Kitarat: soittaminen ›

Nykymaailman metallikitaristeista semmonen heppu pitää mielestäni tuntea kuin Jari Mäenpää. Soolot ovat kauniita ja melodisia. Säveltäjänä ihan omaa luokaansa. Lisäksi laulaa aika himputin hyvin. http://www.youtube.com/watch?v=6A80IuCKlEY
 
Puollan myös jo mainittuja: Chuck Schuldiner, ketun kova säveltäjä http://www.youtube.com/watch?v=Qd4q0Xx-u1Y ja Hanneman + King http://www.youtube.com/watch?v=Q3vmdZAFnnE. Joku saattaa sanoa Slayerin sooloja mielikuvituksettomiksi, mutta ovatpahan aika persoonallisia. Jokainen Slayer fani pitää tuosta kaoottisesta soundista.
 
Ainakin noi pitää tietää ennenku äänestää Alexi Laihon maailman parhaaksi metallikitaristiksi.

Erityisesti mulle tulee Robben fordin lisäksi mieleen suomalasia: Peter Lerche, Markku Kanerva, Seppo Tyni, Varre Vartianen, Teemu Viinikainen, myös Ilkka Rantamäki on omassa genressään omaperäinen soittaja.

Joku roti pitäisi mielestäni saada tähän ketjuun, on mennyt ihan pelkäksi luetteloinniksi nyt.
 
Jos mietitään mikä tekee kitaristin tuntemisen arvoiseksi niin siihen ei mielestäni riitä perustelu tyyliin 'mulle tulee tämä mieleen ja on omassa genressään omaperäinen' (spaddelta vapaasti lainattu vain havainnollistamiseksi, anteeksi). Pitäisi pystyä ajattelemaan laajemmin, miten kitaristi on vaikuttanut esimerkiksi muihin kitaristeihin, kitaransoittoon, tai jopa musiikin tyylisuuntien kehitykseen. Siinä ei edes enää riitä se että tekee omassa genressään omaa juttuaan, vaikka tekisi sen kuinka hyvin. Mikä silloin tekee kitaristista tuntemisen arvoisen myös muille kuin genren ystäville? Mielestäni ei mikään.
 
Tietty on mahdotonta objektiivisesti mitään listaa tehdä kitaristeista, jotka jokaisen olisi muka pakko tuntea. Kuitenkin mielestäni ylläolevien kriteerien perusteella voisi esimerkiksi surutta sulkea suurimman osan tiluhermanneja listan ulkopuolelle. Esimerkiksi suomalaisista hevikitaristeista itse kelpuuttaisin ehkä juuri Roope Latvalan, juurikin Stonen takia. En ole Roopen enkä Stonen suuri fani, mutta ymmärrän kyllä hyvin kuinka suuri merkitys heillä on ollut Suomen metalliskenelle, eikä sitä voi mielestäni kiistää.
 
Samaan tapaan voisi toki sulkea ulkopuolelle monta menneiden aikojen unohdettua ja omaperäistä soittajaa. Itse en sen tarkemmin ota kantaa siihen kuka näistä pitää tuntea ja ketä ei, mutta sanoisin ettei se, että kitaristi on 'unohdettu', tarkoita että hänen pitäisi olla sitä. Varmasti löytyy paljon jopa jo kuolleita kitaristeja jotka eivät elinaikanaan saaneet ansaitsemaansa arvostusta, ja jotkut eivät ole ehkä saaneet sitä vieläkään.
 
Voisin ehkä omalta osaltani vielä kuitenkin luetteloida kolme bluesin kurkoa joita ei käsittääkseni vielä ole mainittu. Eli Albert, B.B. ja Freddie.

No mitenkäs sitten tuo naisosasto, kun sitä jo joku muukin kyseli? Itse en tiedä kuin yhden, eli Jennifer Batten. Tuli kuuluisaksi tapping taitajana, sekä Michael Jacksonin kitaristina, jolloin soitti mm. Van Halenin säveltämän Beat Itin soolon.
 
