Kitarat: soittaminen ›

Mä haluaisin vielä palata tähän elitisti-moodit-kieliryhmät-ylimielisyys-aloittelija-jazzonvaikeeta- osaaksoikeestisoittaa -keskusteluun.
 
Jos tyyppi kysyy vinkkejä jazzin soittoon, voidaan maalaisjärjellä olettaa, että hän on asian suhteen ns. aloittelija. Edelleen voidaan olettaa, että hän ei ehkä ole tietoinen kaikista niistä melodis-harmonisista ilmiöistä ja muista hienouksista, joihin jazzin saralla tuppaa törmäämään. On kuitenkin aika rankka veto kaataa sellaisen kaverin niskaan kaikki se tieto jonka on itse onnistunut keräämään, kuten "opettele kaikki nelisoinnut kaikkine käännöksineen kaikilla kieliryhmillä, sitten laajemmat soinnut korvaavilla nelisointuotteilla, sitten asteikkojen ylärakenteet kolmiäänisillä intervalliyhdistelmillä, sitten kaikki kanta-asteikot ja niiden moodit kymmenellä mieluisimmalla patternilla, sitten kaikki kromaattiset lähestymiset kaikkien sointutyyppien sointusäveliin, ja lopuksi vielä kannattaa analysoida joku biisi tonaalisen harmonian pohjalta ja tehdä hajasävelanalyysi, niin kyllä se siitä".
 
Kun joku kysyy täällä jotain, niin monille se on tilaisuus saada purkaa oma tietopankkinsa siihen paikkaan. Eiköhän kuitenkin olisi viisaampaa miettiä, että "hmm, kaveri kysyy vinkkejä jazzin soittoon. Todennäköisesti ei ole sitä hirveämmin siis tutkinut. Mikä olisi mielestäni paras ensiaskel, jota voisin suositella?". Aiheen lähestyminen kokonaisuutena on alkuvaiheessa ehdottoman tärkeää. Useimmilla meillä on korvat päässä, ja ymmärrämme musiikin viime kädessä sillä kielellä millä se on esitettykin. Siksi ehdotin tuolla ketjun ekalla sivulla, kun keskustelu oli vielä nuori ja viaton, että levyt on se helpoin ja suorin tie, siinä ei voi mennä metsään. Kun taas teorianypläyksen kautta voi mennä hyvinkin metsään, plus että se on järjettömän raskas suo lähteä tarpomaan ilman jonkinasteisia valmiuksia ja käsitystä kokonaisuudesta. Levyillä on soiva totuus. Niistä lähdetään, ja niihin aina palataan. Mitä ei joltain levyltä löydä, ei ole olemassa.
 
Toisekseen, ihminen oppii asioita, jos on motivaatio siihen, eli syntyy tarve oppia. Tarve syntyy käytännön kautta; jos haluaa oppia jazzin soittoa, haluaa todennäköisesti ensin kuulla että minkälaista se on. Ja teorian keinoilla ei voida ilmaista mitä jazz on. Ennemmin tai myöhemmin kaveri ajautuu soittotunneille, jos ei itse saa levyistä selvää. Ahkera ja motivoitunut tyyppi kaivaa käsiinsä kirjan, jossa selostetaan tarpeelliset yksityiskohdat. Jos ei ole kiinnostunut yhdestäkään niistä artisteista, joita tuolla aiemmin luettelin, niin voidaan sanoa että ei ole kiinnostunut jazz-kitarasta ylipäätään.
 
Semminkin; "treenaa moodit" tuntuu olevan lääke melkein kaikkeen täällä gtrpalstalla. Mun mielestä jazz-soitto on kaikkea muuta kuin jotain moodeja. Jos moodit johonkin oleellisesti liittyy, niin se on intialainen musiikki.
 
Ugh.

Samaa mieltä edellisen kanssa! Levyt on ehdottomasti se aarrearkku mitä kannattaa alkaa tutkimaan, eli paljon kuuntelua ja myöskin soolojen transkribointia ja levyn mukana soittamista. Maailmassa on ihan tarpeeksi monta "jazzsoittajaa" joiden improvisointi on eestaas asteikkojen kelausta vailla sen kummempaa melodista logiikkaa.

eipä tuo jazz kovin helppoa välttämättä ole. Jotain perus-swingiä kannattaa aloitella soinnutteleen joka sekin on jo todella haastavaa. Duke Ellingtonia vain kompitteleen levyjen mukaan sointupohjalta. Siitä kannattaa mielestäni aloittaa. Sitten kun tuo kokemus/taidot kehittyvät niin voip alkaa lainaileen kirjastosta esim. Improvising tai Jazz soitto-oppaita.
 
