Kitarat: soittaminen ›

Rumpali vaan myhäili kossuhuikkien välillä että "kyl se siit ku vähä reenaa".
 
Kärsimyksen kruunasi vielä rumpalin huono musamaku, piinasi suuren osan matkaa soittamalla Jope Ruonansuun ja Kikan kasetteja, aargh!
 
Keikkapäivänä kamat ja äijät pakuun, sitten puuduttamaan persettä penkissä 400km verran stadista Laihialle. Aikamoista Spinal Tapia oli kaartaa soittoliiterin eteen ja hämmästellä kun paikka on pimeänä. No, autosta ulos ja ravintelin ovenkahvaa nykimään; ekan nykäisyn jälkeen katse ylöspäin ja kas, oveen onkin teipattu lappu "ravintola suljettu konkurssin takia".
 
Kohtuu legendaarista meininkiä, Trio Forrester tason systeemiä. Plussaa satelee.
 
Näitä juttuja on kyllä hauska lukea, joskin asianomaisilla ei aina ole välttämättä ihan yhtä juhlava tunnelma tapahtumahetkillä. Mukavaa, että joku heittää välillä näitä surkuhupaisia tanssibändistooreja. Niitä kyllä tässä maassa riittää.
 
Olen kuullut monta maukasta juttuu näistä hapanta ottavista keikkajyristä. Esim. yksikin legendaarinen rumpali Itä-Suomesta oli kelannut itsenä soittoruokalan ikkunasta läpi, kun oli filli menny vähän pitkäksi... ;o)

Se eka keikka...
 
Säröt täysillä... Kitara rikki...
 
En halua muistella sitä...
 
En enää IKINÄ mene lavalle yksin vittuuntuneiden vanhempien eteen!!!

Kai se on sitten yksi omakin juhlahetki tänne näpyteltävä:
 
Olin ottanut intin jälkeen rahanhimoissani vastaan lead laulajan ja basistin paikan tanssibändiin joka oli trio. Tietenkään mitään reenejähän ei pidellä, kun on niin pro tason meininki. Oli kuitenkin aika iso pesti opetella 4x45 setit ihan extempore, kaikkine kvinttikiertoineen, kun ei ollut mitään aikaisempaa kokemusta tosta huttupuolesta, rokkihommia ainoastaan harrastaneena.
 
Nooh, eka keikka jossain saatanan firman kemuissa jossa oli ilmainen tarjoilu (=> jengi vetää viunaa niin paljon kun kerkee). Laputhan siinä piti nenän edessä olla että pysty mitään biisiä vetämään, kun kerran ulkoa en osannut yhtää biisiä. Jossain vaiheessa tunnelma oli jo niin korkealla ja parketilla tungosta, että umpihumalainen juhlakansa alkoi pyörimään jo siinä orkan seassa. Bändihän oli tietenkin siinä samalla lattiatasolla yleisön kanssa, kun mitään erillista lavaa ei ollut.
 
Huonostihan siinä kävi, mikkiä kolisi hammaskalustoon ja lappukansio nuottitelineineen kaatui samassa rytinässä tanssahtelevan porukan sekaan. Helppoo vetää biisit loppuun, eikä soittoakaan ei voinut lopettaa, olihan tunnelma juuri parhaimmillaan. Kaiken lisäksi menossa oli joku helevetin humppapotpuri ja bändin rumpali heittää uutta löylyä kiukaille ennenkuin olen edes ehtinyt keräämään lappuja kasaan. Silloin pikkasen vitutti ja aattelin että ei tämä nyt kyllä oikeen ole sitä mitä soittohommilta olen lähtenyt hakemaan.
 
Muutaman keken viitsin sitä hommaa kattella, sitten riitti minulle. Pitkin, mutta ehjin hampain olen joskus muutaman huttukeikan sen jälkeen heittänyt.

Vastailenpa minäkin pitkästä aikaa.
 
Elikkä 7. -luokan keväällä musan valinnaisen kanssa piti saada esitetyksi jotain aivan uskomatonta ja psykedeelistä. Muutaman sosiaalisen huutoäänestyksen ja nyrkin-iskun jälkeen raiskattavaksemme päätyi Hurriganesin Get on. Opettajan mielestä kaikille piti löytää oma tehtävänsä lavalla, eli jäljellejääneille (mukaanlukien itseni) helistimet käteen.

Kaikki sujuikin ongelmitta, kunnes viikkoa ennen ensi-iltaa rumpali ja laulaja ilmoittivat olevansa poissa. Eipä hätää! Rakas musiikinopettajamme päätti pelastaa tilanteen pakottamalla pari rytmimunanvitkuttajaa paikkaamaan puuttuvat legendat. Arpa lankesi minulle, kahdesta pahasta se suurempi, eli laulu. Nuotit käteen, uhkailu jälki-istunnolla ja harjoittelemaan. En ollut koskaan esiintynyt äänelläni muualla kuin koulun laulukokeissa ja kirkossa, joten olin tietenkin murheen murtama.
 
Suuri ilta koitti ja kaikki jännittivät viimeisenä häämöttävää esitystä. Esitys oli tosin katastrofi jo rumpalin tahdinlaskennasta lähtien. Kitara aloitti liian aikaisin, aloitin laulamaan liian myöhään, helistimet joko soittivat epätahdissa tai hivuttautuivat vaivihkaa lavan reunalle ja basson vahvistin ei ollut päällä. Ennen sooloa rumpali hidasti tahtia puolella, jonka jälkeen pahoittelin yleisöllö ja siirryin räkättämään lavan sivuun naama punaisena.
 
Em. tarina on syy miksi päätin enää koskaan olla laulamatta keikalla, tai yleensäkkään missään. Totesin kitaran olevan parempi ja naapuriystävällisempi väline itselleni.

tuolla lisää keskustelua aiheesta
 
http://muusikoiden.net/keskustelu/p … ?c=12&t=68092&o=0&co=90
 
en jaksa copypasteta mitä olen sinne kirjoittanut