Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Otsikko on huono, mutta mieleeni tuli kysellä ulkopuolisilta näkövinkkeliä siihen, kuinka meillä on toisinaan kaverin kanssa melkolailla eri näkemys siitä, mitä voisi kutsua kappaleen kertosäkeeksi tai säkeistöksi. Minulle lyhyehkö, vaikkakin kappaleessa myöhemmin toistuva, instrumentaaliosuus ei toimi kumpanakaan, mutta hänelle kyllä. Moni näistä pätee hänen omiin sävellyksiinsä, joten taiteellinen vapaus kattanee sen, että eri osat saa tulkita ja nimetä tuoin yleisen termistön mukaan miten haluaa?
 
Loogisempaa on minusta pitää moniosaisen intron eri melodioita niistä puhuttaessa juuri intron eri osina sen sijaan, että heti teeman vaihtuessa onkin jo säkeistö. Saman kappaleen erilaiset väliosat ovat väliosia, mutta jokainen pieni instrumentaaliosuus ei ole soolo etenkään, kun mikään soitin ei erityisesti korostu soittamalla tiettyä selkeän tarkoitushakuisesti kyseisen instrumentin soolo-osuudeksi kaavailtua melodiaa.
 
Itselleni on muotoutunut rutkasti musiikkia kuunnelleena melko vahva mielikuva siitä, millainen säkeistö tai kertosäe voi olla myös lyriikat huomioituina. Varsinaista kertosäettä ei ole läheskään kaikissa suosikkigenreni metallin biiseissä. Vai mitä tuumaisitte, jos Dio alkaisi väittää kivenkovaa, että Holy Diverin tunnettu alkuriffi onkin kertosäe, koska toistuu kappaleessa myös myöhemmin?

Tappelun välttämiseksi voitte nimittää piisin osat A-B-C-D ja rakenne vois sitten olla esim
 
A-B-B-C-B-A-D-C-B-A tai mitä ikinä keksittekin.

baron: Tappelun välttämiseksi voitte nimittää piisin osat A-B-C-D ja rakenne vois sitten olla esim
 
A-B-B-C-B-A-D-C-B-A tai mitä ikinä keksittekin.
 
Heh, tappelemaan emme ole toki vielä alkaneet. Mainitsemasi tapa on tietenkin kaikkein simppelein saada kappalerakenne selkiämään edellyttäen, että kunkin kulun eri osan muistaa.

Kaikki musiikin analyysi, myös muotoanalyysi, on aina tulkinnanvaraista. Voimme todeta, että jonain ajankohtana on ollut tavallista säveltää sonaattimuotoisia teoksia, lukea partituurista, että säveltäjä on tarkoittanut teoksensa sonaatiksi ja löydämme sieltä sonaattimuodolle ominaisia piirteitä, kuten sävellajinvaihdoksia - näiden todisteiden valossa on pragmaattista puhua, että teos on sonaattimuotoinen, mutta tuskin kukaan luulee, että olemme juuri nyt saapuneet tieteellisen kehityksen päätepysäkille ja että musiikin muotoanalyysi olisi valmis: musiikkitiedemaailma olisi innoissaan jos keksisit jonkin vielä perustavammanlaatuisen musiikillista ajattelua ohjaavan tekijän, josta myös sonaattimuoto on johdettu, ja johon tuo muoto olisi palautettavissa!
 
Pitää pitää mielessä myös se, että aina säveltäjät eivät ole parhaita musiikkianalyytikkoja - he voivat tehdä asioita vaistojensa varassa, eikä sillä siksi sinänsä ole merkitystä, mitä säveltäjä sanoo. Säveltäjien tehtävänä on säveltää mieltämme liikuttavaa musiikkia ja teoreetikkojen tehtävä on sitten muovailla niiden teosten pohjalta yleisiä lainalaisuuksia.
 