Netistä löytyy ihan fiksuja juttuja kun googlettaa "jazz guitar".
 
http://www.jazzguitar.com/ --> lessons
http://www.playjazzguitar.com/
jne jne.
 
EDIT: sitten jos haluaa hämmästellä niin John Pizzarelli - I've got rhythm... etenkin ne doowob + kitarasoolot unisonossa ovat aika helkkarin tyylikkäitä.
 
Mun mielestä jazz kuulostaa usein pelkältä soitinten viritykseltä. :D
 
On näemmä avatar vaihtunu, luunmurskaaja

Mun mielestä jazz kuulostaa usein pelkältä soitinten viritykseltä. :D
 
Sitä pitää opetella kuuntelemaan. Kyllä minullekin jazz oli hirveää räpellystä vielä 5 vuotta sitten, vaan eipä ole enää. Nyt sieltä on ruvennut poimimaan sellasia "Wow!!!"-juttuja :)
 
On näemmä avatar vaihtunu, luunmurskaaja
 
Näin on... kehityksen on kehityttävä!

Ihan sama mikä musatyyli tai soitin, aina on hyötyä siitä, että ymmärtää mahdollisimman paljon musiikissa vaikuttavista lainalaisuuksista. Keskeisiä asioita teorian puolella ovat juurikin soinnut, moodit ja asteikot, sillä niiden varaan rakentuvat oikeastaan kaikki musiikilliset elementit rytmiä lukuunottamatta. Ei ollut missään nimessä tarkoitus korottaa jatsia jotenkin erityisasemaan. "Työtä, työtä, hikeä ja vähän lisää työtä" on hyvä resepti yleensäkin mihin tahansa, jos haluat tulla hyväksi. Eikä sitä tarvitse pelätä, että jos hallitset teoriapuolella asiat hyvin, niin niille olisi käyttöä pelkästään jatsissa ja muussa "vaikeassa ja sivistyneessä" musiikissa. Kaikki osaaminen on sovellettavissa kaikkialle, jos luovuutta riittää.
 
Vaikka hevissä miten pärjäisi pelkillä vitossoinnuilla ja pentatonisella skaalalla, ei ketään varmaan hevibändistäkään potkita pois vain sen takia, että ymmärtää musiikista muutakin. :)
 
Vaihdoinpa uuden soittonäytteen, piti penkoa varastoista jotain...
 
EDIT: pentatoninen skaala lisätty ;)
 
Alkaa hieman nyppiä tämä Juccixen meininki, vaikka osa puheesta onkin asiaa. Ei se ole genrestä kiinni, kuinka vaikeaa tai helppoa musiikkia voi tehdä. Jazzissa pärjää ihan yhtä hyvin pelkillä vitossoinnuilla (tritonushan on vähennetty kvintti) ja pentatonisisilla asteikoilla, kuten mainio Randy Breckerkin keväisellä Suomen-vierailullaan todisti. Se vaan kuulostaa pirun tylsältä. Ihan samalla tavalla pentatoniset kuulostavat pirun tylsältä hevimusiikissa. Tai klassisessa, kansanmusiikissa tai varmaan missä tahansa musiikkityylissä, jossa joku niitä soittaa. Pelkkää pentatonista asteikkoa käyttämällä on tosi vaikea soittaa hienoja melodioita (ja sitä ei lasketa että soittaa H-mollin päälle myös C#-mollipentatonista, koska kyseessä olevista äänistä ei muodostu enää 5-sävelasteikko).
 
Jatkuvat kommentit siitä, kuinka joku musatyyli on hienompaa ja vaikeampaa kuin joku toinen, osoittavat vain sen, kuinka vähän kommentoija on perehtynyt kumpaankaan musatyyliin, tai sitten korvat ovat kiinni. Itse ainakin kuuntelen hienojen soittajien hienoa soittoa mielelläni, oli tyyli mikä tahansa. Pat Metheny, Mike Romeo, Seal, Miles Davis, Arkadi Volodos, B. B. King, Meshuggah, Radiohead, Stevie Ray Vaughn, Rotten Sound, Trio Töykeät, Aleksander Scriabin ja George Benson ainakin elävät ihan sulassa sovussa omassa levysoittimessani ja kovasti nautin mitä tahansa edellämainituista kuunnellessani.
 
Ymmärrän kyllä, että Jucciz varmaan yrittää herättää ihmisiä tajuamaan että on muutakin musiikkia kuin hevi, mutta saisi jo tajuta, että koska ne samat lainalaisuudet, joista itsekin puhuu, muodostavat kaiken musiikin (mikrointervallit ja muut 12-säveljärjestelmän ulkopuoliset asiat poislukien). Jos musiikissa menee tarpeeksi pitkälle, kohtaa muiden tyylin edustajien kanssa huipulla. Uskaltaisin väittää että vaikkapa Mike Romeo pystyisi soittamaan erittäin musikaalisen soolon useimpien jazz-standardien harmoniaan. Ei se välttämättä bebopilta kuulostaisi, mutta musikaalisen kuuloista, harmonian merkkaavat äänet sisältävää soittoa todennäköisesti olisi kuitenkin.
 
