän musiikin kuunteluun tai musiikissa yleensä asioihin, jotka ennen on jäänyt vähälle huomiolle. Tuo inspiraatiohomma pitää totaalisesti kutinsa. Kirjat, elokuvat, kirjoittaminen, tapahtumat tai vaikka maalausten tuijottaminen, miksei piirtäminenkin voi laukaista monta mielenkiintoista tapahtumaketjua.
 

Todellisuus voi olla myös se että alat tulla kriittisemmäksi teoksiasi kohtaan, mikä tahansa ei enää kelpaakaan. Tämä tuntuu toki aika inhalta, mutta todellisuudessa voi parantaa tuotostesi laatua melkoisesti. Voi olla että teet päässäsi alitajuista raakaeditointia ideoidesi suhteen ja "automaattivaihteella" toteutetut jutut alkavatkin tökkiä, tämä voi siis olla siirtymävaihe korkeatasoisempaan ja enemmän itseäsi tyydyttävään lopputulokseen. Kuulostaa siltä kuin olisit nostanut rimaa tekemisiesi suhteen ja se mielestäni nimenomaan kertoo rakkaudesta musiikkiin ja paneutumisesta siihen.

 
Tavallaan olen tullut kriittisemmäksi, ja tavallaan taas päinvastoin. Kriittisyyskin on enemmänkin itsensä negatoimista sensijaan että osaisi kunnolla katsoa mitä on saanut aikaan. Tuosta kriittisyyden vähentymisestä, huomaan tekeväni hyvinkin yksinkertaisia ja tavallisen tuntuisia asioita biisejä tehdessäni, jotka olisin ennen jättänyt suoraan tekemättä. Sellaisia "harmaita" asioita joiden tiedän olevan aika mitäänsanomattomia, mutta mikä jotenkin tyydyttää. Tämähän ei ole huono asia, jos pystyisin saamaan taas sen otteen itsestäni ja luottamaan siihen mitä teen.
 
Lähinnä tosiaan tuo toteutusvaihe on yksi elementti tässä, missä syntyy negatiivista vibaa. Saadessani aikaan jonkun biisin ja mitä ensi kertoja tapailen, pystyn tietenkin kuvittelemaan miltä se kuuloistaisi optimaalisesti toteutettuna, ja pystyn siten, kyseisen laulun tekijänä näkemään sen olemuksen sellaisena kuin mitä siltä hain. Nauhoittaessani raakademotasoisia äänityksiä, tyyliin "muistiin raituriin karusti toteutettuna, ja tehdään sitten myöhemmin kunnolla porukan kanssa ehkä", tulee joku alitajuinen jännitys tai lukkoja päälle, mitkä tekee kuulijalle ja myös itsellenikin jälkeenpäin kuunnellessa vaikeaksi tavoittaa itse biisin ydintä. Toteutusvaiheessa ja joskus ihan harjoitteluvaiheessakin menetän "sen" otteen, mikä olisi itse biisin kannalta vahva kulmakivi. En tiedä osaanko selittää asiaani oikein. Aivoissani ja ajatuksissani tiedän, mikä biisi on, mutta en tunnu saavan sitä sellaisenaan ulos enää. Aikaisemmin pystyin siihen paremmin.
 
lähteä sitten työstämään siitä. Tuo tapa toimii varmasti monilla mutta itselleni paras tapa on ollut päinvastainen menettely. Eli en kirjoita ideoitani liian herkästi ylös tai nauhoita jokaista keksimääni koukkua. Olen päätellyt että jos idea on tarpeeksi hyvä ja kantava, sen muistaa kyllä myöhemminkin. Jos se unohtuu, se ei ehkä sitten ansainnut tulla sävelletyksi loppuun asti. Tämä on tosin henkilökohtainen juttu, mutta tilanteessasi voisi auttaa yksinkertaisesti nauhoittelun ja ylipäänsä biisien rustaamisen vähentäminen ja luottamus siihen että aidosti briljantit ideat sietävät, tai jopa vaativat hieman pidempää kypsyttelyaikaa.

 
Itse pyrin tekemään juuri niin miten sinä et tee, eli laittamaan juttuja raituriin ylös tai jotain sanoituksenpätkiä muistiin koneelle. Tämä tosin ihan siitäkin syystä että muistini on vammoittunut, mutta on siinä sitäkin ideaa mukana, että teen asioiden eteenpäin saattamisen kynnyksen matalemmaksi. Jos myöhemmin on täysin varma, että muistiinlaitettu pätkä X on täysin susi eikä ansaitse olla mitenkään olemassa, eikä usko enää saavansa siitä sitä tunnetta mitä ehkä sitä tehdessä sai, niin sitten vaan romukoppaan.
Samaa mieltä olen siinä, että jotkut penteleet vaativat aikaa, ja niiden nimenomaan pitää kyteä. Lopputulos tosin on harvoin sitä mitä alkuunsa odotti, mutta ei välttämättä huonompi.
 
