Kitarat: soittaminen ›

Kuka milloinkin, kaikilla on heikot hetkensä / levynsä. Marty Friedman ja Nuno on aika musikaalisia poikia.

aalataur: Kuka milloinkin, kaikilla on heikot hetkensä / levynsä. Marty Friedman ja Nuno on aika musikaalisia poikia.
 
Nää on kyllä reippaamman soitannan puolella Eddie Van Halenin ohella niitä kavereita, jotka oikeesti ovat tehneet kotiläksynsä ja ilmeisesti saaneet jo varhain aika hyvät eväät hommaan. Kaikkia yhdistää vahva melodiataju, suvereeni tekniikka (Eddien nykykunto tosin on mysteeri, mutta ainakin aikoinaan...) ja se, että ovat luoneet erittäin tunnistettavan oman soundin. Tusinakepittäjäksi ei voi ketään näistä moittia, tykkäsi tai ei. Itse tykkään kyllä kaikista - lisäksi kun tietojeni mukaan Nuno ja Eddie ainakin osaavat myös tehdä biisejä.

Tää on taas tätä mielipide asiaa joka on jo sinänsä aivan turhaa mutta... Martyn suurta suosiota en ole koskaan voinut käsittää ,koska kaverin soitto ei puhuttele millään tasolla eikä tavalla mutta on toki paljon muitakin asioita joita tässä maailmassa en ymmärrä :)

Matias Kupiainen. Matiaksen skaalojen käyttö ja sovittelu/soolot ovat todella upeaa kuultavaa. Tekee myös loistavia biisejä.

vox10: Tää on taas tätä mielipide asiaa joka on jo sinänsä aivan turhaa mutta... Martyn suurta suosiota en ole koskaan voinut käsittää ,koska kaverin soitto ei puhuttele millään tasolla eikä tavalla mutta on toki paljon muitakin asioita joita tässä maailmassa en ymmärrä :)
 
Ei Marty munkaan suosikkikitaristi ole, tai edes top-20:ssä, mutta miehen ehdottomaksi plussaksi voidaan sanoa, että hänen (ja ihan muutaman muun) ansiosta metallimusiikissa ylipäätään kuullaan (tai ainakin kuultiin) sooloja, joissa on selkeitä ja itsenäisiä melodioita eikä pelkkää skaalojen ja boksien sahausta ees taas, wahilla tai ilman.
 
Tai mietitäänpä vaikka esimerkkien valossa, niin taviskin ymmärtää. Kun Metallica ja Megadeth olivat kaksi huomattavan isoa metallibändiä ihan 90-luvun alussa, on jotenkin nurinkurista ja ennen kaikkea epäreilua huomata, että näistä kahdesta juuri se bändi, jossa oli tuohon aikaan noin miljoona kertaa parempi rumpali ja soolokitaristi, möi selvästi vähemmän levyjä - ja ilmeisesti ennen sitä ja sen jälkeenkin. Kirk soitti näihin aikoihin samaa tylsää blues/pentatonis-räpellystä kuin vielä tänä päivänäkin sen saman tutun wahin läpi samalla kun Marty loihti Jacksonistaan ulos jotain sellaista, mitä ei kenties koskaan aiemmin oltu kuultu metallimusiikissa: kokonaan uudenlaisia asteikkoja/sointivärejä ja niiden avulla kehiteltyjä epätavanomaisia melodioita ja toisaalta tarvittaessa myös teknisesti niin brutaalia tavaraa, ettei herra Hammett soittaisi niitä edes puolitempossa puhtaasti. Tästä voisi päätellä ainakin sen, että soittotaito ja luovuus eivät korreloi levynmyynnin kanssa. Mainittakoon tässä vaiheessa, että arvostan herra Hetfieldiä kitaristina suuresti - etenkin siksi, että mies soittaa riffinsä ja vielä laulaa samaan aikaan keikalla. Eikä se Nothing Else Matters:in kitarasoolo lainkaan huono ole.
 
Mihinköhän tämä vuodatus tähtää ja miksi ylipäätään tuli avattua suu? No, Metallica ja Megadeth ovat molemmat mulle tärkeitä bändejä, sillä niiden tuotanto edusti aikanaan (lue: jonnekin 90-luvun puoliväliin asti) noin 70-80:a prosenttia "musiikin päivittäisannoksestani". Toisaalta: mitä pidemmälle 90-luku ehti, sitä selkeämmin Megadeth tuntui kirivän ohi Metallicasta - niin soitannollisesti, sävellyksellisesti kuin ylipäätään omalla arvoasteikollani (joka toki painotti noita kahta hyvin paljon). Mikään ei pyyhi pois Metallican neljän ekan pitkäsoiton hohtoa, mutta niin rajulta kuin se kuulostaakin, bändi käytännöllisesti katsoen kuoli mun mielestä 90-luvulle tultaessa: tuli läpeensä kaupallista ja salonkikelpoista kertosäevetoista bobrockheviä, kantria, pehmorokkia, orkesterilevyä ja kaikkea muuta paitsi sitä Metallicaa, joka pienen pojan aikanaan vei vuosiksi mennessään. Levynmyyntitilastot kertovat ihan toista kieltä, toki, nythän bändi vasta todella alkoi olla iso. Joku minua jyrkkäsanaisempi (!) voisi olla sitä mieltä, että Metallica kuoli itse asiassa jo vuonna '86 jäätyään oman keikkabussinsa alle Ruotsissa, mutta itse en voi täysin tätä allekirjoittaa, sillä Justice-levy sisältää muutamia Metallican hienoimpia sävellyksiä. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun olen miettinyt, soittaakohan Lars tällä levyllä rumpuja joka biisissä?
 