Ja koska luulen, että ette ole esimerkiksi tekemässä väitöskirjaa, vaan ainoastaan selkiyttämässä biisin rakennetta bänditreeneihin, en pitäisi näkemyseroja vaarallisina: kyllä mekin bändin jäsenten kanssa yleensä näemme, ainakin aluksi, biisin rakenteen hyvin eritavalla, koska jokainen painottaa eri asioita - rumpali helposti hahmotettavia taitteita, laulaja säkeitä, kitaristi riffejä jne. Kunhan vain kaikki pysyvät mukana ja tajuavat oman järjestelmänsä - ja kunhan se ei vaikeuta kommunikaatiota. Joskus on käynyt niinkin kun ei ole ollut selkeää, mitkä kokonaisuudet ovat yksittäisiä säkeistöjä.

Ittelle selkein on aina ollut "Intro / Outro + A-B-C-D-E...". Ja siten että:
 
Intro - A1 (Vrs1) - B1 (Pre-Ch.) - C1 (Ch.) - A2 (Vrs2)... ...D1 (Bridge) - E1 (NoSolo) ...Outro
 
Helpompi selittää muille, varsinkin jos osissa on variaatiota esim. tahtien pituuden tai soittotavan kanssa.

jos keksisit jonkin vielä perustavammanlaatuisen musiikillista ajattelua ohjaavan tekijän, josta myös sonaattimuoto on johdettu, ja johon tuo muoto olisi palautettavissa
 
Musiikin audiosignaali on luonnostaan likimain jaksollinen samanaikaisesti useassa inhimillisen neurodynamiikan tarkastelumittakaavassa. Tai sit ei. :D

levesinet: Musiikin audiosignaali on luonnostaan likimain jaksollinen samanaikaisesti useassa inhimillisen neurodynaamikan tarkastelumittakaavassa.
 
En ole varma mitä tarkoitat, sillä virkkeesi syntaksi on varsin sekava, mutta mikäli tulkitsen sanomasi oikein, niin tuosta on vielä hyvin pitkä matka kattavaan musiikin havaitsemista koskevaan psykologiseen teoriaan. Aivan kuten kvanttikromodynamiikasta on hankala johtaa sosiologian teorioita.
 
Mutta epäilen, että sinä, mokomakin kujeilija, vitsailit. Et liene huomannut, että olemme teoriapalstalla: täällä on vain pölyn peittämiä akateemikkoja, ei täällä huumoria suvaita!

Chimera: Otsikko on huono, mutta mieleeni tuli kysellä ulkopuolisilta näkövinkkeliä siihen, kuinka meillä on toisinaan kaverin kanssa melkolailla eri näkemys siitä, mitä voisi kutsua kappaleen kertosäkeeksi tai säkeistöksi. Minulle lyhyehkö, vaikkakin kappaleessa myöhemmin toistuva, instrumentaaliosuus ei toimi kumpanakaan, mutta hänelle kyllä. Moni näistä pätee hänen omiin sävellyksiinsä, joten taiteellinen vapaus kattanee sen, että eri osat saa tulkita ja nimetä tuoin yleisen termistön mukaan miten haluaa?
 
Saahan ne nimetä miten haluaa, mutta se olisi typerää, sillä muiden tulkinta noudattelee kielen konventioita. Ehkä haluattekin luoda oman symboliikkanne, ellei vakiintuneiden nimitysten ortodoksinen käyttö onnistu.

Et liene huomannut, että olemme teoriapalstalla: täällä on vain pölyn peittämiä akateemikkoja, ei täällä huumoria suvaita!
 
Siksi esitinkin oman teoriani ja olen ilahtunut siitä, että yritit löytää siitä järkeä. Musiikkitiede ja erityisesti sen muoto-oppi tarjoaa tiettyjä näkökulmia ja tiettyjä malleja ja johtaa tietynlaiseen käsitteelliseen ajatteluun. Toiset tieteen haarat, kuten mainitsemasi musiikin psykologia, tai akustiikka, neurofysiologia, informaatioteoria ja epälineaarinen tiede, johtavat toisenlaiseen ajatteluun. Etsisin tuoreita näkökulmia poikkitieteellisesti.
 
