Kitarat: soittaminen ›

Tämä on tällainen aivan turha ajantappoaihe, joten osallistutaan nyt kun ei sairastellessa parempaakaan tekemistä ole.
 
Mä käsittäisin tunteella musiikissa sitä, että sillä musiikilla pystytään tuottamaan joitain haluttuja mielikuvia sekä tunnetiloja kuuntelijoille.
 
Niin, eiköhän se ihan näin ole, mikä onkin tässä jo useampaan kertaan lausuttu.
 
Kysymyshän on nimenomaan siitä, että kuulija saa jonkun tunteen. Kansanomaisesti sanotaan, että "soitossa on tunnetta", mutta tarkoitetaan että "kuulija sai soitosta jonkin tunteen". Ja sehän on jo vanha klisee, että saadakseen kuulijan tuntemaan jotain, täytyy myös soittajan tuntea vahvasti.
 
Onko ne tunteet muuten aina samanlaisia? Kun puhutaan fiiliksestä, niin aina tarjotaan esimerkiksi jotain blues -pätkää jossa musta mies soittaa maukkaasti venytellen kolme tai neljä ääntä yhden choruksen aikana. Onhan niitä tunteita nyt ihmisissä vaikka millä mitalla, ei sen tarvitse olla aina esim. B.B. King jolla demonstroidaan tunnetta. Mulle tulee voimakkaita outoja fiiliksiä vaikka jostain John Cagen teoksesta. Kuten esim. biisistä 4:33.
 
Jos joku saa kiksit jostain Maidenin soolosta, niin sittenhän voidaan sanoa että siinä soitossa on tunnetta. Vaatii tietysti että kuulija on samalla aaltopituudella soittajan kanssa.
 
Eli varmaankin tunteikkaalla soitolla näin yleispätevästi tarkoitetaan sitä, että mahdollisimman moni kokee jostain musiikista voimakkaita samansuuntaisia fiiliksiä, ja mielellään positiivisia. Siltikin, jonkun tyypin soitossa on tunnetta, jos vain yksikin muu ihminen maailmassa saa siitä jotain fiiliksiä. Eli Slayer on saakelin tunteikasta musiikkia.
 
Siitä vaan sitten väittelemään taas että kuka soittaa tunteikkaasti ja kuka ei, ja oliko muna vai kana ensin.

Ikinä kuullukkaa....millaista tunnetta ....ei voi tietää....
 
Tunnetta kuvastaa myöskin Hurriganesin Just For You tai Royalsin Stormy Monday...
 
Just For You on loistava esimerkki tunteesta. Ja tuon mainitsemani Strange Landin soolo pääsee mielestäni samalle taajuudelle. Semmoista tunnetta, jonka olemassaolon tunnistaa mutta jota ei voi kuvailla.
 
...

Tunne on sekä tätä (myrtonen): Sanoisin siis, että koko sana "tunne" on vanhan koulukunnan kitaristien määrittelemä tekosyy, jolla vältetään se, ettei tarvitse kehua ketään nuorta ja taitavaa kitaristia, joka on taitavampi kuin oldtimer itse.
 
Että tätä (N33m0): Musiikkissa ei ole tunnetta, musiikki ei ole tunteisiin kykenevä olento/asia. Musiikki on informaatiota jonka jokainen ihminen tulkitsee eri tavalla pohjautuen aiempiin kokemuksiin ja maailmankatsomukseen. Tämä tulkinnan erilaisuus eri ihmisissä käsitetään Tunteena. Siksi ei voi sanoa onko jokin musiikki voimakkaampitunteista kuin toinen, koska tunne on lähtöisin kuuntelijan päästä. Eri ihmisillä sama asia laukaisee eri hormoneja, jotka me havainnoimme Tunteena.
 
Että tätä (Jucciz): Kyllä mää lähtisin sitä tuolta fraseerauspohjalta hakemaan, eli vähän niinku sitä, että onko jokaisella nuotilla, jonka soitat, jokin merkitys vai ovatko nuottivalinnat enemmänkin seurausta siitä, että "tämä asteikkosormitus on opeteltu tästä kohtaa, joten soitan sen tästä", jolloin soittosuoritus on enemmänkin mekaaninen tapahtuma. Oma määritelmäni voisi olla vaikkapa seuraava: Tunteikkaassa soitossa on yleensä paljon dynamiikkaa ja fraseerauksen vapautta, eli kaikkea sellaista, mitä ei voi merkitä nuottiviivastolle...
 