Tuosta tappingiä:
http://www.youtube.com/watch?v=VNQK9RpOloc&feature=related

Aika paljon tuntuu olevan sooloukkoja mainittu...mutta mites rytmisoitto? Seuraavat kitarataiteilijat mainitsisin siltä osastolta:
 
James Hetfield (Metallica)
Scott Ian (Anthrax)
Malcolm Young (AC/DC)
 
Koko ketjun luettuani ihmettelin, etten huomannut Hetfieldiä mainitun lainkaan! Hetfieldin downpicking-tyylistä mainitsi ainakin Chuck Schuldiner suoraan (joka taas on muuten vain yksi kitaristisuosikkini) ottaneensa vaikutteita, epäsuorasti vaikuttais olevan moni muukin.
 
Malcolm Youngista tais ollakin puhetta jo, perinteinen rytmikitaristi. Mutta se onkin juuri sitä, mitä bändinsä tarvitsee!
 
Scott Ian taas on Anthraxin rytminen selkäranka, jopa enemmän sitä kuin rumpali Charlie Benante. Tämäkin sopii bändinsä tyyliin.

Jarl Sigurd.

Mun mielestä:
 
Paul Gilbert - Uskomaton alternate-tekniikka ja todella hyvän kuuloinen tilusankari, sooloissa on sielua ja rökkenrölliä, toisin kuin monen nopean soittajan soitossa. Racer X:n Street Lethal ja Second Heat -levyt sekä tietysti Mr. Big -tuotanto, jossa tosin tilu ei ole kovin suuressa roolissa.
 
Michael Romeo - Täppäysguru, ja todella taitava äijä. Pieksee Ynkän sen omassa lajissa. Symphony X - The Divine Wings of Tragedy kuunteluun. Soundit hieman oudot, mutta muuten rautainen progelätty. Myös muilta levyiltä löytyy helmiä ja sounditkin on nykyään kunnossa.
 
Marty Friedman - Megadethin entinen kitaristi. Megadethin albumit Rust in Peace, Countdown to Extinction ja varauksin myös Youthanasia kuunteluun. Tilut lähtee, mutta musikaaliset sellaiset. Plekukäden asento ehkä maailman oudoin.
 
Nuno Bettencourt - Mahtava rytmikitaristi ja myös soolokitaristi, yhtyeestä Extreme. Todella rohkea ja omaperäinen soittaja, Nunolla on myös kyky tarvittaessa pikata aivan pirun nopeasti ja tarkasti. Extremen Pornograffitti -levy on se paras tuotos (lukuunottamatta muutamaa imelää balladia), uusi Extreme ei ole enää vakuuttanut. Soolojutut myös sisältävät hyvää materiaalia, hyvä biisintekijä.
 
Tommy Emmanuel - Akkarilla... pling pling pling. Mutta millä taidolla!
 
Joe Satriani - Melodinen rockmies, jolta irtoaa tilut, mutta sellaiset jotka palvelevat kappaletta. Lauluääni ei ole häävi, mutta onneksi suurin osa matskusta on instrumentaalia. Paras levy on mun mielestä Flying in a Blue Dream, jopa ne laulubiisit on enimmäkseen hyviä.
 
Ben Granfelt - Suomen Satriani. Tai ehkä jotakin muutakin.. kuitenkin, rautainen rockäijä. Guitar Slingersin nimeämätön 1. levy on todella kovaa kamaa, soolot aivan loistavia. Teknisyyttä väläytellään tarpeen vaatiessa, mutta pääasiassa Benin soitossa on aina ollut kyse hyvästä melodiasta. Soolouralta löytyy myös hyvää matskua. Värittelee soittoa mielenkiintoisesti pikkaamalla välillä sormilla.
 
Jason Becker, John Petrucci, David "Fuze" Fiuczynski, Alex Lifeson, Stephan Forte, Tony MacAlpine ja Guthrie Govan on kanssa tsekkaamisen arvoisia. Govanin opetusvideot YouTubessa kitaransoiton perusteista on ollut mun mielestä tosi hyviä ja selkeitä.
 
