Kitarat: soittaminen ›

En väitä olevani hurjan oppinut, mutta ei tuon soolon melodinen aines puhuttele mua kertakaikkiaan yhtään. Eikä varmasti puhuttelisi, vaikka koko soolo olisi soitettu pelkillä downstrokeilla, tai sitten vaikka saksofonilla - mulle hyvä melodia on hyvä melodia soittimesta riippumatta.
 
Musta vaan tuntuu siltä, että Petrucci ei lopultakaan ole soittajana - varsinkaan soolosoittajana - mikään kummoinen melodiavelho, minkä takia mies todennäköisesti yrittää saada sooloihinsa edes jotain sisältöä säveltämällä niistä teknisesti mahdollisimman monipuolisia ja yleensä vielä hemmetin hankalia - joitakin tämä puhuttelee, minua taas ei. Mulle tuo soolo on lähinnä koulukirjaesimerkki siitä, mitä tapahtuu kun soittosuorituksesta (alleviivaisin sanan "suoritus", jos se olisi mahdollista) unohdetaan itse musiikki.
 
Tiedostan hyvin, että Van Halen ammentaa melkein 20 vuotta Dream Theateria vanhempana bändinä väkisinkin erilaisesta musiikista, mutta joillain kriteereillä sentäs (niin paljon kuin lokerointia pyrinkin välttämään) bändejä voidaan tarkastella samassakin lokerossa, joka voisi olla väljästi vaikkapa "enemmän tai vähemmän kitaravetoinen rockmusiikki, jossa kitarasooloihin kiinnitetään paljon huomiota". Eddie nyt vaan on umpimusikaalinen kaveri, joka tekisi varmasti yhtä hyvää musiikkia ihan millä soittimella tahansa - sattui vaan päätymään lopulta sähkökitaraan. Petrucci sen sijaan vaikuttaa (tähänastisten näyttöjen perusteella) olevan kaveri, joka tuottaa äänimateriaalia sähkökitaran soittoteknisten keinojen suvereenin hallitsemisen avulla, mutta erityisen suurta musiikillista lahjakkuutta minun on hyvin vaikea hänen soitostaan tai sävellyksistään löytää. Ehkä avainsana tässäkin on estetiikka ja suurin henkilökohtainen oivallus se, että kaikesta musiikista ei tarvitse tykätä vain tykätäkseen kaikesta musiikista - "liian" laaja musiikkimaku ei ole mielestäni itseisarvo.
 
Ajan henki vaan tuntuu olevan se, että loistavalla tekniikallakin voi päästä pitkälle, kunhan vaan ymmärtää olla ensimmäinen, joka keksii uuden, riittävän omaperäisen ja tunnistettavan viitekehyksen tekniikkansa esilletuomiseen - tässä tapauksessa bändin nimeltä Dream Theater. Ei tässä sinänsä mitään väärää ole: hyvä tekninen osaaminen vaatii vuosien määrätietoista uurastusta ja tokihan sellainen ansaitsee tulla palkituksi ja noteeratuksi. Bändin eduksi on kyllä ehdottomasti laskettava, että se on saanut varmasti monet nuoret soittajat innostumaan myös heidän omista esikuvistaan, joihin luettaneen ainakin Queen, Rush ja Deep Purple, miksei myös Metallica.
 
Kyllä minä Petruccilta voisin ottaa muutamia tekniikkatunteja, sen verran surkeasti omat sormet vaeltelevat otelaudalla tätä nykyä varsinkin.

Tuo soolo on kyllä ihan kauhea sillisalaatti, tulee mieleen Paganinin 24. kapriisi siinä mielessä, että tuossakin "demotaan" kaikkia mahdollisia näyttäviä soittotekniikoita eikä mitään varmasti ole unohdettu: venytykset, slidet, hammer-on:it, pull-off:it, nelisointuarpeggiot koko otelaudan alueelta, luonnolliset huiluäänet, lyydisen moodin viljely "ettei kuulostais liikaa perusduurilta, -mollilta tai bluesilta", vapaiden kielien käyttö korkeistakin asemista soitettaessa, supernopeat alternatepickaus-sahaukset, tapping sekä tapping+venytys, sweepit, kahden ohuimman kielen nousevat kolmisointuarpeggiot, eikä edes vibrakammen flutter-pärinää ei ole unohdettu! Kuulostaa suorastaan TV-Shopin mainospuheelta.