Viihteen vuoksi voin yrittää purkaa auki ilmausta "likimain jaksollinen samanaikaisesti useassa inhimillisen neurodynamiikan tarkastelumittakaavassa", mutta kello on paljon ja se on hemmetin työlästä!
 
"likimain"
Aivot ovat kiinnostuneet ympäristössä tapahtuvista muutoksista. Kun musiikki on liian ennustettavaa, siis kun aivot alkavat mallintaa musiikkia liian täydellisesti, arvatenkin kuulokeskuksen neurodynaamiset attraktorimaisemat (kuten epälineaarisen tieteen harrastaja ehkä sanoisi tarkastellessaan neuronimassojen käyttäytymistä mesoskooppisella tasolla professori Walter J. Freemanin tapaan) muuntuvat ennakoivasti niin, että tuttu signaali (jolla ei ole enää mitään (uutis)arvoa) suodattuu pois eikä tietoinen tarkkaavaisuus enää viivy musiikissa, vaan siirtyy muihin ärsykkeisiin ja prosesseihin. Musiikista on tullut arvoton taustahäiriö, joka eliminoidaan heti kuulokeskuksessa hermostollisten vaurioiden estämiseksi! Siksi muuntelu ja yllätyksellisyys on suotavaa, myös sonaattimuodossa.
 
"jaksollinen"
Muoto-oppi näyttää oleellisesti tältä:
A-B-B-C-B-A-D-C-B-A tai mitä ikinä keksittekin.
Näkyy tahtiviivoja, säkeitä, osia - se on formaali kielioppi. Mutta se, mitä menee korvien kautta aivoille, todellinen musiikki, ei ole nuottikirjoitusta, ei symboleja, vaan ennemminkin värähtelyä, hermoimpulsseja, resonansseja. Voimme taltioida musiikkiesityksen aaltomuotoon ääninauhalle, ja kun aaltomuoto toistetaan, se kykenee synnyttämään miellyttävän kuunteluelämyksen. Siksi uskon aaltomuotoon ja sen kykyyn säilyttää oleellista informaatiota. Voimmeko muotoilla generatiivisia malleja, jotka huomioivat tuon informaation ja samalla paljastavat yleisiä muotoperiaatteita? Jaksollisuus on aalto-opin käsite, jolla yritin korvata muoto-opin käsitteen "toisto". Mainitsit sonaattimuodon. Sonaattimuodossa toistetaan teemoja, joskin muunnellen.
 
Olen kuunnellut mainiota ambienttia musiikkia, jonka rakenne ei ole kuvattavissa tyyliin A-B-A'-C-A''. Pikemminkin eri osia soi monta yhtäaikaa ja ne ilmestyvät ja häipyvät saumattoman pehmeästi (fade-in, fade-out). Ligeti puhui mikropolyfoniasta. Eikö kannattaisi hakea keinoja mallintaa sekä selvärajaisista pätkistä rakentuvia sonaattimuotoja että saumattomasti vaihtuvien taajuusspektrien ja värien ambientteja jatkumoja?
 
Oikeastaan en ole niinkään kiinnostunut aalto-opista kuin dynaamisten systeemien teoriasta, enkä ole aivan tyytyväinen jaksollisuuden käsitteeseen. Dynaamisten systeemien yhteydessä puhutaan stabiliteetista ja attraktoreista. Tasainen musiikkirytmi syntyy dynaamisen systeemin rajasykliattraktorissa (limit cycle attractor). Sonaattimuodon osien väliset rajakohdat olisivat bifurkaatiopisteitä tai "chaotic itinerancy"-ilmiön nopeita siirtymiä attraktorirauniosta toiseen.
 
mikäli tulkitsen sanomasi oikein, niin tuosta on vielä hyvin pitkä matka kattavaan musiikin havaitsemista koskevaan psykologiseen teoriaan
 