Munmielestä "tunne" voi kuulua monenlaisessa soitossa. Tosiaan on oleellista että kuulija on "samalla aaltopituudella". Yhtä hyvin tunnetta voi kuulua esimerkiksi Yngwien tilutteluissa (kuunnelkaa Live In Leningrad levyltä biisi "You Don't Remember, I'll Never Forget" alkaen kohdasta 1:53, erityisesti 3:10 alkava juttu on fraseerattu "tunteella"), kuin rauhallisessa slidebluussissa (vaikkapa Kelly Joe Phelpsiltä about mikä tahansa biisi), riippuen ihan fiiliksistä.

Kai se Laihokin tunteella vetää..

Kysymyshän on nimenomaan siitä, että kuulija saa jonkun tunteen. Kansanomaisesti sanotaan, että "soitossa on tunnetta", mutta tarkoitetaan että "kuulija sai soitosta jonkin tunteen". Ja sehän on jo vanha klisee, että saadakseen kuulijan tuntemaan jotain, täytyy myös soittajan tuntea vahvasti.
 
Onko ne tunteet muuten aina samanlaisia? Kun puhutaan fiiliksestä, niin aina tarjotaan esimerkiksi jotain blues -pätkää jossa musta mies soittaa maukkaasti venytellen kolme tai neljä ääntä yhden choruksen aikana. Onhan niitä tunteita nyt ihmisissä vaikka millä mitalla, ei sen tarvitse olla aina esim. B.B. King jolla demonstroidaan tunnetta. Mulle tulee voimakkaita outoja fiiliksiä vaikka jostain John Cagen teoksesta. Kuten esim. biisistä 4:33.
 
Plussaa näistä! Mutta ei tämä kyllä ainakaan minulle mikään turhanpätöinen thriidi ole, tällaisten asioiden eri perspektiivit oppii ymmärtämään hyvin seuratessa keskustelua siitä, jo siitä että samaa ideaa toistetaa eri ihmiset pukien sen kaikki omalla tavallaan sanoiksi ja itse kirjoittamalla ideoitaan.
 
Plussa tuli osin siitä, että minun lempibiisi on John Cagen 4'33". En pysty nukahtamaan ilman sitä :D.
 
Asiaan:
Ei kukaan voi tietää mitä artistin päässä kulkee soittaessaan, joten siitä jos joku soittaa tunteella ei oikeastaan voi väitellä, voi vaan puhua siitä miten itse saa ne tunteet. Tämäkin puitu moneen otteeseen tässä jo, haluaisin vain vielä lisätä tähän että taiteissa olen huomannut että keskitytään helposti liikaa analysoimaan (lue: arvailemaan) mihin taiteilija tähtää taitelullaan, esim. kitarsoololla tai maalauksella. On varmasti totta että soittajalla on varmasti paljon helpompi saada aikaan soitanataa joka herättää tietynlaisia tunteita olemalla itse samanlaisessa tunnetilassa, mutta tämä ei ole edellytys sellaisen soitannan luomiseen, jossa on tällaista tunnetta. Veikaan että jos joku tekee musiikkia tekemällä tietokoneohjelman joka arpoisi sattumanvaraisesti eri taajuuksia ihmisen kuuloalueelta eri pituisina ja soittaisi musiikkia tällä tavalla, varmasti joku tekele herättäisi tunteita jossain kuuntelijassa, vaikka tietokoneella ei ole mitään tunteita "musiikkia" tehdessään.
 
P.S. Harmi ettette lukeneet sarkasmia Ynkkä-komentissani viime kirjoituksessa. Tässä tulee sama juttu taas esille, jos leikitään että Ynkkä-kommenttini taideteoksena: vaikka minulla oli sarkastiset tunteet tätä teosta kohtaan, se ei välittynyt teille. Tai jos teidän vastaukset oli kirjoitettu sarkastisin tuntein, sarkasmi ei välittynyt minulle.