Tuommoista "kattokaa, näytän teille minuutissa kaiken mitä kitaransoitossa on keksitty viimeisen sadan vuoden aikana"-tyyppistä sillisalaattia on ihan oikeasti tuskastuttavaa kuunnella, vaikka ymmärrän hyvin, että nuorempia vesseleitä tuommoinen showoff-tiluttelu saattaakin innostaa - itsekin menin hetkeksi halpaan muksuna. Ei tuossa soitannollisesti vaan ole todellakaan mitään kaarta, joka tekisi soolosta mielenkiintoisen kuunneltavan, vaan pelkästään kasa summittaiseen järjestykseen laitettuja "tekniikkademopätkiä": täysin läpisävelletty instrumentaaliosuus, jonka tekemiseen on saattanut kulua enemmän aikaa kuin koko muun biisin säveltämiseen - kaukana spontaanista ja hengittävästä soitosta.
 
Mulle ainakin on kuunteluelämyksen kannalta se ja sama, mitä kaikkia tekniikoita ja arpeggioita ja moodeja yms. juttuja jossain soolossa on käytetty. Esim. tuon under a glass moonin tapauksessa lopputulos kuulostaa mielestäni älyttömän hyvältä, ja that's it. Jännä, että miten sulle vaikuttais olevan mahdotonta käsittää, että eri ihmisillä sattuu olemaan erilaisia musiikkimakuja, eikä nuo sun "totuudet" sitä miksikään muuta. Sun ihan oikeasti -lässytykset ovat ihan oikeasti vain sun subjektiivisia mielipiteitä. Ei se ole mikään svidun absoluuttinen totuus, että onko vaikkapa tämä kyseinen under a glass moonin soolo mielenkiintoinen vaiko ei. Se on makuasia. Mun mielestä siinä vaiheessa kun aletaan musiikista keskusteltaessa puhumaan jostain halpaan menemisestä, niin ollaan aika hakoteillä. Vaiko oonko käsittänyt jotain väärin, kun oon aina luullut, että ihmisten kannattaa kuunnella sellaista musiikkia josta he pystyvät nauttimaan?

En väitä olevani hurjan oppinut, mutta ei tuon soolon melodinen aines puhuttele mua kertakaikkiaan yhtään. Eikä varmasti puhuttelisi, vaikka koko soolo olisi soitettu pelkillä downstrokeilla, tai sitten vaikka saksofonilla - mulle hyvä melodia on hyvä melodia soittimesta riippumatta.
 
Musta vaan tuntuu siltä, että Petrucci ei lopultakaan ole soittajana - varsinkaan soolosoittajana - mikään kummoinen melodiavelho, minkä takia mies todennäköisesti yrittää saada sooloihinsa edes jotain sisältöä säveltämällä niistä teknisesti mahdollisimman monipuolisia ja yleensä vielä hemmetin hankalia - joitakin tämä puhuttelee, minua taas ei. Mulle tuo soolo on lähinnä koulukirjaesimerkki siitä, mitä tapahtuu kun soittosuorituksesta (alleviivaisin sanan "suoritus", jos se olisi mahdollista) unohdetaan itse musiikki.

 
Itekin voisin yhtyä tuohon, että (subjektiivinen väite, tottakai) Petrucci, niin timantinkova kuin hän soittajana on tekniikaltaan, ei tunnu pystyvän siirtämään näistä taidoistaan kuin murto-osan soittoonsa improvisoidessaan. Johnin improus kun kuulostaa lähinnä lickeiltä peräkkäin soitettuna, mikä nyt vaan ei kuulosta järin hyvältä tai minkä ei pitäis olla sooloilun perustarkoitus... Juurikin se kaari siitä soolosta tuntuu puuttuvan, Under a glass moon:ssa siis.
 
Kyllä se vaan järisyttävää on miten paljon hienompaakin soittoa tuollaisella tekniikalla vois saada aikaan jos vähän panostaisi nimenomaan improvisaatioon ja soiton lennokkuuteen sun muuhun siihen liittyvään. Ja tämän sanon vielä siis jonkinasteisena (pikkuhiljaa varmaan entisenä) Petrucci-fanina.
 
Elämä on.

Itekin voisin yhtyä tuohon, että (subjektiivinen väite, tottakai) Petrucci, niin timantinkova kuin hän soittajana on tekniikaltaan, ei tunnu pystyvän siirtämään näistä taidoistaan kuin murto-osan soittoonsa improvisoidessaan. Johnin improus kun kuulostaa lähinnä lickeiltä peräkkäin soitettuna, mikä nyt vaan ei kuulosta järin hyvältä tai minkä ei pitäis olla sooloilun perustarkoitus... Juurikin se kaari siitä soolosta tuntuu puuttuvan, Under a glass moon:ssa siis.
 