Tuntuu vaan epäreilulta, että vaikka Davella on ollut (miltei) aina rinnallaan huikeasti osaavammat ja musikaalisemmat soittajat, hänen bändinsä on silti monille "halpa Metallica-kopio". Mun on vaikea lähteä laittamaan noita kahta bändiä tuotannon puolesta paremmuusjärjestykseen, koska molemmat ovat julkaisseet niin paljon hienoa (ja keskenään erilaista) tavaraa. Megadethin katalogi on ehkä kuitenkin näin tässä vaiheessa tarkasteltuna johdonmukaisempi ja onhan melkein minkä tahansa Daven sanoittaman biisin lyriikoissa enemmän ajatusta, oivallusta ja nerokkuutta kuin kenties Metallican koko tuotannossa - hieman kärjistäen. Kaveri ei ole nimittäin mikään tyhmä, vaan on selvästi paitsi soittanut, myös ehtinyt lukemaan paljon.
 
Loppuun pari sekalaista, toisiinsa liittymätöntä, mutta osittain edellä käsiteltyyn aiheeseen liittyvää havaintoa: 1) Joel McIver valitsi Dave Mustainen parhaaksi metallikitaristiksi kirjassaan "The 100 Greatest Metal Guitarists". En tunne läheskään kaikkia vastaehdokkaita, mutta arvelen valinnan olevan perusteltu ja oikeudenmukainen kun painotetaan tasapuolisesti soittotaitoa, sävellyskynän terävyyttä ja vaikkapa merkitystä jälkipolville. 2) Metallican osuus viimekesäisessä "The Big Four"-tapahtumassa Bulgariassa oli konserttitaltioinnin perusteella allekirjoittaneelle melkoinen puolentoista tunnin facepalm-hetki - olkoonkin, että James ja Robert kyllä pelastivat prikulleen kaiken sen, mitä pelastettavissa oli. Se nyt vaan ei ollut erityisen paljon se. Megadethin osuuden aikana satoi vettä, mutta bändin soitto oli niin tiukkaa verrattuna pääesiintyjään, että oli hankala päättää, itkisikö vai nauraisiko.
 
Päätelmät saa jokainen tehdä itse. Yllä oleva teksti ei sisällä suoranaisesti lopputulemaa tai jyrkkää väittämää suuntaan tai toiseen. Musikaalinen soittaminen aiheena vaan poiki tämmöisen tekstin. Seuraavaksi intti vs. sivari ja sen jälkeen miekkalähetys vs. itsemurhapommittajat, ok?

Jucciz:Clip
 
Eihän tuo osoita muuta, kuin että suurta yleisöä ei kiinnosta soolokitaristin taidokkuus tai rumpalin tiukkuus, jos bändillä on hyvä laulaja ja sellaisia biisejä, joita se haluaa kuunnella.

Jucciz: Ei Marty munkaan suosikkikitaristi ole, tai edes top-20:ssä, mutta miehen ehdottomaksi plussaksi voidaan sanoa, että hänen (ja ihan muutaman muun) ansiosta metallimusiikissa ylipäätään kuullaan (tai ainakin kuultiin) sooloja, joissa on selkeitä ja itsenäisiä melodioita eikä pelkkää skaalojen ja boksien sahausta ees taas, wahilla tai ilman.
 
Tai mietitäänpä vaikka esimerkkien valossa, niin taviskin ymmärtää. Kun Metallica ja Megadeth olivat kaksi huomattavan isoa metallibändiä ihan 90-luvun alussa, on jotenkin nurinkurista ja ennen kaikkea epäreilua huomata, että näistä kahdesta juuri se bändi, jossa oli tuohon aikaan noin miljoona kertaa parempi rumpali ja soolokitaristi, möi selvästi vähemmän levyjä - ja ilmeisesti ennen sitä ja sen jälkeenkin. Kirk soitti näihin aikoihin samaa tylsää blues/pentatonis-räpellystä kuin vielä tänä päivänäkin sen saman tutun wahin läpi samalla kun Marty loihti Jacksonistaan ulos jotain sellaista, mitä ei kenties koskaan aiemmin oltu kuultu metallimusiikissa: kokonaan uudenlaisia asteikkoja/sointivärejä ja niiden avulla kehiteltyjä epätavanomaisia melodioita ja toisaalta tarvittaessa myös teknisesti niin brutaalia tavaraa, ettei herra Hammett soittaisi niitä edes puolitempossa puhtaasti. Tästä voisi päätellä ainakin sen, että soittotaito ja luovuus eivät korreloi levynmyynnin kanssa. Mainittakoon tässä vaiheessa, että arvostan herra Hetfieldiä kitaristina suuresti - etenkin siksi, että mies soittaa riffinsä ja vielä laulaa samaan aikaan keikalla. Eikä se Nothing Else Matters:in kitarasoolo lainkaan huono ole.
 