Siinä näitä virtuooseja. Toki kuuntelemisen arvoisia on mitkä tahansa kitaristit jotka kuulostavat hyvältä, vaikka U2:n The Edge, ei se tekniikka ole itseisarvo vaan vain vaihtoehtoinen keino. Sormitekniikasta tietysti vielä pitää mainita Mark Knopfler Dire Straits -yhtyeestä. Sultans of Swing -biisistä on hyvä lähtee liikkeelle kuuntelussa, soitannollisesti ehkä Brothers in Arms sillä Sultans ei irtoa ihan keltä vaan plekuun tottuneelta.
 
E: Heitetääs vielä sellaisia, jotka mielestäni ovat yliarvostettuja: Michael Angelo Batio, Herman Li. Steve Vai on parempi kuin kaksi ensimmäistä, mutta ei ole koskaan minulle mitenkään hirveesti iskenyt. Liian kokeellista avaruussoundia pukkaa eikä useimmat biisit oikein iske...

Mun mielestä:
 
Nuno Bettencourt - Mahtava rytmikitaristi ja myös soolokitaristi, yhtyeestä Extreme. Todella rohkea ja omaperäinen soittaja, Nunolla on myös kyky tarvittaessa pikata aivan pirun nopeasti ja tarkasti. Extremen uusin levy, Saudades de Rock, ei ole ainoastaan kevyesti Extremen paras ja ehjin levy, vaan kenties ainakin vuoden 2008 paras rocklevy: todella hienoja biisejä, yhtä aikaa svengaavaa ja rokkaavaa biisimateriaalia ja ne soundit! Varmaan 26-tuumainen bassari vähintään ja todella jytäkät rummut muutenkin. Kitarasooloilupolitiikkakin on tällä levyllä erittäin tyylitietoista ja samalla persoonallista: ihan muutamia kertoja meinaa vähän lähteä lapasesta, mutta se on helppo antaa anteeksi, sillä kokonaisuus on sen verran mainio.
 
Uuden rumpalin myötä bändin meno on selvästikin kasvanut aimo harppauksen hieman kornista (ja villityksenä onneksi ohimenevästä) 90-luvun funkmetallista terveen ja rouhean rockin suuntaan. Spotifystä löytyy muuten tuo levy vaikka saman tien kuunneltavaksi, kannattaa tutustua. Aikoihin en ole mistään uudesta levystä innostunut yhtä paljon.

Jucciz:
 
Extremen uusin levy, Saudades de Rock, ei ole ainoastaan kevyesti Extremen paras ja ehjin levy, vaan kenties ainakin vuoden 2008 paras rocklevy
 
Saudades de Rock on saanut kriitikoilta kait aika hyvän vastaanoton, mä en vaan löytänyt siitä sellasta tarttuuvuutta, oli siinä pari ihan jees rallia. Silloin Pornograffittin aikaan tilutuskin oli varmaan enemmän pinnassa, mä oon henkisesti jäänyt vissiin niihin aikoihin. Sen jälkeen tuli grunget ja muu anti-tilu. Extremehän muutti tyyliä 4. levylle aika voimakkaasti, tarttuvuus paria poikkeusta lukuunottamatta puuttui, minusta. Mulle 2. levy on läheisin, ne torvet, lauluharmoniat ja tarttuvat biisit (tosin virvelisoundi on huono ja rumpali ei pahemmin fillaile, syy selviää levyn ainoassa rumpusoolossa) sekä tietty huikeat tilusoolot. Bändin kai suosituin kappale ikinä, More Than Words, on minusta todella limainen ja läpinäkyvästi naisfanien (backstage-pesän) keräämiseen väsätty. Samoin Hole Hearted ja When I First Kissed You. Song for Love on siinä limaisuuden rajalla. Vaikka tarttuviahan nuokin. Kolmannelta levyltä löytyi kanssa joitakin niitä tyttöbiisejä. Warheads on 3. albumin kovin biisi minusta, virppasoundikin tällä kertaa kunnossa. Pitää vielä kuunnella tota uutta jos lähtis aukenemaan.

Eilen Eaglesia katsellessani ja kuunnellessani huomasin, että kyllä Joe Walsh vaan on kova kitaristi, oli jotenkin päässyt unohtumaan. Samoin kiertueella soittava Steuart Smith oli superhyvä.

