Kitarat: soittaminen ›

pitää mennä lavalle sillä meiningillä, että "nyt pistetään kaikki läskiksi". sitten ei oo väliä vaikka kusis koko homma ja kaikkia naurattaa. mutta tuollakin tapaa helposti menee koko homma putkeen jos osaa ne biisit soittaa.

prklston

On jännittänyt ennen keikkaa mutta aina son loppunut kun on lavalle päässyt. Ilmankin viinaa.

heh:D sattu hyvin tää aihe kun huomenissa on ensimmäinen keikka uuden porukan kanssa:) ja ensimmäinen musiikillinen esiintyminen 7 vuoteen. tietenkin se hiukan jännittää mut toisaalta ootan innolla mitä tuleman pitää.. Oikeastaa ainut mikä jännittää on se että ei tiedä tarkalleen millanen "tilaisuus" se on.. väkee sinne saliin tuntuu kuitenkin mahtuvan kiitettävästi arviolta 100-200 henkeä.
No oli miten oli vi##uako sitä jahkailemaan. pari kyytipoikaa ja menox
 
jos sitä tyrii ny, ni vaan enemmän harjotteluu ja uudet ryssät seuraaval kerral

Eipä oo onneks ikänä oikeen jännittänyt, mutta eipä tuota oo oikeen keikkoja soitellukkaan, mitä nyt muutama tullu.

Kyllä se aina jännittää. Luulen että nyt jännittäisi aika kovinkin kun en ole reiluun vuoteen ollu missään keikalla. Puolitutut on kaikkista pahinta yleisöä (oma koulu/työpaikka).
 
Puhuminen ei taas minua jännitä enää pätkääkään (minkä takia tuleekin sekoiltua aina puheita pitäessä). Eli jännittäminen on hyvä asia kunhan se ei mene yli.

Mulla käy niin, että kun alan jännittämään, niin verenkierto sormissa huononee ja kädet konkreettisesti jäätyvät. Kohtalaisen vaikea soittaa kitaraa kun kädet ovat kuin pakkasesta otetut. Eikä lämmittelykään tahdo helpottaa verenkiertoa.

Omat parhaat keikat ovat olleet juuri niitä, jota ollaan jännitetty etukäteen ja vielä juuri ennen lavalle astumista. Kai siinä jännityksessä jokin pistää yrittämäänkin kovempaa.
 
Kyllä minusta sellainen terve jännittäminen on vaan positiivista. Monesti se jännityskin häipyy viimeistään muutaman biisin jälkeen.

Onhan se kiva ku paniikkihäiriöisenä saa jammailu/treeni kavereidenkin kanssa vetää mäyräkoiran ja kourallisen pameja naamaan että pystyy olee ylipäätään paikalla. Mutta kumman hyvin se soittokin kyllä sujuu. Ehkä tottunu siihen. Onneks ei o keikkaa tarvinu heittää moneen vuoteen.

Itsellä (Paniikinomainen) jännitys loppui ensimmäisen esitetyn kappaleen jälkeen . Biisi meni ihan OK , vaikka hengitys olikin salpautua ja kädet tuntuivat raskaalta kuin terästangot . Sen jälkeen tuumasin , että v***u , mitä tätä jännittämään , kun toikin biisi meni noinkin hyvin .
 
Jamin opissa on kuullu kaikenlaisia viisauksia mm.keikkailusta , ;) . Kiitoksia hänelle siitä .
 
Sen tässä on kyllä huomannut , että koko ajan sitä vaan odottaa seuraavaa keikkaa .
 
Mutta ei keikkaa kannata suuresti jännittää . Ajattelee vaan ,että kunhan meen noille ihmisille soittamaan , ei täs mitään sen kummempaa oo . Toki pieni jännitys ei oo pahasta , allekirjoittaneella sujuu keikat paremmin pienen jännityksen alaisena . esimerkkinä edellinen ''Festarikeikka''

Jos ei yhtään ole perhosia vatsassa ennen keikkaa, niin se on merkki siitä, että keikka menee päin v:tä. Pikkujänskä on vaan hyväksi.

Jännittäminen ei yleensä lopu muuta kuin vasta lavalla, tulee sellainen tyhjyyden ja "kaikki läskiksi" -tila. Hiukan epärealistinen ehkä. Mä en esimerkiksi muista paljon mitään viime keikan lavaosuudesta, koska olin niin jännittnynyt.
Varsinki ku saatiin tietää kesken keikkaa että soitetaankin nyt paranoid ;) mut eihän siinä mitään, pieni kömmähädys meidän rumpalille mutta muuten meni hyvin...