Mihinköhän tämä vuodatus tähtää ja miksi ylipäätään tuli avattua suu? No, Metallica ja Megadeth ovat molemmat mulle tärkeitä bändejä, sillä niiden tuotanto edusti aikanaan (lue: jonnekin 90-luvun puoliväliin asti) noin 70-80:a prosenttia "musiikin päivittäisannoksestani". Toisaalta: mitä pidemmälle 90-luku ehti, sitä selkeämmin Megadeth tuntui kirivän ohi Metallicasta - niin soitannollisesti, sävellyksellisesti kuin ylipäätään omalla arvoasteikollani (joka toki painotti noita kahta hyvin paljon). Mikään ei pyyhi pois Metallican neljän ekan pitkäsoiton hohtoa, mutta niin rajulta kuin se kuulostaakin, bändi käytännöllisesti katsoen kuoli mun mielestä 90-luvulle tultaessa: tuli läpeensä kaupallista ja salonkikelpoista kertosäevetoista bobrockheviä, kantria, pehmorokkia, orkesterilevyä ja kaikkea muuta paitsi sitä Metallicaa, joka pienen pojan aikanaan vei vuosiksi mennessään. Levynmyyntitilastot kertovat ihan toista kieltä, toki, nythän bändi vasta todella alkoi olla iso. Joku minua jyrkkäsanaisempi (!) voisi olla sitä mieltä, että Metallica kuoli itse asiassa jo vuonna '86 jäätyään oman keikkabussinsa alle Ruotsissa, mutta itse en voi täysin tätä allekirjoittaa, sillä Justice-levy sisältää muutamia Metallican hienoimpia sävellyksiä. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun olen miettinyt, soittaakohan Lars tällä levyllä rumpuja joka biisissä?
 
Tuntuu vaan epäreilulta, että vaikka Davella on ollut (miltei) aina rinnallaan huikeasti osaavammat ja musikaalisemmat soittajat, hänen bändinsä on silti monille "halpa Metallica-kopio". Mun on vaikea lähteä laittamaan noita kahta bändiä tuotannon puolesta paremmuusjärjestykseen, koska molemmat ovat julkaisseet niin paljon hienoa (ja keskenään erilaista) tavaraa. Megadethin katalogi on ehkä kuitenkin näin tässä vaiheessa tarkasteltuna johdonmukaisempi ja onhan melkein minkä tahansa Daven sanoittaman biisin lyriikoissa enemmän ajatusta, oivallusta ja nerokkuutta kuin kenties Metallican koko tuotannossa - hieman kärjistäen. Kaveri ei ole nimittäin mikään tyhmä, vaan on selvästi paitsi soittanut, myös ehtinyt lukemaan paljon.
 
Loppuun pari sekalaista, toisiinsa liittymätöntä, mutta osittain edellä käsiteltyyn aiheeseen liittyvää havaintoa: 1) Joel McIver valitsi Dave Mustainen parhaaksi metallikitaristiksi kirjassaan "The 100 Greatest Metal Guitarists". En tunne läheskään kaikkia vastaehdokkaita, mutta arvelen valinnan olevan perusteltu ja oikeudenmukainen kun painotetaan tasapuolisesti soittotaitoa, sävellyskynän terävyyttä ja vaikkapa merkitystä jälkipolville. 2) Metallican osuus viimekesäisessä "The Big Four"-tapahtumassa Bulgariassa oli konserttitaltioinnin perusteella allekirjoittaneelle melkoinen puolentoista tunnin facepalm-hetki - olkoonkin, että James ja Robert kyllä pelastivat prikulleen kaiken sen, mitä pelastettavissa oli. Se nyt vaan ei ollut erityisen paljon se. Megadethin osuuden aikana satoi vettä, mutta bändin soitto oli niin tiukkaa verrattuna pääesiintyjään, että oli hankala päättää, itkisikö vai nauraisiko.
 
Päätelmät saa jokainen tehdä itse. Yllä oleva teksti ei sisällä suoranaisesti lopputulemaa tai jyrkkää väittämää suuntaan tai toiseen. Musikaalinen soittaminen aiheena vaan poiki tämmöisen tekstin. Seuraavaksi intti vs. sivari ja sen jälkeen miekkalähetys vs. itsemurhapommittajat, ok?
 