Ei kukaan voi tietää mitä artistin päässä kulkee soittaessaan, joten siitä jos joku soittaa tunteella ei oikeastaan voi väitellä, voi vaan puhua siitä miten itse saa ne tunteet... jne
 
Joo. Se miten kukin ottaa esim. tuon fraseerauksen on ihan yksilökohtaista. Itse kiinnitän siihen paljon huomiota, joku toinen taas ei yhtään. Sentakia joku tietokoneella tehty pilitys ei koskaan kuulostaisi munmielestä hyvältä, ellei sitten "fraseerauksen emulointiinkin" oltais kiinnitetty huomiota (silloin tosin olis varmaan helpompaa soittaa se homma itse).
 
P.S. Harmi ettette lukeneet sarkasmia Ynkkä-komentissani viime kirjoituksessa.
 
Huomasin sarkasmin, mutta se ei herättänyt mussa mitään tunteita.

Tässä kai sitten katkera wannabe muusikko....ja toinenkin..
 
En löydä noista tunnetta sen enempää kuin esim. Yngwie Malmsteenin paljon parjatusta blues-vedosta ja paskanheittoni kohdistuikin vain tähän loputtomaan analysointiin. Sitä, kuinka tunteella joku soittaa, ei pysty korvilla tai silmillä toteamaan. Ainoa joka tietää, on soittaja itse.

En löydä noista tunnetta sen enempää kuin esim. Yngwie Malmsteenin paljon parjatusta blues-vedosta ja paskanheittoni kohdistuikin vain tähän loputtomaan analysointiin. Sitä, kuinka tunteella joku soittaa, ei pysty korvilla tai silmillä toteamaan. Ainoa joka tietää, on soittaja itse.
 
100% Fakta.

Se on sitä, kun halutaan kateudesta sanoa teknisesti taitavaa kitaraa "tunteettomaksi", jotta saa itsensä tuntemaan ylemmyyttä.
 
"Mä en oo niin nopee ku toi, mut mulla on sentään tunnetta mun soitossa." Ehkä se tunne on sitten sitä rehellistä virheiden tekemistä ja ilmeilyä sen mukana.
 
Sanoisin siis, että koko sana "tunne" on vanhan koulukunnan kitaristien määrittelemä tekosyy, jolla vältetään se, ettei tarvitse kehua ketään nuorta ja taitavaa kitaristia, joka on taitavampi kuin oldtimer itse.
 
Kateutta se on, sanokaa mun sanoneen. Kohta varmaan katkotaan taas päitä nimittäin.
 
Silti, on niitä sellaisia 11.v vitosluokkalaisia, joilla on joku Jackson RR jolla ne sitte vetää naama ihan viivana jotain viiden kielen sweeppejä tempolla 456 metallisirkkeliubersäröillä jostain Fender Frontmanin ja Metal Zonen läpi ja seisoo ihan tappina siinä paikoillaan.
 
Siinä ei pahemmin tunnetta ole, mutta Steve Vailla(kin) on tilubiisejä, ja silti niissä on tunnetta, oli se sitten levyllä tai DVD-kuvana.
 
Juu, typerää on verrata 11-v:tä Steve Vaihin, mutta siis...ymmärrätte kai asian. Tiluttelijoita on enemmän ja vähemmän fiilisteleviä.

Silti, on niitä sellaisia 11.v vitosluokkalaisia, joilla on joku Jackson RR jolla ne sitte vetää naama ihan viivana jotain viiden kielen sweeppejä metallisirkkeliubersäröillä jostain Fender Frontmanin ja Metal Zonen läpi ja seisoo ihan tappina siinä paikoillaan.
 
Siinä ei pahemmin tunnetta ole, mutta Steve Vailla(kin) on tilubiisejä, ja silti niissä on tunnetta, oli se sitten levyllä tai DVD-kuvana.
 
Juu, typerää on verrata 11-v:tä Steve Vaihin, mutta siis...ymmärrätte kai asian. Tiluttelijoita on enemmän ja vähemmän fiilisteleviä.
 