Kyllä se vaan järisyttävää on miten paljon hienompaakin soittoa tuollaisella tekniikalla vois saada aikaan jos vähän panostaisi nimenomaan improvisaatioon ja soiton lennokkuuteen sun muuhun siihen liittyvään. Ja tämän sanon vielä siis jonkinasteisena (pikkuhiljaa varmaan entisenä) Petrucci-fanina.
 
Elämä on.
 
Te tarkastelette asiaa ihan liian läheltä, jos ette näe kaarta, hiukan niin kuin väittäisi maapallon olevan litteä, koska se ei just siinä omien jalkojen alla näytä kaareutuvan. Toi kitarasoolo toimii osana suurempaa kokonaisuutta, joka lähtee 4 minuutin kohdalta ja päättyy kohtaan n. 6:20, tai itse asiassa melkeinpä laskisin kokonaisuuden päättyvän outroon, jossa tunnelma laukaistaan palaamalla introteemaan. Very simple.
 
Kertokaa toki seuraavaksi mikä esimerkiksi tämän kappaleen leadeissä mättää: http://www.youtube.com/watch?v=RTQm7Yag_JY&feature=related

Te tarkastelette asiaa ihan liian läheltä, jos ette näe kaarta, hiukan niin kuin väittäisi maapallon olevan litteä, koska se ei just siinä omien jalkojen alla näytä kaareutuvan. Toi kitarasoolo toimii osana suurempaa kokonaisuutta, joka lähtee 4 minuutin kohdalta ja päättyy kohtaan n. 6:20, tai itse asiassa melkeinpä laskisin kokonaisuuden päättyvän outroon, jossa tunnelma laukaistaan palaamalla introteemaan. Very simple.
 
Kertokaa toki seuraavaksi mikä esimerkiksi tämän kappaleen leadeissä mättää: http://www.youtube.com/watch?v=RTQm7Yag_JY&feature=related
 
No eihän siinä mättää paljokaan. Sehän on varsin tyylikäs mun mielestä, jos siis mun mielipiteen halusit kuulla.
 
Toi Petruccin improvisoinnin kauheuden kauhistelu oli mulla se pääpointti, kyllä nuo levytetyt soolot nyt ainakin vanhemman DT:n puolesta mulla toimii, jos sitä hait takaa...? Ehkä toi Glass Moonin soolokaan ei niin paha ole, se tuli lsättyä vaan aika helpon oloisesti siihen vuodatuksen perään.:D
 
Mutta silti, laitanpa linkin jostain Petruccin improilusta (jos joku nyt ei olis sattunu Youtubesta jo kattomaan) mikä mua nyt niin kauhiasti kummastuttaa...
 
http://www.youtube.com/watch?v=bATiyr6E_yo&feature=related
 
No, tässä nyt kaikki on vähän tuollaista kuraa, en muutenkaan oo löytäny G3-konseptista paljoa mielenkiintoista kuunneltavaa... Mutta ei mennä ihan liian pitkälle off-topiciin.:)

Ööö... Mll ja Jucciz, jos te ette kuule tosta Glass Moonin soolosta miten fraasit rakentuu niin taitaa olla parasta mennä hetkeksi harjoittelemaan melodia-analyysiä.
 
Hmm... Ihan sama miten päin tuota kuuntelen, niin se kuulostaa sillisalaatilta. Tuossa soolossa ei ole kunnon kaarta. Tuntuu, että se on vain hyppäyksiä (teknisestä) asiasta seuraavaan.
 
Tykkään kyllä Dream Theaterin alkupään tuotannosta, minne tämäkin soolo sijoittuu. Se sopii kokonaisuuteen, mutta ei se kyllä mielestäni mikään elämää suurempi soolo ole.
 
Juu ehkä tämä jää minun osaltani tähän.

No eihän siinä mättää paljokaan. Sehän on varsin tyylikäs mun mielestä, jos siis mun mielipiteen halusit kuulla.
 
Toi Petruccin improvisoinnin kauheuden kauhistelu oli mulla se pääpointti, kyllä nuo levytetyt soolot nyt ainakin vanhemman DT:n puolesta mulla toimii, jos sitä hait takaa...? Ehkä toi Glass Moonin soolokaan ei niin paha ole, se tuli lsättyä vaan aika helpon oloisesti siihen vuodatuksen perään.:D
 
Mutta silti, laitanpa linkin jostain Petruccin improilusta (jos joku nyt ei olis sattunu Youtubesta jo kattomaan) mikä mua nyt niin kauhiasti kummastuttaa...
 
http://www.youtube.com/watch?v=bATiyr6E_yo&feature=related
 
No, tässä nyt kaikki on vähän tuollaista kuraa, en muutenkaan oo löytäny G3-konseptista paljoa mielenkiintoista kuunneltavaa... Mutta ei mennä ihan liian pitkälle off-topiciin.:)
 
Niin, se oli järkyttävää kakkaa kaikkien paitsi rumpalin ja basistin osalta. Entäpä sitten?
 