Rönsyilee hiukan mutta mun metallican kuuntelu loppui tasan tarkkaan ..and justice for all levyyn. Biiseistä hävisi harmoniat ja koukut + paljon muuta...vaikkakaan sitä en silloin jantterina ihan tietoisesti tiedostanut. Siihen aikaan oli kuultavissa muidenkin bändien saundissa ihan selkeä murros ns. nykyaikaisempaan soundiin. Vaikkakin Metallican tapauksessa syy oli Burttonin siirtymisessa ajasta ikuisuuteen.

vox10: Rönsyilee hiukan mutta mun metallican kuuntelu loppui tasan tarkkaan ..and justice for all levyyn. Biiseistä hävisi harmoniat ja koukut + paljon muuta...
 
Mikä on koukku?

samueld: Mikä on koukku?
 
Soitossa ja/tai saundissa ilmenevä tietty likki ja/tai fraasi tai mikä tahansa (positiivinen ?) seikka, joka kiinnittää kuulijansa huomion.

Jucciz: Ei Marty munkaan suosikkikitaristi ole, tai edes top-20:ssä, mutta miehen ehdottomaksi plussaksi voidaan sanoa, että hänen (ja ihan muutaman muun) ansiosta metallimusiikissa ylipäätään kuullaan (tai ainakin kuultiin) sooloja, joissa on selkeitä ja itsenäisiä melodioita eikä pelkkää skaalojen ja boksien sahausta ees taas, wahilla tai ilman.
 
Tai mietitäänpä vaikka esimerkkien valossa, niin taviskin ymmärtää. Kun Metallica ja Megadeth olivat kaksi huomattavan isoa metallibändiä ihan 90-luvun alussa, on jotenkin nurinkurista ja ennen kaikkea epäreilua huomata, että näistä kahdesta juuri se bändi, jossa oli tuohon aikaan noin miljoona kertaa parempi rumpali ja soolokitaristi, möi selvästi vähemmän levyjä - ja ilmeisesti ennen sitä ja sen jälkeenkin. Kirk soitti näihin aikoihin samaa tylsää blues/pentatonis-räpellystä kuin vielä tänä päivänäkin sen saman tutun wahin läpi samalla kun Marty loihti Jacksonistaan ulos jotain sellaista, mitä ei kenties koskaan aiemmin oltu kuultu metallimusiikissa: kokonaan uudenlaisia asteikkoja/sointivärejä ja niiden avulla kehiteltyjä epätavanomaisia melodioita ja toisaalta tarvittaessa myös teknisesti niin brutaalia tavaraa, ettei herra Hammett soittaisi niitä edes puolitempossa puhtaasti. Tästä voisi päätellä ainakin sen, että soittotaito ja luovuus eivät korreloi levynmyynnin kanssa. Mainittakoon tässä vaiheessa, että arvostan herra Hetfieldiä kitaristina suuresti - etenkin siksi, että mies soittaa riffinsä ja vielä laulaa samaan aikaan keikalla. Eikä se Nothing Else Matters:in kitarasoolo lainkaan huono ole.
 
Mihinköhän tämä vuodatus tähtää ja miksi ylipäätään tuli avattua suu? No, Metallica ja Megadeth ovat molemmat mulle tärkeitä bändejä, sillä niiden tuotanto edusti aikanaan (lue: jonnekin 90-luvun puoliväliin asti) noin 70-80:a prosenttia "musiikin päivittäisannoksestani". Toisaalta: mitä pidemmälle 90-luku ehti, sitä selkeämmin Megadeth tuntui kirivän ohi Metallicasta - niin soitannollisesti, sävellyksellisesti kuin ylipäätään omalla arvoasteikollani (joka toki painotti noita kahta hyvin paljon). Mikään ei pyyhi pois Metallican neljän ekan pitkäsoiton hohtoa, mutta niin rajulta kuin se kuulostaakin, bändi käytännöllisesti katsoen kuoli mun mielestä 90-luvulle tultaessa: tuli läpeensä kaupallista ja salonkikelpoista kertosäevetoista bobrockheviä, kantria, pehmorokkia, orkesterilevyä ja kaikkea muuta paitsi sitä Metallicaa, joka pienen pojan aikanaan vei vuosiksi mennessään. Levynmyyntitilastot kertovat ihan toista kieltä, toki, nythän bändi vasta todella alkoi olla iso. Joku minua jyrkkäsanaisempi (!) voisi olla sitä mieltä, että Metallica kuoli itse asiassa jo vuonna '86 jäätyään oman keikkabussinsa alle Ruotsissa, mutta itse en voi täysin tätä allekirjoittaa, sillä Justice-levy sisältää muutamia Metallican hienoimpia sävellyksiä. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun olen miettinyt, soittaakohan Lars tällä levyllä rumpuja joka biisissä?
 