Meidän kappaleissa jännitys on juuri avuksi. Hämyissään kuuntelin meidän edellistä keikkaa (kuvattiin videolle) ja kuinka paljon nopeampaa jo muutenkin nopeat kappaleet menivät - keikan aikana ne tuntuivat välillä vieläpä laahaavan :o Oli semmoinen talvisotafiilis "notta perkele"

Joo täytyy sanoa omalta kohdalta, että en ole kovinkaan kokenut esiintyjä, mutta jännitän enemmän soittamista pienelle ryhmälle ja vähän tutummille ihmisille kuin soittamista suurelle ja tuntemattomalle yleisöjoukolle. Jos on vaikka muutama sata ihmistä katsomon puolella niin ei jännitystä ole oikeastaan ollenkaan paitsi ennen keikkaa on kyllä jonkin verran kutinaa, mutta ei juurikaan enää lavalle päästyä ja soiton alettua pienetkin jännittämiset unohtuu samantien kun keskittyy soittamiseen.
 
En ole asiaa sen kummemmin miettinyt, mutta se varmaankin johtuu siitä, että suuri yleisö on koko lailla kasvotonta ja tuntematonta jolloin ei kiinnitä pahemmin huomiota yksittäisiin ihmisiin, kun taas pieni ja etenkin tuttu yleisö tuo sellaista intiimimpää tunnelmaa ja enemmän katsekontakteja jolloin voi aistia yksittäisten ihmisten kasvoilta fiiliksiä ja myös kiinnittää helpommin huomiota siihen, että he seuraavat juuri sinua silmä kovana mikä tuo omalta osaltaan paineita suoriutua hommasta mallikkaasti. Siis silloin kun seuraavat. :-P
 
Mutta eiköhän se kokemus tosiaan tuo sitä varmuutta myös soittamisessa samanlailla kuin muissakin asioissa.
 
Tällaista syväluotaavaa analyysiä. Hehheh.... :-D
 
- Aardfather

Jännittäminen, siis pieni sellainen, on hyvä asia.
 
Parilla viime keikalla en lavalle mennessä ole tuntenut mitään erikoista, kuhan soitellaan. Ja sen kuulee (ei välttämättä virheistä vaan tatsista), jos tietää. Parin biisin jälkeen alkaa itseä harmittamaan siinä määrin, että alkaa soitto kulkea niinkuin tulee. Pakko alkaa kehittämään jotain systeemejä, jotka pistää pienen tärinän päälle
 
Pieni jännitys pitää oikeasti terässä. Se on, niin kuin jo sanoin, positiivista.

Mullapa onkin sulle erinomaisen hyviä uutisia. Äikänope kertoi tänään (en tiedä tuliko yäyä jo ilmi tässä threadissa) että jännittäminen ei lopu koskaan o/ Sen sijaan esim. oma opettajamme joka on parikymmentä vuotta ja ylikin opettanut, jännittää esiintymistä yhä, ja Heikki Kinnunen (ks. mm. Vääpeli körmy) sanoi haastattelussaan jännittävänsä suunnattomasti ennen joka esitystä. Miettikää siitä loppuuko jännitys. (Btw. jännitys ei välttämättä ole paha asia, hyödyntäkää sitä.)

Ei pahemmin jännitä. Oikeastaan enemmänkin odotan pääsyä soittamaan. Se on mahtavaa hommaa.

Jännittäminen, siis pieni sellainen, on hyvä asia.
 
Parilla viime keikalla en lavalle mennessä ole tuntenut mitään erikoista, kuhan soitellaan. Ja sen kuulee (ei välttämättä virheistä vaan tatsista), jos tietää. Parin biisin jälkeen alkaa itseä harmittamaan siinä määrin, että alkaa soitto kulkea niinkuin tulee. Pakko alkaa kehittämään jotain systeemejä, jotka pistää pienen tärinän päälle
 
Pieni jännitys pitää oikeasti terässä. Se on, niin kuin jo sanoin, positiivista.
 
Sulla on liian hyvä kakkoskitaristi nykyään.
 
Kyllähän sitä on pelko perseessä, kun koko ajan saa jännittää, josko se räkkihirviön ohjastaja sekoaa filttereineen toisella puolen lavaa. PRS-miehet ovat niin perusvarmoja.

Sulla on liian hyvä kakkoskitaristi nykyään.
 
Kyllähän sitä on pelko perseessä, kun koko ajan saa jännittää, josko se räkkihirviön ohjastaja sekoaa filttereineen toisella puolen lavaa. PRS-miehet ovat niin perusvarmoja.
 
Niinkö se olikin silloin joskus? Toinen kitaristi on löytämässä kyllä sisäisen Morellonsa, joten samoin eväin tässä itseasiassa ollaan menossa. Se on se mun hedelmäpeli ainoa jännityksen kohde tällä hetkellä tossa mielessä.

Alussa huomasin että soittotekniikkani paskeentui reilusti keikkaa varten... No, nykyään varmuutta on tullut rutkasti lisää ja tätä ongelmaa ei ole. Jännityksen puran yleensä backstagella ympäriinsä päämäärättömästi loikkimalla ja pitäen tuplabassarin omaista "pärinää...". Auttaa minua.