Heitän ilmaan sellaisen, ehkä ilmeisesti jollain tavalla vallankumouksellisen ajatuksen, että mitäpäs jos yrittäisikin keskittyä etsimään soittajista vahvuuksia heikkouksien sijaan?
Petrucci ei saa niin aikaan improilemalla niin hyvää musaa kuin haluaisi, so what, se on ratkaissut ongelman niin, että miettii etukäteen mitä aikoo soittaa - tällä tavalla se voi soittaa sen, mitä se soittaa, mahdollisimman hyvin. Näin on klassisen musiikin parissa tehty jo monta sataa vuotta eikä kukaan nillitä. (Sanottakoon vielä se, että eihän ne soolot pyrikään kuulostamaan improvisoiduilta, ne on paljon enemmän paketissa. Ne kuulostavat improvisatorisilta, suodatettuina - mitä ne myös ovat itse asiassa)
Pat Metheny tai Larry Carlton eivät soita ikinä yhtäkään kirjoitettua tai improttua juttua yhtä vitun natsiotteella, so what - saavat aikaan itseään tyydyttävää musiikkia improvisoimalla - ei sovi myöskään unohtaa kulttuuritraditiota, jazz on lähtökohtaisesti improvisatorista musiikkia.
BB King ei soita kauhean tarkasti tai sinänsä kompleksisuudessaan tai tuoreudessaan mielenkiintoista musiikkia, mutta se, mitä se soittaa, on niin sisällä niissä kulttuurisissa lähtökohdissa johon miehen musiikkikin pohjaa, että se on enemmän oikein kuin kenenkään muun yritelmät.
Van Halen ei ole erityisen sofistikoitunut mutta musassa on hikeä, palleja ja tekemisen meininkiä, sen lisäksi että pohja on kunnossa, so. biisit joissa on äärimmäisen tarttuvia juttuja - juttuja jotka eivät vaadi kouliintumista kuulijalta. Eikä kukaan voi sanoa että herra soittaisi ainakaan huonosti. Soolotaustat mahdollistavat kulttuuritradition ja suht yksinkertaisen musiikillisen kokonaisuuden vuoksi improvisoinnin, ja itse asiassa musiikin kaikkinaisen konstailemattomuuden vuoksi improvisoinnin useimmiten tuottama ei-niin-harkittu musiikillinen lopputuote on suotavaakin.
 
Eli kaikki ihan vitun kovia soittajia, eri lähtökohdista - mitenköhän tähän päädyttiin siitä että Petrucci on epämusikaalinen homonyplääjä?

Petrucci on epämusikaalinen homonyplääjä
 
Allekirjoitusainesta... :P
 
Itseäni Petruccin soitto ei puhuttele, mutta hänen osaamistaan täytyy ihailla. Monen muunkin vauhti & tekniikka -soittajan kohdalla olen huomannut jollain tavalla ajattelevani sitä haaskauksena.
 
Toisaalta joskus nuorempana kuuntelinkin näitä Jason Beckereitä, Marty Friedmaneja, Tony MacAlpineja ja keitä niitä nyt oli, ja ihailinkin sitä touhua. Mutta sitten siihen puutui. Kun sitä kuuli, niin olo oli sellainen yep, another shread guy fast dude with a pointless excercise in speed.
 
Ja olin joskus n 13 vuotiaana sitäkin mieltä, että Billy Gibbons on kehno kitaristi, kun se soittaa niin hitaasti... :D

Petrucci ei saa niin aikaan improilemalla niin hyvää musaa kuin haluaisi, so what, se on ratkaissut ongelman niin, että miettii etukäteen mitä aikoo soittaa - tällä tavalla se voi soittaa sen, mitä se soittaa, mahdollisimman hyvin. Näin on klassisen musiikin parissa tehty jo monta sataa vuotta eikä kukaan nillitä.
 