Klassiset soittajat eivät välttämättä suoralta kädeltä pysty samaan, koska eivät ole harjoitelleet asiaa, mutta tod. näk. joku Arkadi Volodos säveltäisi mihin tahansa standardiin melko hurjan soolon. Ja se ei ole lopulta yhtään vähempiarvoisempaa, koska improvisoinnin, tai minkään muunkaan keinon, jolla musiikkia tuotetaan, ei pitäisi olla mikään itseisarvo, vaan ainoastaan soivan lopputuloksen pitäisi merkitä. Paskaa jauhan, varmaan vielä kuuroille korville, joten lopetan nyt.

Nyt ihan tämmönen tietämättömän kysymys kun en oikeen keksiny vastausta, että mikä tarkalleen tekee jazzista sitten niin vaikeeta?

Ei mikään. Todellisuudessa se, että ihmiset uskottelevat sen olevan jotenkin hämmästyttävän vaikeaa, nostaa jazzinsoiton aloittamiskynnyksen monelle korkealle. Kun tarpeeksi kauan jotain asiaa jankataan, ihmiset lopulta uskovat sen olevan totta.
 
On totta, että niputettaessa koko jazz-musiikki yhdeksi isoksi läjäksi, on läjässä käytössä laaja spektri erilaisia harmoniavärejä, rytmisiä, saundillisia ja monen muunlaisia musiikillisia ilmiöitä, jotka ovat kuitenkin yhtä lailla löydettävissä mistä tahansa musiikkityylistä kun sitä lähdetään viemään tarpeeksi pitkälle. Genret täytyy ajatella aika väljärajaisina, jotta pystytään havaitsemaan tiet joita pitkin eri tyylit ovat kehittyneet. Nykypäivän progemetalli on täynnä kehittynyttä harmonia-ajattelua, jonka sisällä liikkuminen on kuitenkin hyvin paljon rajoitetumpaa kromatiikan ja sointujen sisäkkäisten kadenssien käytön puutteen takia, verrattuna jazziin. Vastaavasti taas fuusiomusiikki on lainannut kyseiset ilmiöt jazz-ajattelusta ja säilyttänyt silti rock-musiikista peräisin olevan rankkuuden ja beat-pohjaisuuden, mutta jättänyt vähemmälle metalliin klassisesta tulleen muotorakenne-ajattelun.
 
Voisin puhua eroista pidempään, mutta todettakoon, että jazz on turhan pelätty asia, joka tuntuu vaikealta siksi, että A) jazz-musiikista ei oikein ole olemassa ääripopularisoitua nykyaikaista versiota, jolloin siinä esiintyvät ilmiöt eivät ole tavallisen tallaajan korville niin tuttuja - musiikki tuntuu oudolta ja vieraalta (ennen jazz oli suositumpaa, ei siksi että ihmiset olisivat olleet jotenkin erilaisia, vaan siksi että elokuva- ja viihdemusiikki yms. tavallisen ihmisen korviin jokapäiväisessä elämässä kantautuva musiikki pohjasi enemmän jazziin, ja B) koska on niiiin paljon ihmisiä, jotka eivät viitsi perehtyä asiaan sen enempää, toteavat nopeasti että "onpas paskaa/vaikeaa musaa, en diggaa" ja sitten kertovat tämän totuutena muillekin. Lisäksi oman lukunsa asiaan lisäävät kriitikot, jotka, jazzin saavutettua taidemusiikin aseman, vahvistavat tavallisen kansan käsitystä jazzin vaikeudesta entisestään.

Nyt ihan tämmönen tietämättömän kysymys kun en oikeen keksiny vastausta, että mikä tarkalleen tekee jazzista sitten niin vaikeeta?
 
Hengittämisestäkin saa vaikeeta kun sitä oikein analysoi. Sama homma jatsin kanssa. Sinänsä se ei ole vaikeata, mutta teoria joka sen ympärille on rakennettu saadaan tarvittaessa näyttämään vaikealta.

Tollasia kirjojakin vois katsella, siitä riippuen kuinka pitkälle on edennyt, kuin:
 
Joe Pass: Chord Encounters For Guitar - Blues Chords & Subtitutions tai
 
Artie Traum: Jazz Picture Chords And How To Use Them tai
 
Jazz Masters Series: Stan Ayeroff - Charlie Christian