Kitarat: soittaminen ›

Nämä ajatukset eivät ole tuoreita, vaan ne ovat kyteneet sisälläni jo hyvän tovin. Sadasensimmäinen soolokilpailu kuitenkin innoitti minut tuomaan ajatukseni julki ja siksi aloitan tämän ketjun.
 
Piirsin vanhan kunnon ajatuskartan sanan "blues" ympärille. Useimmat siitä lähteneet haarakkeet olivat negatiivissävyisiä ja loput pari neutraaleja. Tiedän, että syy ei ole niinkään absoluuttinen vaan kyse on puhtaasti ylitarjonnasta. Mihin sitten bluesin suosio perustuu? Ehkä tämä on se perimmäinen kysymys, joka mieltäni vaivaa, ja johonka haluaisin teiltä vastauksia. Sitä ennen haluaisin kuitenkin eritellä teille muutamia omia mietteitäni asiasta.
 
Kaikkihan tiedämme, että blues oli alunperin mollipentatoniseen asteikkoon (ei kylläkään tasavireiseen) perustuva melodinen ilmiö. Tämän asteikon väri - olkoon sitten vaikka sininen - on edelleen olennaisin osa kyseistä musiikkia. Voimme hyvin huomata tämän kuuntelemalla vaikka näitä sooloskaboja: tämä edellinenkään tausta ei antanut minkäänlaisia vihjeitä bluesiin, mutta useimmat solistit kykenivät silti tuhertamaan sen siniseksi. Bluesilla tarkoitankin nyt tuota väriä, joka on säilynyt lähes muuttumattomana sitten blues-musiikin synnyn.
 
Olen huomannut erityisesti että tämän värin käyttö on erittäin yleistä kitaristien keskuudessa. Useimmiten muut instrumentalistit, joita olen kuullut, ovat käyttäneet laajempaa värikirjoa, jopa oman genren sisällä. Itse en tiedä onko asia todella näin, ja jos on niin mikä sen aiheuttaa. Onko syy pedagogiikassa, tai sen puutteessa? Joka tapauksessa ensimmäinen asia, minkä kitaristi yleensä oppii alkaessaan sooloilemaan on mollipentatoninen asteikko. Ikävää se on silloin kun se on myös viimeinen. Useimmiten asteikon "oppiminenkin" tapahtuu mahdollisimman epämusikaalisesti, kuviona otelaudalla. Tämän pohjan päälle on aika hankala rakentaa.
 
Omasta mielestäni paletin laajuus on suoraan verrannollinen kitaristin hyvyyteen. Epäilen myös, että soittajilla on usein tapana käyttää palettiaan ääriään myöten. Jos asia on näin, niin jokainen osaa päätellä miksi bluesia käytetään niin paljon. Tämä on kuitenkin liian rohkea väittämä minulle, siksi kysynkin teiltä.
 
Oli miten oli, blues edustaa minulle primitiivisyyttä, tietynlaista pysähtyneisyyttä. Se ei indikoi soittajan tyylitajusta vaan sen puutteesta, paletin suppeudesta, huonosta mausta, kykenemättömyydestä mihinkään muuhun. Blues-soittajilla näyttää kuitenkin olevan yleinen tapa kohentaa ylpeydentuntoaan romantisoimalla itsensä kovia kokeneeksi tunteidentulkiksi. Tämä sininen tunne on kuitenkin kokenut kovan inflaation. Minulle blues kelpaa enää lähinnä vain komiikan välineeksi.
 
Tämä saattaa kuulostaa elitistiseltä ja omahyväiseltä, mutta samaan sävyyn olemme tottuneet kuulemaan tiluttajien sorsimista; usein vielä näiden blues-äijien toimesta. Siksi olen mielestäni erittäin hyvin oikeutettu horjuttamaan tätä blues-valtaista näennäisauktoriteettia. Jos minulta kysyttäisiin, niin vanha vitsi vääntyisi siihen muotoon, että bändin tyhmin jäsen ei ole basisti vaan blues-kitaristi.
 
Säästän muita ajatuksia tuonnemmaksi. Nyt pyydän kuulla teidän mietteitänne asiasta.
 
Kiitos
 
PS. Pehmennän vähän puheitani kertomalla, etten todellakaan pidä blues-kitaristeja mitenkään vähempiarvoisempana. Haluan vaan kyseenalaistaa tämän nykyisen kitarapalstan valta-asetelman, jossa blues on mielestäni yliarvostettua. Nöyrä blues-jätkä kuulostaa sitä paitsi paljon paremmalta.

Primitiivisyys ja pysähtyneisyyshän on just siistiä.
 
Emmä osaa pianollakaan ku mollipentatonisen asteikon, hoho.

No voehan yesus !
Hoho, kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseensä.
minulla se on erilainen kuin ralliollilla.
 
EDIT: Joo, tai siis itseasiassa toi täytyy lukea useaan kertaan enenku alkaa vähän niinku valkenenmaan mitä ralliolli yrittää tossa sanoa, kyllähän se varmaan osittain noinkin on mutta söy, jotku asiat vaan on, niinku esim. blyys.