Mm... Ainakin mulla herää kysymys, että onko klassisen musiikin säveltäminen, saatika soittaminen nuoteista, jotenkin "hengittävämpää ja spontaanimpaa" touhua kuin vaikkapa Petruccin soolotyöskentely? Miksi ihmeessä soiton ylipäätään pitäis kuulostaa missään määrin improvisoidulta sellaisessa genressä, jonka "estetiikkaan" ei kuulu se, että soolot pitäisi lähteä impropohjalta? Veikkaisin herra Petruccin itsekin tiedostavan, ettei esim. Under a Glass Moonin soolo kuulosta missään määrin spontaanilta improvisaatiolta. Monet kummiskin sattuvat diggailemaan kyseistä sooloa, kuin myös Dream Theateria yleisestikin. Miten tää on mahdollista?!!?! ...ainii, unohdin että Petrucci vaan vetää höplästä ymmärtämättömiä tiluangstiprogeteinejä. :/

vaikka ymmärrän hyvin, että nuorempia vesseleitä tuommoinen showoff-tiluttelu saattaakin innostaa - itsekin menin hetkeksi halpaan muksuna.
 
Taitaa musiikillinen itsetunto olla vähän heikoilla jäillä, kun sitä oman musiikkimaun paremmuutta pitää jatkuvasti korostaa. Toivottavasti olet ylpeä.
 
Täähän on ihan suoraan verrattavissa siihen "nopeus on kitaristin mitta" -ketjuun, ainoastaan päinvastaisesti.

Ihme sota täällä menossa... sen verran itsekin provosoiduin, että pakko sitä on jotain tähän kirjoitella. Offtopikiksi menee, mutta menköön heh..
 
Ensinnäkin miettikääpäs hetken, mikä on musiikin funktio ylipäänsä? Tyhjentävää vastausta tähän ei löytäne kukaan. Tästä päästäänkin siihen, että musiikilla voidaan ajatella olevan hyvinkin vaihtelevia funktioita käyttöyhteyksistä riippuen. Esimerkiksi mainosmusiikilla on täysin erilaiset musiikilliset tarkoitusperät mitä vaikkapa taidejazz, heavy tai iskelmämusiikki edustavat. Erilaisten genrejen sisälle muodostuneet konventiot määrittelevät sisältämänsä musiikin suunnan ja sen mikä kulloisessakin musiikkityylissä on "oikein". Muodostuu yleisesti hyväksytty esteettinen näkemys siitä, mitä musiikin tulee kulloinkin olla ja kuulostaa. Mielestäni on melko turhaa lähteä vertailemaan erilaisten genrejen edustamaa estetiikkaa keskenään. Miksi heavyn pitäisi noudattaa vaikka jazzin estetiikkaa (harmonisesti rikasta, improvisaation merkitys jne.)? Ei tällaisessa vastakkainasettelussa ole yksinkertaisesti mitään järkeä. Koko genrejen ideahan on, että "meidän musiikki on tällaista" - ollen siis erilaista kuin jokin muu musiikki. Jos kaikki noudattaisivat samaa esteettistä näkemystä, meillä ei olisi ajatusta äärimmilleen vietynä muuta kuin yhdenlaista musiikkia.
 
Tästä päästään siihen, että yksikään ihminen ei pysty määrittelemään tyhjentävästi sitä, mikä on "hyvää musiikkia". Jos joku tätä yrittää, on hänellä vielä pitkä tie ns. "kypsäksi muusikoksi", ja hän tämän näin myös paljastaa. Tietystä näkökulmasta tai tietyn genren suhteen tätä voidaan tosin lähteä yrittämään. Esimerkiksi harmonisen rikkauden suhteen, rytmin suhteen, saundien suhteen, tai onko tämä hyvää heviä, jazzia tai klassista musiikkia jne. Mutta että yleisesti määriteltäisiin "hyvä musiikki", ei tule onnistumaan.. Kaikki nämä johtavat myös musiikin tietynlaiseen ulkomusiikillistamiseen; hommasta tehdään analyyttistä. Tässä mennäänkin mielestäni hieman pieleen, sillä käsittääkseni musiikin perimmäinen tarkoitus on kuitenkin liikuttaa jotain ihmisessä. Toki tästäkin on varmasti tuhat ja yksi mielipidettä; siinä missä joku kuuntelee musiikkia pelkästään sitä analysoiden, saattaa toinen pyrkiä peilaamaan tunteitaan musiikin kuuntelemisen kautta ja näin tehdä kuuntelukokemuksesta hyvinkin henkilökohtaisen asian. Tosin kummassakin tapauksessa kuulija saa musiikista jotain irti ja musiikin idea täyttyy. Siispä: Onko sillä mitään väliä, miten musiikki liikuttaa kunhan liikuttaa? Ei ole ei. Ja kukaan ei pysty toisen puolesta vastaamaan siihen, mikä ja miten mikäkin ketäkin liikuttaa (tai pahempaa: tulisi liikuttaa). Eli kukaan ei pysty määrittelemään mitä on "oikea" tai "hyvä" musiikki. Kysymyksessä on ytimiään myöden täysin subjektiivinen ja kultuurisidonnainen asia.
 