Nuno on kova luu. Tuli nähtyä vuonna 1991 Kulttuuritalolla Extremen keikka Pornograffitti -kiertueen loppuvaiheesta ja aivan huikeaa oli. Ainoana miikkana (jos sitä sellaisena pitää) voisi pitää kaikkien soolojen läpisävellystä. Keikalla ei improvisointia juuri ollut.
 
Kukas se Extremen nykyinen rumpali on? Muistaakseni Mangini soitti Waiting For The Puncline -levyylä rumpuja, mutta se taitaa olla enemmän sellainen tekniikkarumpali kuin rokkijyrä...

vuoden 2008 paras rocklevy
 
Valitettavasti toi määritelmä ei vielä takaa kovinkaan laadukasta sisältöä.

Juzpe: Valitettavasti toi määritelmä ei vielä takaa kovinkaan laadukasta sisältöä.
 
Ai jos jucciz dikkaa niin se ei voi olla hyvä? :)

Ai jos jucciz dikkaa niin se ei voi olla hyvä? :)
 
Kyllä mä dikkailen paljonkin samoista levyistä ku Jucciz. Mutta lähinnä toi "loistava rocklevyjen kultavuosi 2008" ei parhaalta anniltaankaan ollut sitä rokkimusiikin terävintä kärkeä.

Jucciz: Extremen uusin levy, Saudades de Rock, ei ole ainoastaan kevyesti Extremen paras ja ehjin levy, vaan kenties ainakin vuoden 2008 paras rocklevy
 
Kiitti vinkistä, kuuntelussa on ja hyvältä vaikuttaa. Jes.

juki68: Kiitti vinkistä, kuuntelussa on ja hyvältä vaikuttaa. Jes.
 
Mä arvasin että sää Juki tykkäisit tästä - ja mikset tykkäisi, jos tossa yhdistyy erittäin hienosti Van Halenin ja Led Zeppelinin parhaat jutut ja vielä omaakin musikaalista ideaa on mukana.

Juzpe: Kyllä mä dikkailen paljonkin samoista levyistä ku Jucciz. Mutta lähinnä toi "loistava rocklevyjen kultavuosi 2008" ei parhaalta anniltaankaan ollut sitä rokkimusiikin terävintä kärkeä.
 
Mää tahdon uskoa, että joka vuosi tehdään vähintään yksi tosi onnistunut rocklevy, eli jokaisen vuoden parhaan levyn täytyy olla aika hyvä. Olkoon se sit tämä.

Mää tahdon uskoa, että joka vuosi tehdään vähintään yksi tosi onnistunut rocklevy, eli jokaisen vuoden parhaan levyn täytyy olla aika hyvä. Olkoon se sit tämä.
 
Hyvä, että sä sentään jaksat olla optimisti ton laaturokin suhteen. Mä en oikeen jaksa. Nykysin on aivan liian vähän uusia Guns n' Roseseja, Van Heleneita, Led Zeppelinejä ja Deep Purpleja... eli persoonallisia ja musikaalisia bändejä. Tarvii jossain välissä kuunnella toi levy uudestaan oikeen ajatuksella.

Jucciz: Mä arvasin että sää Juki tykkäisit tästä - ja mikset tykkäisi, jos tossa yhdistyy erittäin hienosti Van Halenin ja Led Zeppelinin parhaat jutut ja vielä omaakin musikaalista ideaa on mukana.
 
+ Queen-vaikutteet on aika vahvat. Eka psiisissä varsinkin.

juki68: + Queen-vaikutteet on aika vahvat. Eka psiisissä varsinkin.
 
Näin on. Vahvat ja hyvät vaikutteet + rautainen ammattitaito tarjoavat tässä tilanteessa onnistuneen lopputuloksen. Mikäköhän siinä muuten on, että kun taas eräs toinen nimeltä mainitsematon bändi mainitsee inspiraationsa lähteeksi Deep Purplen ja Queenin, tuloksena on aivan sietämätöntä ja sävellyksellisesti uskomattoman köyhää matematiikkaheviä?