Hyi hyi, anteeksiantamatonta unohtaa duuripentatoninen.

Tämä saattaa kuulostaa elitistiseltä ja omahyväiseltä, mutta samaan sävyyn olemme tottuneet kuulemaan tiluttajien sorsimista; usein vielä näiden blues-äijien toimesta.
 
Kaivapa vaikkapa tosta viimeisimmästä sooloskabojen jälkipyykkiketjusta jotain sanojesi tueksi, siis jotain sellaista, missä blues-äijä mollaa hevitiluttajaa.
 
Mua vituttaa tällainen vastakkainasettelu. Jos ajatellaan esim. tän foorumin eniten profiloitunutta tiluttajaa Ambitusta, häntä käsittääkseni arvostaa hyvinkin korkealle jokseenkin jokainen myös bluesmiehistä, allekirjoittanut mukaanlukien. Ja sitä arvostusta on myös osoitettu.

Blyyssiä kuuluu soittaa epävireisellä akkarilla kadunkulmassa syys-sateessa ,kaikki muu pluus on vaa poseria!11

En enempää voisi olla eri mieltä, enkä jaksa edes alkaa perustelemaan miksi, sillä kun olen vain tälläinen tunnepohjainen soittelija, ei siis maksa vaivaa.
Täytyy kyllä myöntää että kirjalliset taitosi on kohdallaan, tosin edelleen olen sitä mieltä että olet vain hienoihin lauseisiin pukeutunut trolli ;-) ja itse pluus ei ole pääasia, toimii tässä kuitenkin hyvänä jutun tynkänä.

Hyvä teksti aloittajalta!
 
Kenties bluesin nykyistä suosiota nimenomaan kitaristien keskuudessa voisi lähteä ruopimaan siitä, mitä kukin on nuoruudessaan kuunnellut. Aika monella kitaristilla kun on pohjalla ne Black Sabbathit ja Led Zeppelinit, puhumattakaan jostain CCR:stä tai vaikka Jimi Hendrixistä. Näiden kaikkien taustalla kuitenkin kummittelee vankasti tämä ns. sininen skaala ja näistä (+monista muista) bändeistä on opittu, miltä kitaran "tulee" kuulostaa, ja mikä omaan korvaan (vaikka sitten tottumisen kautta) kuulostaa hyvältä ja miellyttää.
 
Eikä soittamisen tarvitse mielestäni olla jatkuvaa itseään vastaan taistelua ja uudistumista, tärkeämpää on se tekemisen riemu.
 
e: typo

Blyyssiä kuuluu soittaa epävireisellä akkarilla kadunkulmassa syys-sateessa...
 
koronkiskurin rusikoimilla sormilla ja tuore keukosyöpädiagnoosi kainalossa...

Hyvä johdanto, toivottavasti keskustelusta saisi jotain järkevää irti. Asioita pitää kyseenalaistaa!

Näiden kaikkien taustalla kuitenkin kummittelee vankasti tämä ns. sininen skaala
 
Joopa joo

Ja tähän tämä pakollinen youtube:
 
http://www.youtube.com/watch?v=upk8FivXTbc

No bluesiakin soitetaan monella tapaa. Kieltämättä monet kanssasoittelijat, joiden kanssa olen itse soittanut, osa ovat olleet taidokkaampia ja osa sitten vähemmän taidokkaampia, niin se blues asteikko tuntuu olevan helpoin lähestyä jotain soolotaustaa. Ja monesti siihen leikkiin lähteminen voi kuulostaa hyvältä, erottuvalta ja ehkäpä jopa persoonalliselta vaan silloin, jos oikeasti osaa sen homman. Vaikka blues ja tiluttaminen ovat ääripäiden päässä toisistaan, molempia yhdistää se, että kumpaakin lajia mitää osata oikeasti helvetin hyvin, jos haluaa siitä edes persoonallisen tai edes vähääkään hyvän kuuloista. Tästä päästäänkin siihen arvosteluun ja gategoriointiin tiluttajien ja blues-soittajien välillä: tälläkin foorumilla moneen kertaan nähty tosiaan että kokeneet blues-soittajat halveksuvat tiluttamista, ja sitten myöskin sitä (kylläkin paljon vähemmän) että tiluttajat tai hevisoittajat halveksuvat blues-patuja. Tosiasiassahan asia on niin, että molemmissa tapauksissa lähtökohdat tähän arvosteluun ovat samat. Kaikelle, mistä tiluttajia halveksitaan, löytyy paikkansa myös blues-soittajissa. Molempia voi haukkua ihan yhtä paljon ja yhtä monesta seikasta, mutta loppujen lopuksi se on turhaa. Etenkin siinä mielessä jos musiikkia haluaa ajatella musiikkina. It's music, If you don't like it, you just don't get it. Niin tai näin, asiaa on minusta yhtä turha puida kuin sitä, kummassa on enemmän vikaa; miehessä vai naisessa.
 