Sinänsä koko ketjun pohdinnassa ei ole kysymys kitaransoitosta tai soolonsoitosta vaan erilaisista musiikillisesteettisistä näkemyksistä. Jucciz kaipaa musiikistaan innovatiivisuutta, kaavoihin kangistumattomuutta ja "persoonallista sielua"; lähestytään ns. taidemusiikin estetiikkaa. Joku toinen saattaa puolestaan haluta musiikiltaan jotain aivan muuta. Ääriesimerkkinä vaikkapa persusta keinuttava ja fyysisestikin aistittava kovalla äänenpaineella soitettu dance musiikki. Onko pariin sointuun perustuva eurodance huonoa musiikkia? Mielestäni ei, sillä joku saattaa nauttia siitä hyvinkin paljon. Toinen tykkää toisesta - absoluuttista musiikin ideaalia ei ole olemassakaan.
 
Soittamisen suhteen pätee kaikki yllä oleva. Eri ihmiset hakevat soittamiseltaan eri asioita. Ei kaikkia kiinnosta välttämättä innovatiivinen ja aktiivisesti eteenpäin pyrkivä soittaminen. Jotkut ovat täysin tyytyväisiä, jos pystyvät säestämään perussoinnulla perus biisejä. Jokainen muusikonalku (valmiita muusikoita ei ole olemassakaan) on myös omalla (painottaen) henkilökohtaisella kehityksen polullaan ja tällä matkalla hän kohtaa erilaisia kokemuksia, elämyksiä, haasteita jne. Joku saattaa törmätä matkallaan tiluliluhiplausshrediin ja sen on hänelle iso juttu. Hän saattaa kokea sen omakseen ja jatkaa sillä linjalla koko kitaristin urallaan tai sitten ei ja siirtyä "eteenpäin". Kumpikin tapa on täysin yhtä arvokas. Älkää hyvät ihmiset tuomitko kanssamatkailijoitanne, vaan pyrkikää pikemminkin kannustamaan. Hän on vasta matkalla - kuten olet sinäkin.
 
EDIT: typot... :/

Marty Friedmaneja,
 
Höpönpöpönpöppöö..
 
Nähtyäni herran Melodic Control videon en ole enää ajatellut tyypistä notta hän olisi joku ns. "kaahailija".
 
Kuunteleppa vaikka http://www.youtube.com/watch?v=8GqZDFvBUWE
 
Luulisi että kelpaisi Juccizellekin.

Ihme sota täällä menossa... sen verran itsekin provosoiduin, että pakko sitä on jotain tähän kirjoitella. Offtopikiksi menee, mutta menköön heh..
 
Ensinnäkin miettikääpäs hetken, mikä on musiikin funktio ylipäänsä? Tyhjentävää vastausta tähän ei löytäne kukaan. Tästä päästäänkin siihen, että musiikilla voidaan ajatella olevan hyvinkin vaihtelevia funktioita käyttöyhteyksistä riippuen. Esimerkiksi mainosmusiikilla on täysin erilaiset musiikilliset tarkoitusperät mitä vaikkapa taidejazz, heavy tai iskelmämusiikki edustavat. Erilaisten genrejen sisälle muodostuneet konventiot määrittelevät sisältämänsä musiikin suunnan ja sen mikä kulloisessakin musiikkityylissä on "oikein". Muodostuu yleisesti hyväksytty esteettinen näkemys siitä, mitä musiikin tulee kulloinkin olla ja kuulostaa. Mielestäni on melko turhaa lähteä vertailemaan erilaisten genrejen edustamaa estetiikkaa keskenään. Miksi heavyn pitäisi noudattaa vaikka jazzin estetiikkaa (harmonisesti rikasta, improvisaation merkitys jne.)? Ei tällaisessa vastakkainasettelussa ole yksinkertaisesti mitään järkeä. Koko genrejen ideahan on, että "meidän musiikki on tällaista" - ollen siis erilaista kuin jokin muu musiikki. Jos kaikki noudattaisivat samaa esteettistä näkemystä, meillä ei olisi ajatusta äärimmilleen vietynä muuta kuin yhdenlaista musiikkia.
 