Luulen, että psykologiassa on sen verran neurotieteen vikaa, että suvaitsee uudenlaisia biomimeettisiä malleja, mutta se porukka, joka harrastaa intohimoisesti musiikkitieteen muotoanalyysiä, tuskin suhtautuu dynaamisten systeemien teoriaa sivuaviin malleihin tai ylipäänsä ei-symbolisiin menetelmiin ennakkoluulottomasti. :D

levesinet: Näkyy tahtiviivoja, säkeitä, osia - se on formaali kielioppi. Mutta se, mitä menee korvien kautta aivoille, todellinen musiikki, ei ole nuottikirjoitusta, ei symboleja, vaan ennemminkin värähtelyä, hermoimpulsseja, resonansseja. Voimme taltioida musiikkiesityksen aaltomuotoon ääninauhalle, ja kun aaltomuoto toistetaan, se kykenee synnyttämään miellyttävän kuunteluelämyksen. Siksi uskon aaltomuotoon ja sen kykyyn säilyttää oleellista informaatiota. Voimmeko muotoilla generatiivisia malleja, jotka huomioivat tuon informaation ja samalla paljastavat yleisiä muotoperiaatteita? Jaksollisuus on aalto-opin käsite, jolla yritin korvata muoto-opin käsitteen "toisto". Mainitsit sonaattimuodon. Sonaattimuodossa toistetaan teemoja, joskin muunnellen.
 
Voisitko vielä selventää tällaiselle hölmöläiselle, kuinka pitkiä nämä aallot voivat olla? Käsittääkseni ei kyllin pystyääkseen pilkkomaan pidempiä, sanotaan vaikka Brucknerin teemojen mittaisia kaaria. Tai ehkä rajakohdat erottuukin aaltomuototaltioinnista (tälle on arvatenkin parempi nimi), jos sen molemmat puolet eroavat runsaasti toisistaan. Mutta näkyykö siitä modulaatiot tai hienovaraiset melodianvaihtelut?
 
Seuraavaksi pitäisikin kysyä, hahmottaako kuulija taitekohdat aaltomuodonmuutoksen vai kenties tonaalisten, temaattisten tai muiden opittujen ja kulttuuriin sidottujen seikkojen kautta. Vai huomaisiko sonaattimuotoon ja tonaaliseen musiikkiin tottumaton musiikin virrasta mitään ratkaisevampaa kuin alun ja lopun? Onko V-I-kadenssi naturaalinen vain konventionaalinen merkki päätöspisteestä?
 
PS. Meille tonaaliseen musiikkiin akkulturoituneille ei varmasti tuota vaikeuksia erottaa teemojen tai taitteiden päätepisteitä juurikin harmoniasta johtuen: ne päättyvät joko toonikalle tai dominantille. Olisi kiinnostavaa tietää, missä määrin tämä on vain opittua ja missä luonnonlakeihin pohjautuvaa. Voisiko lapsen esim. opettaa tulkitsemaan purkamattoman pidätyksen luontevaksi lopetussoinnuksi? Siis ihan 1700-luvun tonaalisessa konsteksissa.
 
PPS. Leikkiä jatkaakseni esitän oman hypoteesini yllä olevasta: ei, koska lopputulos ei olisi silloin sisäisesti koherentti. Sen sijaan uskon, että vahvaa jatkuvuuden tunnetta voi rakentaa myös atonaalisin keinoin ja täten valmistaa kuulijaa odottamaan vaikkapa klusteria. Sen voisi tehdä hyvinkin hienovaraisesti, esim. iskostamalla kaikkien parametrien käyttäytyminen - niiden täytyisi tietenkin olla mahdollisimman yksinkertaisia ja tarttuvia - kuulijan muistiin ja hyödyntämällä siitä syntyneitä odotuksia hallitun päätepisteen aikaansaamiseksi. Loppu, kaikkien parametrien risteytymä, voi olla mikä vaan ja silti yhtä luonteva kuin V-I-kadenssi, kunhan se on vain tarkoin valmistettu.

Minähän se hölmö olen kun lähden väsyneenä heittämään jotain villiä teoriaa äärimmäisen hataralla asiantuntemuksella.
 
aaltomuototaltioinnista (tälle on arvatenkin parempi nimi)
Ajattelin AIFF-, WAV- tai MP3-tiedoston dataa.
 