Ei mua kyllä haittais jos tää kyseinen 11 vuotias osais soittaa _oikeesti_ jotain uskomatonta sooloa...vaikka se nyt soittaiski Fender Frontmanin ja Metal Zonen läpi :D Ei haittais yhtää vaikka seisois ihan paikallaan ja naama vakavana. Nostaisin kyllä hattua.

Se on sitä, kun halutaan kateudesta sanoa teknisesti taitavaa kitaraa "tunteettomaksi", jotta saa itsensä tuntemaan ylemmyyttä.
 
"Mä en oo niin nopee ku toi, mut mulla on sentään tunnetta mun soitossa." Ehkä se tunne on sitten sitä rehellistä virheiden tekemistä ja ilmeilyä sen mukana.
 
Sanoisin siis, että koko sana "tunne" on vanhan koulukunnan kitaristien määrittelemä tekosyy, jolla vältetään se, ettei tarvitse kehua ketään nuorta ja taitavaa kitaristia, joka on taitavampi kuin oldtimer itse.
 
Kateutta se on, sanokaa mun sanoneen. Kohta varmaan katkotaan taas päitä nimittäin.
 
Erittäin hyvin sanottu.

Fiilikset tulee siitä että soittimella yritetään välittää jotain tunnetta tai asiaa. On jopa tieteellisesti todistettu että ihmiset jotka puhuvat toisilleen täysin vieraita kieliä pystyvät kuitenkin välittämään toisilleen hyvinkin vahvoja tunnetiloja vaikkeivät ymmärtäisi sanaakaan toistensa puheesta. Yleensäkkin kommunikaatiosta hyvin suuri osa tapahtuu jollain muulla tasolla kuin sanallisissa viesteissä. Äänen paino, tone ja rytmitys ovat todella merkittäviä seikkoja viestinnässä.
 
Vaikka ois millanen Mesan pino ja kitarassa lampaan verta sakaroissa, niin ei se oo kuitenkaan kun "harrastelijoiden puuhastelua" jos ei oikeesti oo asiaa.

En löydä noista tunnetta sen enempää kuin esim. Yngwie Malmsteenin paljon parjatusta blues-vedosta ja paskanheittoni kohdistuikin vain tähän loputtomaan analysointiin. Sitä, kuinka tunteella joku soittaa, ei pysty korvilla tai silmillä toteamaan. Ainoa joka tietää, on soittaja itse.
 
Paskat. Kuten täällä on viisaasti sanottu, kuulija havaitsee milloin soitossa on tunnetta. Tämä tarkoittaa, että vaikka soittaja omasta mielestään lataisi paljon tunnetta soittoonsa, ei se kuulijassa välttämättä tee mitään vaikutusta, harvoin itse asiassa tekee. Joku toinen kuulija voi taas soiton avulla orgastisesti lähestyä transsin ja todellisuuden raja-aitoja. Sitä, kuinka tunteella kukin soittaja loppujen lopuksi soittaa, on vaikea mitata. Jos haluamme jotain lähellekään optimaalista tulosta, on koottava mahdollisimman monen kuulijan mielipiteitä soittajasta. Eihän Kirk Hammetin ja Steve Vainkaan paremmuusero perustu mihinkään muuhun kuin siihen, että useimmat ihmiset pitävä Vaita parempana soittajana. Eikö tässä valossa spekulointi ja analysointi ole ihan järkeenkäypää?

"Tämä tarkoittaa, että vaikka soittaja omasta mielestään lataisi paljon tunnetta soittoonsa, ei se kuulijassa välttämättä tee mitään vaikutusta, harvoin itse asiassa tekee. Joku toinen kuulija voi taas soiton avulla orgastisesti lähestyä transsin ja todellisuuden raja-aitoja."
 
Eikös tässä ole sit taas kyse musiikkimausta...?

Abloy

Täytyy sanoa, että jos tarkoitus on kerran herättää kuulijassa tunteita, niin molemmat kyllä onnistuvat. Vaita kuuntelee huvittuneena, nautiskellen ja ihmetellen, Fareria kuuntelee huvittuneena, hämmentyneenä ja ihmetellen. Eikö siis Farerillakin kuitenkin ole tunnetta mukana pelissä?
 