Tästä päästään siihen, että yksikään ihminen ei pysty määrittelemään tyhjentävästi sitä, mikä on "hyvää musiikkia". Jos joku tätä yrittää, on hänellä vielä pitkä tie kypsäksi muusikoksi, ja hän tämän näin myös paljastaa. Tietystä näkökulmasta tai tietyn genren suhteen tätä voidaan tosin lähteä yrittämään. Esimerkiksi harmonisen rikkauden suhteen, rytmin suhteen, saundien suhteen jne. Tai onko tämä hyvää heviä, jazzia tai klassista musiikkia? Mutta että yleisesti määriteltäisiin "hyvä musiikki", ei tule onnistumaan.. Kaikki nämä johtavat myös musiikin tietynlaiseen ulkomusiikillistamiseen; hommasta tehdään analyyttistä. Tässä mennäänkin mielestäni hieman pieleen, sillä käsittääkseni musiikin perimmäinen tarkoitus on kuitenkin liikuttaa jotain ihmisessä. Toki tästäkin on varmasti tuhat ja yksi mielipidettä; siinä missä joku kuuntelee musiikkia pelkästään sitä analysoiden, saattaa toinen pyrkiä peilaamaan tunteitaan musiikin kuuntelemisen kautta ja näin tehdä kuuntelukokemuksestaan hyvinkin henkilökohtaisen asian. Tosin kummassakin tapauksessa kuulija saa musiikista jotain irti ja musiikin idea täyttyy. Siispä: Onko sillä mitään väliä, miten musiikki liikuttaa kunhan liikuttaa? Ei ole ei. Ja kukaan ei pysty toisen puolesta vastaamaan siihen, mikä ja miten mikäkin ketäkin liikuttaa (tai pahempaa: tulisi liikuttaa). Eli kukaan ei pysty määrittelemään mitä on "oikea" tai "hyvä" musiikki. Kysymyksessä on ytimiään myöden täysin subjektiivinen ja kultuurisidonnainen asia.
 
Sinänsä koko ketjun pohdinnassa ei ole kysymys kitaransoitosta tai soolonsoitosta vaan erilaisista musiikillisesteettisistä näkemyksistä. Jucciz kaipaa musiikistaan innovatiivisuutta, kaavoihin kangistumattomuutta ja "persoonallista sielua"; lähestytään ns. taidemusiikin estetiikkaa. Joku toinen saattaa puolestaan haluta musiikiltaan jotain aivan muuta. Ääriesimerkkinä vaikkapa persusta keinuttava ja fyysisestikin aistittava kovalla äänenpaineella soitettu dance musiikki. Onko pariin sointuun perustuva eurodance huonoa musiikkia? Mielestäni ei, sillä joku saattaa nauttia siitä hyvinkin paljon. Toinen tykkää toisesta - absoluuttista musiikin ideaalia ei ole olemassakaan.
 
Soittamisen suhteen pätee kaikki yllä oleva. Eri ihmiset hakevat soittamiseltaan eri asioita. Ei kaikkia kiinnosta välttämättä innovatiivinen ja aktiivisesti eteenpäin pyrkivä soittaminen. Jotkut ovat täysin tyytyväisiä, jos pystyvät säestämään perussoinnulla perus biisejä. Jokainen muusikonalku (kypsiä muusikoita ei ole olemassakaan) on myös omalla (painottaen) henkilökohtaisella kehityksen polullaan ja tällä matkalla hän kohtaa erilaisia kokemuksia, elämyksiä, haasteita jne. Joku saattaa törmätä matkallaan tiluliluhiplausshrediin ja sen on hänelle iso juttu. Hän saattaa kokea sen omakseen ja jatkaa sillä linjalla koko kitaristin urallaan tai sitten ei ja siirtyä "eteenpäin". Kumpikin tapa on täysin yhtä arvokas. Älkää hyvät ihmiset tuomitko kanssamatkailijoitanne, vaan pyrkikää pikemminkin kannustamaan. Hän on vasta matkalla - kuten olet sinäkin.
 
Tähän viestiin on hyvä päättää tämä tappelu.

Höpönpöpönpöppöö..
 
Nähtyäni herran Melodic Control videon en ole enää ajatellut tyypistä notta hän olisi joku ns. "kaahailija".
 
Kuunteleppa vaikka http://www.youtube.com/watch?v=8GqZDFvBUWE
 
Täysin totta tämä. Martyn tuotanto Cacophony ajoilta on kyllä aikamoista kaahausta, mutta hänen soolotuotantonsa ja Megadeth ajat ei kyllä ole mitään päätöntä tilutusta. Miehen musiikissa on aina hienoja melodioita, joskus hitataita ja joskus nopeita. Hän on tosin jossain vaiheessa jättänyt tekniikan treenaamisen vähemmälle, sillä aikamoisia räpellyksiä olen häneltä kuullut. Improvisoimaan hän on todella hyvä ja se selvinee tuosta Melodic Control vidosta.
 