Tuntuu vaan epäreilulta, että vaikka Davella on ollut (miltei) aina rinnallaan huikeasti osaavammat ja musikaalisemmat soittajat, hänen bändinsä on silti monille "halpa Metallica-kopio". Mun on vaikea lähteä laittamaan noita kahta bändiä tuotannon puolesta paremmuusjärjestykseen, koska molemmat ovat julkaisseet niin paljon hienoa (ja keskenään erilaista) tavaraa. Megadethin katalogi on ehkä kuitenkin näin tässä vaiheessa tarkasteltuna johdonmukaisempi ja onhan melkein minkä tahansa Daven sanoittaman biisin lyriikoissa enemmän ajatusta, oivallusta ja nerokkuutta kuin kenties Metallican koko tuotannossa - hieman kärjistäen. Kaveri ei ole nimittäin mikään tyhmä, vaan on selvästi paitsi soittanut, myös ehtinyt lukemaan paljon.
 
Loppuun pari sekalaista, toisiinsa liittymätöntä, mutta osittain edellä käsiteltyyn aiheeseen liittyvää havaintoa: 1) Joel McIver valitsi Dave Mustainen parhaaksi metallikitaristiksi kirjassaan "The 100 Greatest Metal Guitarists". En tunne läheskään kaikkia vastaehdokkaita, mutta arvelen valinnan olevan perusteltu ja oikeudenmukainen kun painotetaan tasapuolisesti soittotaitoa, sävellyskynän terävyyttä ja vaikkapa merkitystä jälkipolville. 2) Metallican osuus viimekesäisessä "The Big Four"-tapahtumassa Bulgariassa oli konserttitaltioinnin perusteella allekirjoittaneelle melkoinen puolentoista tunnin facepalm-hetki - olkoonkin, että James ja Robert kyllä pelastivat prikulleen kaiken sen, mitä pelastettavissa oli. Se nyt vaan ei ollut erityisen paljon se. Megadethin osuuden aikana satoi vettä, mutta bändin soitto oli niin tiukkaa verrattuna pääesiintyjään, että oli hankala päättää, itkisikö vai nauraisiko.
 
Päätelmät saa jokainen tehdä itse. Yllä oleva teksti ei sisällä suoranaisesti lopputulemaa tai jyrkkää väittämää suuntaan tai toiseen. Musikaalinen soittaminen aiheena vaan poiki tämmöisen tekstin. Seuraavaksi intti vs. sivari ja sen jälkeen miekkalähetys vs. itsemurhapommittajat, ok?
 
Nyt kyllä tuli täyttä asiaa! Tosta Big Four dvd:stä vielä, että kuunnelkaapa Metallican se For Whom The Bell Tolls, ja Hammetin leadit. Kyllä on semmosta sähellystä, että....
 
http://www.youtube.com/watch?v=nArT-i9bRSo

Äidit ja tyttäret... mutta mun mielestä millään Metallican levyllä ei ollut yhtä paljon koukkuja kuin Justicella - ei ennen eikä jälkeen - ja tarkoitan nimenomaan ennalta-arvaamattomia sävellyksellisiä jippoja. Kyllähän Lightningillä ja Puppetsillakin oli "koukkuja", mutta nämä levyt sisältävät mielestäni kaikessa tyylikkyydessään vähemmän "puun takaa" tulevia juttuja. Kyllä kai Burtonin vaikutus Metallican sävellyksiin (mies oli kuunnellut paljon muutakin kuin rockmusiikkia) oli nimenomaan monipuolinen soinnutus, joka kieltämättä loisti poissaolollaan Justicella. Toisaalta, sillä levyllä pelataankin mielestäni tietoisesti ihan eri korteilla: raskaudella, monotonisuudella (kuinka moni levyn kappaleista meneekään E:stä?) ja progemaisen pitkillä moniosaisilla kappaleilla, joita toki oltiin jossain määrin kuultu aiemminkin. Eiköhän jokainen Metallicaan vähän enemmän tutustunut ole miettinyt, mihin suuntaan bändin musiikki olisi mennyt, jos Burton olisi elossa ... saati jos Mustaine olisi pysynyt bändissä ... ja varsinkin, jos bändissä olisi rumpali, joka osaa soittaa rumpuja.
 
Justice oli ainakin mulle osoitus siitä, että Metallica pystyi toipumaan edes jotenkin Burtonin kuolemasta. Soundimaailmahan levyllä on todella mielenkiintoinen, mutta toisaalta kun siihen on tottunut, ei sitä oikein osaa muunkaanlaisena kuvitella... tietty eihän se haittaisi, jos basso kuuluisi - kyllä sekin soitin tavallaan sopii rockmusiikkiin. Niin ja, onhan se tavallaan aika mielenkiintoinen ratkaisu sekin, että kitarat täyttävät melkein koko taajuuskaistan kun taas rummut kuulostavat lähinnä pahvilaatikoilta ja bassorummusta kuuluu lähinnä pelkkä napsu.

Jucciz: ...levyllä pelataankin mielestäni tietoisesti ihan eri korteilla: raskaudella, monotonisuudella (kuinka moni levyn kappaleista meneekään E:stä?) ja progemaisen pitkillä moniosaisilla kappaleilla, joita toki oltiin jossain määrin kuultu aiemminkin.
 