Yrittäkää nyt edes analysoida, kamoon.
 
Eh...? Aika erikoinen kuittaus kun ottaa huomioon oman arviosi tilanteesta. "Fareria seurailee hämmentyneen jne" "Eikö Farerillakin siis kuitenkin oli tunnetta pelissä?"
 
Vastaan että ei ole. Eikä sen puoleen ole Vaillakaan, jos tuolta pohjalta lähdetään, vaan tunne syntyy ihmisessä itsessään.
 
Yleensä kun puhutaan "tunteesta", niin sillä tarkoitetaan positiivista asiaa. Mielestäni Juccikzen määritelmän tunteelle tekniseltä ja soitannolliselta kannalta oli varsin hyvä, ja sitä voi soveltaa minne vain: mielestäni niin David Gilmour kuin Steve Vaikin vetävät todella hienosti. Eri tavalla, mutta hienosti joka tapauksessa: kuuntelijalle, joka olen tässä tapauksessa minä, välittyy jotakin. Tästä päästäänkin siihen tosiasiaan, että jokaiselle asiat välittyvät hieman eri tavalla. Itse asiassa tunteen subjektiivinen kokemus onkin varmaan vahvasti sidoksissa myös omaan musiikkimakuun ja siihen mihin on tottunut. Loppupeleissä vain soittajat itse tietävät, mitä biisin tai soolon ym. olisi tarkoitus esittää, mutta jokainen ihminen tulkitsee sitä omalla tavallaan. Siksi tätä kysymystä on puitu niin saatanan kauan tuloksetta, ja tullaan muuten takuuvarmana puimaan jatkossakin.

"Siksi tätä kysymystä on puitu niin saatanan kauan tuloksetta, ja tullaan muuten takuuvarmana puimaan jatkossakin."
 
Eli saataisko hieno, uusi ja kiiltävä Abloy lukko tänne??

"Siksi tätä kysymystä on puitu niin saatanan kauan tuloksetta, ja tullaan muuten takuuvarmana puimaan jatkossakin."
 
Eli saataisko hieno, uusi ja kiiltävä Abloy lukko tänne??
 
Ei. Tää keskustelu on pysynyt aivan asiallisilla linjoilla. Mä totesin postauksessani vaan tosiasiat: lopulta yksikään näistä vastauksista tyydyttää tuskin täysin ketään.

Tiedä nyt niin tätä analysoida, mutt mulle tulee tästä fiilistely/tilutus vastakkain asettelusta väkisin mieleen vastakkainasettelu actinleffojen ja esim. jonkun draaman/ihmisuhdeleffan välillä.
 
Mua nuorempana vaan jakso enemmän kiinnostua enempi tollasista tomintapläjäyksistä jossa nyt ei sitä sisältöä ollu iha älyttömästi mutt tapahtumia senkin edestä. Sitt taas joku draamaa ihmetteli, ett eihän näin pitkäveteistä sontaa jaksa mörkökään kattoo. Nyt sitt vanhemmalla iällä juttu on kääntyny vähä päälaelleen.
 
Eihä sitä nyt voi sanoo, ett vaa toinen on oikee tapa. Kaikkee tarvitaan

Paskat. Kuten täällä on viisaasti sanottu, kuulija havaitsee milloin soitossa on tunnetta.
 
Onko sitten vika niissä jääräpäissä jotka päättävät muidenkin puolesta missä on tunnetta ja missä ei? Taitaa olla niin että jos ei jostain musiikkityylistä pidä, niin ei sieltä mitään tunteiluja ala etsimäänkään. Otan taas esimerksiksi Malmsteenin. Häntä haukutaan siitä että sahaa jotain skaalaa eestaas. Ehkä hän on vain niin tunteiden vallassa että jää kelaamaan samaa lickiä. Ei sitä voi ulkopuolinen sanoa. Ja jos kitarasankari tarttuu vibrakampeen, hän saattaa tehdä sen kovankin tunteen vallassa, eikä vain pelleilläkseen niin kuin puristit usein tuomitsevat. Viisaasti täällä harvemmin mitään sanotaan enkä itsekään ole siihen syyllinen.