Mielessäni oli jonkinlainen tietokoneessa pyöritettävä neuroverkkomalli (artificial neural network), jolle syötetään audiodataa WAV-tiedostoista. Neuroverkkoa opetetaan pitkään, vaikkapa suurella länsimaisen musiikin aineistolla. Neuroverkolla olisi kaksi ominaisuutta: kun sille syötetään lyhyt ääninäyte, se toimii assosiatiivisena muistina ja alkaa ikään kuin laulaa muistista jatkoa kyseiselle musiikkikappaleelle. Toisaalta neuroverkko voisi myös tuottaa musiikillisia ideoita (vrt. säveltäjän päässä soiva sisäinen musiikki) suoraan audiona - ei siis nuotteina.
 
kuinka pitkiä nämä aallot voivat olla?
Niin pitkiä kuin esimerkiksi MP3-tiedostot voivat olla.
 
Ymmärrän yskän. Teoriassa WAV-tiedoston dataa voi käsitellä mielettömällä, usean minuutin kattavalla alipäästösuotimella tai hahmomuotilla, mutta se ei ole käytännöllistä eikä uskottavaa. Mutta dynaaminen systeemi voi pitää sisällään varsin pitkiä opittuja sarjoja (temporal pattern learning). Kun halutaan toistaa musiikkinäyte muistista mahdollisimman luotettavasti, lisätään stabiliteettia. Vähentämällä stabiliteettia lisätään luovuutta ja yleistyskykyä.
 
Käsittääkseni ei kyllin pystyääkseen pilkkomaan pidempiä, sanotaan vaikka Brucknerin teemojen mittaisia kaaria.
(Oikeastaan yritin vihjata, ettei ambientissa musiikissa tai noisessa tarvita selvärajaisia teemoja ja mielelläni kuulisin enemmän musiikkia, joka kehittyy pehmeästi, eikä täysin selkeärajaisina fragmentteina.)
Mutta lienet oikeassa. Mallin pitäisi olla laajennettavissa perinteisten teemojen tunnistukseen. Moisen järjestelmän kehittäjän pitäisi opiskella paitsi ihmisen neurofysiologiaa myös nykyajan tekniikalla toimiviksi havaittuja sarjallisen muistin malleja. Muistaakseni japanilainen Jun Tani on tehnyt kokeiluja roboteilla ja saanut robotin oppimaan melko pitkiäkin liikesarjoja. Samantapaista tekniikkaa voisi hyödyntää sarjallisessa musiikkimuistissa, johon sitten jäisi muistijälkiä opetusaineiston ääninäytteistä ja josta voitaisiin tosiaan houkutella esiin sisäsyntyistä uutta musiikkia. Tietenkin se vastaisi improvisaatiota eikä perinteistä säveltämistä. Mutta jos tällainen kone saataisiin rakennetuksi, sillä olisi sellainen etu verrattuna ihmissäveltäjään, että se kykenisi lennosta tuottamaan orkesterimaista saundia. Eikö olisikin mukavaa, jos äänihuulillaan pystyisi päästämään ilmoille niitä saundeja, joita mieleen voi tulla, kun pyörittelee uusia musiikillisia ideoita?
 
Mutta näkyykö siitä modulaatiot tai hienovaraiset melodianvaihtelut?
Ongelmaa ei synny, kun neuroverkon ensimmäiset kerrokset herkistetään samoille taajuuksille kuin ihmisen kuuloaisti (noin 20 Hz - 20 kHz). Neuronien reseptiivisten kenttien limittäisyyteen perustuva karkean koodauksen periaate (coarse coding) ja aikakoodaus (spike timing code) säilyttävät kyllä tarkkuuden. Hienovaraisten melodianvaihteluiden tunnistaminen tietenkin edellyttää sarjalliseen muistiin nojaavaa, joustavaa hahmontunnistusta. Ja teeman tunnistaminen samaksi modulaation jälkeen edellyttää, että systeemi on omaksunut relatiivisen sävelkorvan invariansseja.
 