Mua haittaa Justicessa justiin se monotonisuus ja toisteisuus. Useammassa kohdassa tulee semmoinen olo, että "aijaa, ne toistaa tän riffin vielä muutaman kerran". Ja se, että levyn rakenne on aivan sama kuin Puppetsin, joka taas on sama kuin Lightningin. Justice on jotenkin semmoinen möhkäle. Rivien väleissä tuntuu koko ajan lukevan "tämä setti oli nyt tässä". Niin kuin olikin. Myöhempi Metallica ei sitten olekaan kiinostanut.

Sikäli hauska lukea näitä, että itse tutustuin Metallicaan oikeastaan vasta Black Albumin aikaan, ostin sen silloin uutena ja vanhempi kama ei olisi vähempää voinut kiinnostaa. Että sikäli ymmärrän tavallaan, miksi Metallica nousi todella isoksi bändiksi vasta sen jälkeen, koska en tuntenut silloin yhtään yli kaksikymppistä, joka olisi Blackia aikaisempia levyjä kuunnellut. Justicea etc. olen soitellut oikeastaan vasta muutaman viime vuoden aikana ja niissä on kyllä ihan ovelia juttuja.

Mun Metallica-tutustuminen alkoi myös Black albumin aikoihin. Siihen asti maailman kovin juttu oli Guns n' Roses - ja onhan se kieltämättä tosi kova juttu edelleen. Black album oli hetken aikaa ihan jees levy, mutta luonnollisesti oli pakko saada varhain selville, mitä bändi oli touhunnut ennen sitä - ja kieltämättä varsin pian kävi selväksi, 80-luku oli musiikillisesti bändin kulta-aikaa eikä sen jälkeen ole ilmestynyt oikein mitään kiinnostavaa. Valitettavaa, mutta omalla kohdallani näin.

Jucciz: Ei Marty munkaan suosikkikitaristi ole, tai edes top-20:ssä, mutta miehen ehdottomaksi plussaksi voidaan sanoa, että hänen (ja ihan muutaman muun) ansiosta metallimusiikissa ylipäätään kuullaan (tai ainakin kuultiin) sooloja, joissa on selkeitä ja itsenäisiä melodioita eikä pelkkää skaalojen ja boksien sahausta ees taas, wahilla tai ilman.
 
Tai mietitäänpä vaikka esimerkkien valossa, niin taviskin ymmärtää. Kun Metallica ja Megadeth olivat kaksi huomattavan isoa metallibändiä ihan 90-luvun alussa, on jotenkin nurinkurista ja ennen kaikkea epäreilua huomata, että näistä kahdesta juuri se bändi, jossa oli tuohon aikaan noin miljoona kertaa parempi rumpali ja soolokitaristi, möi selvästi vähemmän levyjä - ja ilmeisesti ennen sitä ja sen jälkeenkin. Kirk soitti näihin aikoihin samaa tylsää blues/pentatonis-räpellystä kuin vielä tänä päivänäkin sen saman tutun wahin läpi samalla kun Marty loihti Jacksonistaan ulos jotain sellaista, mitä ei kenties koskaan aiemmin oltu kuultu metallimusiikissa: kokonaan uudenlaisia asteikkoja/sointivärejä ja niiden avulla kehiteltyjä epätavanomaisia melodioita ja toisaalta tarvittaessa myös teknisesti niin brutaalia tavaraa, ettei herra Hammett soittaisi niitä edes puolitempossa puhtaasti. Tästä voisi päätellä ainakin sen, että soittotaito ja luovuus eivät korreloi levynmyynnin kanssa. Mainittakoon tässä vaiheessa, että arvostan herra Hetfieldiä kitaristina suuresti - etenkin siksi, että mies soittaa riffinsä ja vielä laulaa samaan aikaan keikalla. Eikä se Nothing Else Matters:in kitarasoolo lainkaan huono ole.
 
Mihinköhän tämä vuodatus tähtää ja miksi ylipäätään tuli avattua suu? No, Metallica ja Megadeth ovat molemmat mulle tärkeitä bändejä, sillä niiden tuotanto edusti aikanaan (lue: jonnekin 90-luvun puoliväliin asti) noin 70-80:a prosenttia "musiikin päivittäisannoksestani". Toisaalta: mitä pidemmälle 90-luku ehti, sitä selkeämmin Megadeth tuntui kirivän ohi Metallicasta - niin soitannollisesti, sävellyksellisesti kuin ylipäätään omalla arvoasteikollani (joka toki painotti noita kahta hyvin paljon). Mikään ei pyyhi pois Metallican neljän ekan pitkäsoiton hohtoa, mutta niin rajulta kuin se kuulostaakin, bändi käytännöllisesti katsoen kuoli mun mielestä 90-luvulle tultaessa: tuli läpeensä kaupallista ja salonkikelpoista kertosäevetoista bobrockheviä, kantria, pehmorokkia, orkesterilevyä ja kaikkea muuta paitsi sitä Metallicaa, joka pienen pojan aikanaan vei vuosiksi mennessään. Levynmyyntitilastot kertovat ihan toista kieltä, toki, nythän bändi vasta todella alkoi olla iso. Joku minua jyrkkäsanaisempi (!) voisi olla sitä mieltä, että Metallica kuoli itse asiassa jo vuonna '86 jäätyään oman keikkabussinsa alle Ruotsissa, mutta itse en voi täysin tätä allekirjoittaa, sillä Justice-levy sisältää muutamia Metallican hienoimpia sävellyksiä. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun olen miettinyt, soittaakohan Lars tällä levyllä rumpuja joka biisissä?
 