Luulisi että kelpaisi Juccizellekin.
 
Joskus vissiin Jucciz on täällä sanonut kuuntelevansa Megadethiä ja jotain Tornado of Soulsin sooloa analysoinut hyvin arvosanoin :D

Ihme sota täällä menossa... sen verran itsekin provosoiduin, että pakko sitä on jotain tähän kirjoitella. Offtopikiksi menee, mutta menköön heh..
 
Oon muuten seuraillut pelkästään sivulta tätä keskustelua, mutta oli pakko pistäytyä tälle antamaan plussa. Puhut asiaa.

Ihme sota täällä menossa... sen verran itsekin provosoiduin, että pakko sitä on jotain tähän kirjoitella. Offtopikiksi menee, mutta menköön heh..
 
Joo plussa täältäkin. Se siitä, jatkakaa. :)

Joskus vissiin Jucciz on täällä sanonut kuuntelevansa Megadethiä ja jotain Tornado of Soulsin sooloa analysoinut hyvin arvosanoin :D
 
Ei mulla ainakaan Friedmania vastaan ole mitään: se on oikein positiivinen väriläiskä metallimusiikin kentällä mitä tulee vaikkapa soiton melodisuuteen ja idearikkauteen. Tornadon soolo ei lukeudu suorastaan omiin lemppareihin, mutta Martyllä on paljon hyvää tavaraa Megadeth-levyillä, joista Countdown to Extinction on oma suosikkini - paljon napakoita ralleja eikä tarpeettomasti pitkitettyjä kitarasooloeepoksia, mikä kieltämättä on omasta mielestäni jossain määrin tuota levyä edeltäneen pitkäsoiton ongelma, joskin sielläkin on paljon hienoja hetkiä. Puhtaasti biisitasolla tarkasteltuna Countdown edustaa mulle Megadethiä kypsimmillään ja suurimmassa kukoistuksessaan - taisipa olla itse asiassa ensikosketus bändiin joskus 90-luvun alussa. Pienen pojan ensimmäinen havainto oli "täähän on vähän niinku Metallicaa, mut nää soittaa paljon paremmin ja bassokin kuuluu levyllä!" ;)

Petrucci sen sijaan vaikuttaa (tähänastisten näyttöjen perusteella) olevan kaveri, joka tuottaa äänimateriaalia sähkökitaran soittoteknisten keinojen suvereenin hallitsemisen avulla, mutta erityisen suurta musiikillista lahjakkuutta minun on hyvin vaikea hänen soitostaan tai sävellyksistään löytää.
 
Tämä kyseinen kaveri oli aikamoinen legenda Long Islandilla jo 80-luvun puolella ja omasi uskomattoman musiikkikorvan. Plokkaili melkein mitä vaan ja soitti heti perään. Jos se ei ole musiikillista lahjakkuutta, niin en kyllä tiedä mikä on.

Tämä kyseinen kaveri oli aikamoinen legenda Long Islandilla jo 80-luvun puolella ja omasi uskomattoman musiikkikorvan. Plokkaili melkein mitä vaan ja soitti heti perään. Jos se ei ole musiikillista lahjakkuutta, niin en kyllä tiedä mikä on.
 
Ehkä se haluaa pitää salaisuutensa tarkoin varjeltuna? Hyvin on ainakin toistaiseksi onnistunut. :)

Nääh, minä luulen että noilla G3-pätkillä on se yleisön paine se mikä ajaa siihen ihmepilityssooloihin. Tyypit on tullu kuuntelemaan nopeiden kitarasankareiden nopeaa sooloilua joten annetaan niille nopeita sooloja. DT:llä taas se homma on kiinni siitä että se on progemetallia, joka on saanut kannuksensa taitavista ja hankalankuuloisista progepläjäyksistä. Nyt vaikka ne omat intressit sitten olisi jossain muualla kuin tossa niin DT:llä on edelleen kysyntää, jengi tykkää siitä ja sillä saa leivän pöytään niin miksi sitä kuopata. Silti näistä uusista levyistä alkaa aistia että homma ei kiinnosta enää niin intohimoisesti kuin silloin aikoinaan. Silti Petruccin omalla soololevyllä oli jotain ihan eri luokkaa se "sielukkuus". Luulen että pojille on käynyt niin että DT alkaa olla leipätyö ja se todellinen intohimo löytyy muista projekteista nykyään.