Näkemykseni muuttuu koko ajan, kun mietin asiaa pidemmälle. Rahkeet loppuvat, kun edessä avautuu jo loputon suo. :(
 
PS. Meille tonaaliseen musiikkiin akkulturoituneille ei varmasti tuota vaikeuksia erottaa teemojen tai taitteiden päätepisteitä juurikin harmoniasta johtuen: ne päättyvät joko toonikalle tai dominantille. Olisi kiinnostavaa tietää, missä määrin tämä on vain opittua ja missä luonnonlakeihin pohjautuvaa.
 
Sanos muuta! Minusta näyttää siltä, että puhdas kvintti ja anhemitoniset pentatoniset asteikot ovat luonnollisia ilmiöitä, mutta monimutkaisemmat tonaaliset käytännöt arveluttavat.
 
Voisiko lapsen esim. opettaa tulkitsemaan purkamattoman pidätyksen luontevaksi lopetussoinnuksi? Siis ihan 1700-luvun tonaalisessa konsteksissa.
 
Kyllä varmaan. Miksei.
 
ei, koska lopputulos ei olisi silloin sisäisesti koherentti.
 
Aha :D

levesinet: Kyllä varmaan. Miksei.
 
Koska jännitteille ja niiden purkamiselle rakentuva tonaalinen musiikki ehdollistaa hyvin vahvasti, epäilen että liian vahvasti ollakseen nujerrettavissa vastaehdollistamisella, lopullisen kotiinpaluun kokemuksen vain toonikalopukkeen yhteyteen.
 
Mutta teoksen voi myös rakentaa niin, että prosessi alkaa, etenee ja päättyy täysin kuulijoiden odotuksia vastaavasti, vaikka se olisi syntaktisesti ainut laatuaan. Teos sisältää usein omat lainalaisuutensa viitaten silti aina myös itsensä ulkopuolelle, kenties loputtomana ketjuna.
 
Niin pitkiä kuin esimerkiksi MP3-tiedostot voivat olla.
 
Anteeksi väärinkäsitykseni. Meni metsään koko viestini.

ralliolli: Koska jännitteille ja niiden purkamiselle rakentuva tonaalinen musiikki ehdollistaa hyvin vahvasti
 
???
Eikö jännitteen aikaansaamisen ja sen purkamisen voisi saada aikaiseksi esim rytmin perusteella?

baron: ???
Eikö jännitteen aikaansaamisen ja sen purkamisen voisi saada aikaiseksi esim rytmin perusteella?
 
Varmasti. Nykymusiikissa rytmin kanssa on flirttailtu paljonkin, ihan minimalismista lähtien. Tärkeintä siinä on kai jonkinlainen aistein havaittava systemaattisuus.

Nyt kun täälä tällanen on nii....mikä on bridge? tiiän kyl noi muut

Iba666: Nyt kun täälä tällanen on nii....mikä on bridge? tiiän kyl noi muut
 
Ei se oo yksiselitteistä: Esim jazz-stankuissa, joiden tavanomainen (tavallisin?) rakenne on AABA, jossa jokainen osa on kahdeksan tahtia, B-osaa voidaan sanoa bridgeksi.

http://en.wikipedia.org/wiki/Bridge_(music)

frank_z: http://en.wikipedia.org/wiki/Bridge_(music)
 

 
tuota kautta löysin tämän:
 
http://www.songwritingfever.com/songwritingtips/getstarted.html

mitä väliä sillä on millä nimellä jotain musiikki-ideaa nimittää?
 
nykyisen bändin kaa osat voi olla nimeltään vaikka "seppo", "viulu" tai "jännä juttu" tms..
 
vitun väliä...

rkellu: mitä väliä sillä on millä nimellä jotain musiikki-ideaa nimittää?
 
nykyisen bändin kaa osat voi olla nimeltään vaikka "seppo", "viulu" tai "jännä juttu" tms..
 
vitun väliä...
 
Et oo ikinä ajatellut vaihtaa bändiä?