Kiitoksia vaan vastauksista. Selvennän tähän vielä, että kyseessä ei ole "omg apua lol"-tilanne, että kaipaisin kipeästi neuvoja tai että olisin jotenkin luovuttanut. Ainahan noita synkkiä jaksoja tulee, mutta tämä on jotenkin erilainen, syvempi ja enemmänkin tuntuu joltain kulminaatiopisteeltä kuin kaudelta. Kiinnostaa kovasti lähinnä se, että miten muut ovat analysoineet kohdallaan vastaavanlaisia tilanteita.

Kokeile tehdä jotain uutta tai erilaista. Jotain mitä et koskaan aiemmin ole tehnyt.
 
Tätä minäkin ehdottaisin. Aseta itseni alttiille onnellisille vahingoille ja tee kokeiluja sillä raja-alueella jossa et välttämättä enää 100% edes tiedä mitä teet. Yritä kuunnella musiikkiasi ulkopuolisen korvin. Toimiiko paremmin vai huonommin?
 
Älä yritä säveltää sinfoniaa jos puolentoista minuutin harsh-noise pläjäys on se mikä tulee sillä hetkellä luonnollisesti ulos.

Virsiä, jazzia, rokkia, mitä vaan.
Korjauksessa oleva ensimmäinen sinfoniani koki saman kohtalon, ei kehity.
 
Sattumalta olen tehnyt DVD-levyn mikä sisältää 1100 hyvin erilaista musiikkiesitystä, 1800-2000 luvuilta.
Kun kuuntelin kappaleita levyltä, tajusin mikä minun sävellyksiä vaivaa.
Vaivan nimeksi tuli näköalattomuus. Näköalaa oli muka ollut kun olin kuunnellut sinfonioita ja mielestäni riittävästi erityylisiä, mitä vain kuvitella saattaa.
 
Historiallinen perspektiivi kuitenkin puuttui. Alkuperäisnauhoitteet 1800-luvulta, yksinlaulut, tai pianolla säestetyt kuulostivatkin nyt parhailta.
Ei tarvittu sinfoniaorkesteria tai äänitehosteita, ne vain olivat itsessään hyviä.
 
Pääsin siis pulasta ja sinfonian korjaustyö sai uutta pontta.

Kokeile tehdä jotain uutta tai erilaista. Jotain mitä et koskaan aiemmin ole tehnyt.
 
Nimenomaan, kokeile uutta. Vaihda vaikka tyylisuuntaa tai luo yksinkertaisesti vain jotain mitä poikkeaa täysin aiemmista jutuistasi. Sen takia varmaan AC/DC:kään ei raaski nykyään uusia levyjä tehdä, koska kaikki mitä bändi itsestään saa irti on jo käytetty. Katso vaikkapa Kornia: yhtye muutti selkeästi linjaansa ja nykyään bändi tuntuu puhkuvan uutta intoa.

Kiitos vaan, ensimmäisissä viesteissäni jo totesin että tiedän mitä seuraavaksi yritän tehdä, ja että en kaipaa varsinaisesti mitään neuvoja tässä, lähinnä vaan muiden tuntemuksia omista samankaltaisista tilanteistaan.
 
Mutta ei se mitään, voihan noista joku muu saada hyviä ideoita. Kyllä nuo "kaikki mitä voi koittaa" on aikalailla itselläni tiedossa, eikä tässä ole kyse mistään avuntarpeesta, lähinnä vaan erilainen tilanne mitä nämä yleensä ovat olleet.
 
e: taisinkohan antaa turhan kiittämättömän ja kusipäisen kuvan nyt itsestäni. lyhyesti: saapa noita konsteja tänne laitella, vaikka itse en niiden tarpeessa tässä olekaan.

e: taisinkohan antaa turhan kiittämättömän ja kusipäisen kuvan nyt itsestäni.
 
Hahhah, et aivan. Siihen vaaditaan jo paljon enemmän kuin yksi posti. Ja eihän kukaan saa nyt pahaa käsitystä siitä että kiittää jokatapauksessa. Tämähän on aika hyvä aihe ainakin minun mielestä.