Tuntuu vaan epäreilulta, että vaikka Davella on ollut (miltei) aina rinnallaan huikeasti osaavammat ja musikaalisemmat soittajat, hänen bändinsä on silti monille "halpa Metallica-kopio". Mun on vaikea lähteä laittamaan noita kahta bändiä tuotannon puolesta paremmuusjärjestykseen, koska molemmat ovat julkaisseet niin paljon hienoa (ja keskenään erilaista) tavaraa. Megadethin katalogi on ehkä kuitenkin näin tässä vaiheessa tarkasteltuna johdonmukaisempi ja onhan melkein minkä tahansa Daven sanoittaman biisin lyriikoissa enemmän ajatusta, oivallusta ja nerokkuutta kuin kenties Metallican koko tuotannossa - hieman kärjistäen. Kaveri ei ole nimittäin mikään tyhmä, vaan on selvästi paitsi soittanut, myös ehtinyt lukemaan paljon.
 
Loppuun pari sekalaista, toisiinsa liittymätöntä, mutta osittain edellä käsiteltyyn aiheeseen liittyvää havaintoa: 1) Joel McIver valitsi Dave Mustainen parhaaksi metallikitaristiksi kirjassaan "The 100 Greatest Metal Guitarists". En tunne läheskään kaikkia vastaehdokkaita, mutta arvelen valinnan olevan perusteltu ja oikeudenmukainen kun painotetaan tasapuolisesti soittotaitoa, sävellyskynän terävyyttä ja vaikkapa merkitystä jälkipolville. 2) Metallican osuus viimekesäisessä "The Big Four"-tapahtumassa Bulgariassa oli konserttitaltioinnin perusteella allekirjoittaneelle melkoinen puolentoista tunnin facepalm-hetki - olkoonkin, että James ja Robert kyllä pelastivat prikulleen kaiken sen, mitä pelastettavissa oli. Se nyt vaan ei ollut erityisen paljon se. Megadethin osuuden aikana satoi vettä, mutta bändin soitto oli niin tiukkaa verrattuna pääesiintyjään, että oli hankala päättää, itkisikö vai nauraisiko.
 
Päätelmät saa jokainen tehdä itse. Yllä oleva teksti ei sisällä suoranaisesti lopputulemaa tai jyrkkää väittämää suuntaan tai toiseen. Musikaalinen soittaminen aiheena vaan poiki tämmöisen tekstin. Seuraavaksi intti vs. sivari ja sen jälkeen miekkalähetys vs. itsemurhapommittajat, ok?
 
vähän off topic.mutta eiköhän se mene just niin että yleisö(suurin osa taviksista) kiinnittää enemmän huomiota biiseihin/laulumelodioihin kuin soittotaitoon.voiskohan tässä ollakin se syy että metallicalla oli vaan parempi taito tehdä(niin se tekikin black albumin jossa hyviä laulumelodioita joita voi hyräillä kadulla).mulle ainakin henkilökohtaisesti laulu on ollut mulle se tunnistettavin/samaistuttavin elementti musiikissa,ja taytyy myöntää että mulle just siksi megadeth ei ole oikein iskenyt niin kovaa kuin metallica.kun metallicalla on vaan parempi laulaja!!!.

Toihan - suosio siis - on väkisinkin seurausta niin monista eri jutuista, ettei sitä usein mitenkään voi jäljittää yhteen tai edes kymmeneen yksittäiseen asiaan/tapahtumaan. On kyllä totta, että valtaosaa kuulijoista kiinnostaa nimenomaan biisit ja tunnistettavat/mukanahyräiltävät melodiat - olivatpa ne sitten laulettuja tai soitettuja. Tästä syystä muuten esimerkiksi Slashin soolot ovat niin monen ihmisen mieleen: niissä on vahvoja ja mieleen jääviä melodioita.
 
Mitä laulamiseen tulee, mun mielestä sen paremmin Hetfield kuin Mustaine eivät kumpikaan ole mitään "yleislaulajia", mutta omien bändiensä kappaleisiin en voisi kuvitellakaan ketään muuta laulajaa. Vähän sama homma Axl Rosen kanssa - joskin ehkä vielä selkeämmin.
 
