Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Onko atonaalisessa musiikissa mitään logiikkaa soinnuissa vai onko se vaan, että mikä kuulostaa hyvältä?

sub zero: Onko atonaalisessa musiikissa mitään logiikkaa soinnuissa vai onko se vaan, että mikä kuulostaa hyvältä?
 
Mukavaa huomata muidenkin tätä pohtineen. Soinnun käsite liittyy mielikuvissani vahvasti funktionaaliseen harmoniaan, toisin sanoen tonaaliseen musiikkiin. Musiikin moniääninen horisontaalinen liike johtaa kuitenkin vertikaalisiin tilanteisiin, joissa samanaikaisesti soivat äänet muodostavat "sointuja", vaikkeivat ne sitä funktionaalisen harmonian näkökulmasta olisikaan. Kuinka atonaalisen musiikin säveltäjät ovat näitä hahmottaneet ja mitä tällä on pyritty ilmaisemaan? Mikä master plan on muokannut atonaalisen musiikin harmoniamaailmaa? Tuskin vertikaaliset tilanteet ovat kuitenkaan aivan satunnaisesti kohtaavien melodiakulkujen määrittämiä, varsinkin kun säveltäjätkin olivat tonaalisessa maailmassa kasvaneita.
 
Itse olen atonaalisuuden kanssa flirttaillut joidenkin progehenkisten sävellysten parissa oikeastaan enemmän kuin kuuntelemalla ja ollut usein harmonisesti melkoisessa pulassa, jos olen ihan oikeaa atonaalisuutta tavoitellut. Pienet varkaudet tonaalisesta rinnakkaistodellisuudesta ovat omissa crossoverpläjäyksissäni tarjonneet riittävän toimivia pakokeinoja, kun atonaalisuuden kunnollinen harjoittaminen vaatisi liian mojovasti aikaa ja panoksia.
 
Wikipedia-artikkelissa
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Harmony
viitataan intervallisykleihin
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Interval_cycle
(lieneekö tälle vakiintunutta suomenkielistä termiä) joita väitetään Schönbergin ja kumppaneiden käyttäneen. Intervallisyklillä tarkoitetaan saman intervallin toistamista kunnes tullaan jälleen lähtösäveleen. Esimerkiksi pienellä terssillä saadaan siten aikaiseksi vähennetty nelisointu eli dimi, mutta sitä ei varmaankaan atonaalisuuden ollessa kyseessä sovi sillä nimellä kutsua, koska sillä ei ole perinteisessä mielessä funktiota.
 
Tällä metodilla soinnuista muodostuu tietenkin symmetrisiä ja niissä on säveliä vaihteleva määrä, esim tritonuksen jälkeen on vastassa heti lähtösävelen oktaavi, pienten sekuntien ketjuttaminen johtaa kokonaiseen kromaattiseen asteikkoon, suurten sekuntien puolestaan kokosävelasteikkoon. En tiedä, kuinka atonalistit suhtautuivat sitten "soinnuista" sävelten poisjättämiseen ja millaisia työkaluja heillä on ollut tämän runsauden valikointiin, koska ei atonaalinen musiikki kuitenkaan aivan niiiin dissonoivaa ole - ehkä Ligetiä lukuunottamatta, mutta hänhän olikin jo oma tyylisuuntansa.
 
Päätän lähetyksen täältä tähän ja toivotan tähän lankaan kaikki kommentit lämpimästi tervetulleiksi.

sub zero: Onko atonaalisessa musiikissa mitään logiikkaa soinnuissa vai onko se vaan, että mikä kuulostaa hyvältä?
 
Eilen kirjoittelin ja pohdiskelin tätä melko tiukasti määritellyn atonaalisuuden piirissä. Googlaillessa löytyi sivusto, jossa on jazzillisempi ja löyhemmin määritelty ote atonaalisuuteen. Itse näkisin esimerkkinä käytetyn Evansin kappaleen jazzperinteestä ammentavan terssipinopohjaisen harmonian ennemmin vapaatonaalisena. Väliaikaisesti muodostuvat tonaaliset keskukset jätetään kuitenkin alleviivaamatta kadenssein, ja on helppo ymmärtää, miksi tuontyyppiselle musiikille on ollut bebopkauden kakkosvitospuuron jälkeen tilausta.
 
http://www.thejazzpianosite.com/jaz … /modern-jazz-theory/atonal-harmony/
 
E: typoja

Itsekään en pidä Time Rememberediä atonaalisena.
 
Voipi katsella David Liebmanin kirjaa, sieltä saattaisi löytyä vastauksia.