Jos otetaan vertauskuva urheilun maailmaan, huomaa että siinä saattaa olla jotain perää:
 
Luulen, että bluesin viehätys perustuu sen pelkistettyyn olemukseen teoreettisesti. Siinä ei paljoa tapahdu, jos nuottipolitiikkaa seurataan, ja sääntökirjassa on vähän tekstiä. Ja SE tekeekin lajista vaikean, pelata hyvin niillä harvoilla säännöillä (säännöt kuvastakoon vaikka nuotteja siinä skaalassa ja sointukiertoa) mitä on annettu. Ja tämän takia siihen musiikkiin mahtuu paljon muutakin kuin itse nuotit, jotkut kutsuu sitä tunteeksi.
 
Sama asia pätee lajiin nimeltä nyrkkeily. Pelkistetty laji, jossa selkeät, samat vanhat säännöt määräävät kehän laajuuden. Ja niiden pohjalta pitäisi olla paras. Simppeliä, mutta helvetin vaikeaa. Ja jokin lajissa viehättää, sillä onhan se ollut, ja on vieläkin, maailman suosituin kamppailu-urheilu laji vielä toistaiseksi.
 
Se, että vertaan blues-jätkiä nyrkkeilijöihin, ei tarkoita sitä että suosittelen käyttämään nyrkkejä kinasteluissa tiluttajien kanssa. ;)

Jos ajatellaan esim. tän foorumin eniten profiloitunutta tiluttajaa Ambitusta, häntä käsittääkseni arvostaa hyvinkin korkealle jokseenkin jokainen myös bluesmiehistä.
 
Juuri näin.

Jos ajatellaan esim. tän foorumin eniten profiloitunutta tiluttajaa Ambitusta, häntä käsittääkseni arvostaa hyvinkin korkealle jokseenkin jokainen myös bluesmiehistä.
 
Juuri näin.
 
On sekin huomattu. Ja hyvä jos ainakin sitä arvostetaan, joka osaa asianta erinomaisesti.

tälläkin foorumilla moneen kertaan nähty tosiaan että kokeneet blues-soittajat halveksuvat tiluttamista, ja sitten myöskin sitä (kylläkin paljon vähemmän) että tiluttajat tai hevisoittajat halveksuvat blues-patuja.
 
Onkos tääkin pakko nyt kammeta tähän suuntaan. Must on oikeestaan halveksuttavaa käyttää hyvästä nopeasti soittamisesta termiä tilutus.

Onkos tääkin pakko nyt kammeta tähän suuntaan. Must on oikeestaan halveksuttavaa käyttää hyvästä nopeasti soittamisesta termiä tilutus.
 
Ei minusta tarvitse lähteä siihen sotaan = pelleilyyn. Jos luet lopun tekstistäni, voit ymmärtää että siinä on pointti tuossa lauseessa ja paikkansa.

En ole täysin samaa mieltä, mutta joiltain osin samoilla linjoilla.
 
Bluesin erityisstatus on sinänsä hyvin ymmärrettävä. Blues on rockin isovaari ja edelleen kaikessa rokkenrollissa sellainen taustapiru, että se muodostaa samanaikaisesti sille sekä tukirangan että turvaverkon, jonka varaan heittäytyä.
 
Bluesin peruselementit ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia, siksi se on helposti lähestyttävä tyylilaji jo aloittelevalle soittajalle. Kitara taipuu pentatonisiin sävelkulkuihin erityisen soveliaasti, ja kitaristi voikin viettää puoli elämäänsä soittaen vain mollipentatonisia asteikoita "rokkibokseista".
 
Bonuksena bluesiin erityisen vahvasti liittyy sen spirituaalinen puoli, se kuuluisa "tunne" joka siitä välittyy -- tai useimmiten ei välity. Tätä "tunnetta" voi kätevästi käyttää lyömäaseena tai tekosyynä, mistä lopputuloksena loppumattomat tunne vs. tekniikka -debatit.
 
Blues on vanha, historiallinen tyylilaji ja se kantaa tätä historiaansa ylpeydellä ja sitä korostaen. Tästä seurauksena on eräänlainen staattisuus ja pysähtyneisyys: blues kehittyy hitaasti ja vaivihkaa eikä pyri kuulostamaan modernilta, päinvastoin. Toisaalta tämä historiallinen aspekti kuuluu tyylilajin luonteeseen, mutta toisaalta se johtaa siihen, että samaa biisiä on tehty vuosikymmenestä toiseen ja samat likit, riffit, soolot ja kliseet on soitettu miljoona kertaa. Kaikkia se ei toki haittaa, minua toisinaan kylläkin.

Soitossahan on tunnetta, jos siinä on sitä, riippumatta siitä onko se sitä nopeaa vai hitaampaa.

Toisaalta tämä historiallinen aspekti kuuluu tyylilajin luonteeseen, mutta toisaalta se johtaa siihen, että samaa biisiä on tehty vuosikymmenestä toiseen ja samat likit, riffit, soolot ja kliseet on soitettu miljoona kertaa. Kaikkia se ei toki haittaa, minua toisinaan kylläkin.
 
Miksi ne samat likit, kikat ja riffit, ja se kuuluisa "tunne" kuulostaa sitten niin erilaisilta eri soittajien kesken , joka voidaan hyvin huomata tässä 101 skabassakin ?