Daven ilkeä ja kiero ääni sopii kyllä erittäin hyvin Megadethin biiseihin, joissa monesti sanoituksetkin ovat viekkaita ja oivaltavia. Jamesin alkuvuosien ääntely ei ihan kauheasti itseäni puhuttele, mutta iän myötä ääneen on tullut kyllä runsaasti syvyyttä. Dave nyt on, paitsi näyttänyt, myös kuulostanut viimeiset 25 vuotta aika lailla samalta. Toiset tykkäävät, toiset eivät, mua ei ainakaan häiritse.

locoloco: vähän off topic.mutta eiköhän se mene just niin että yleisö(suurin osa taviksista) kiinnittää enemmän huomiota biiseihin/laulumelodioihin kuin soittotaitoon.voiskohan tässä ollakin se syy että metallicalla oli vaan parempi taito tehdä(niin se tekikin black albumin jossa hyviä laulumelodioita joita voi hyräillä kadulla).
 
Voi johtua myös siitä, että Hetfield on musikaalisempi kuin Mustaine. Mustainen sooloissakin alkoi olla vähän kiemuraa sen kirveellä pieksämisen sijaan vasta CTE:lla, kun Marty kuulemma hieman avitti.

vähän off topic.mutta eiköhän se mene just niin että yleisö(suurin osa taviksista) kiinnittää enemmän huomiota biiseihin/laulumelodioihin kuin soittotaitoon.voiskohan tässä ollakin se syy että metallicalla oli vaan parempi taito tehdä(niin se tekikin black albumin jossa hyviä laulumelodioita joita voi hyräillä kadulla).mulle ainakin henkilökohtaisesti laulu on ollut mulle se tunnistettavin/samaistuttavin elementti musiikissa,ja taytyy myöntää että mulle just siksi megadeth ei ole oikein iskenyt niin kovaa kuin metallica.kun metallicalla on vaan parempi laulaja!!!.
 
Jos vertaa Metallican ja Megadethin laulumelodioita, niin kyllä Megadethi on siinä paree. Fakta, ei mielipide. ;)
 
Laulutaito onkin sitten eri juttu :)

On kylllä jännää tämä mielipiteiden kirjavuus. Ei voi käsittää millainen hevikitarointi sitten ihmistä puhuttelee, jos Martyn soitosta ei yhtään diggaile. Eri asia toki jos ei metallista pidä ollenkaan. Megadethin hiteissä niissä Martyn sooloissa on lähes aina joku niin hieno melodia, että se kamppailee kappaleen huippukohdan tittelistä Mustainen kertosäkeiden kanssa.
 
Marty on tosiaan jotakin niin omaa luokkaansa noissa thrash metal -kuvioissa. Minä olen siitä outo että pidän myös Hammettin soitosta, mutta kiistatta Marty on parempi kaikin puolin. Teknisesti etenkin, mutta on sillä hienostuneempia juttuja muutenkin. Jucciksen kanssa olen kyllä samaa mieltä tästä koko Metallica/Megadeth -hommasta, sillä erotuksella että mielestäni Black oli se viimeinen hyvä levy. Mainstreamimpi toki mutta silti vielä hyvä. Mullekin oli kyseiset kaksi bändiä Se Juttu, juurikin tuonne ysärin puoliväliin asti. Megadeth on mulle aina ollut ikäänkuin ketterämpi, sukkelampi versio Metallicasta. Soittotaidollisesti on nykyään paljon kovempi kuin Metallica, tämä uusi soolokitaristi (toisaalta ei kyllä biisimateriaalikaan) ei vaan ihan muuten vakuuta vaikka teknisesti onkin etevämpi kuin Friedman. Friedmania en kuitenkaan laske aivan shreddaajaksi (Nunoon jos esim. vertaa..). Ansiot on enemmän musiikillisia kuin teknisiä Friedmanilla, puhtaasti soittaa ja nopeastikin mutta ei mitään äärivaikeita tiluja kuitenkaan. Nuno kyllä on harjoitellut paljon aikanaan, 7 tunnista ylöspäin per päivä muistelen että sanoi jossain haastattelussa, kun kysyttiin paljon treenasi nuorena. Varmaaan treenaa vieläkin, on nimittäin aika kovassa kunnossa soitto livenäkin edelleen.
 
Kyllä mä uskon että se myös äidinmaidossa on Friedmanin ja Nunon kaltaisille hepuille tullut. Friedman taida teoriaakaan paljoa hallita? Ainakin sanoi, ettei tiedä skaaloja oikein nimiltäkään. Ja jossain klinikassa sanoi, ettei ole suuremmin kitaramusiikin ystävä, kun häneltä kysyttiin mitä kuuntelee vapaa-ajalla. Kitarahan on aika rajoittunut soitin, ehkä se saa niitä tuoreita vaikutteita kuuntelemalla kiipparisteja ja yleensäkin ei-kitaramusaa. Paul Gilbert myös on sanonut kuuntelevansa kiipparisteja ja yrittävänsä toistaa niitä juttuja kitaralla, saadakseen haasteita.

aalataur: Friedman taida teoriaakaan paljoa hallita?
 
Kyl se hallitsee... Pikku kirjasenkin tehnyt, Exotic Metal Guitar muistaakseni, jossa se valottaa vähän taustoja ja teoriaa. Ja viehtymystään Aasialaiseen musiikkin, jota kautta osa siitä tenhosta on tullutkin.