Kitarat: soittaminen ›

aalataur: https://www.youtube.com/watch?v=dpLDN1QCkQM&t=
 
Shawn Lanelta mielenkiintoinen näkemys, puhuu vanhaa "hitaasti, metronomilla, nostaen tempoa vasta kun on puhdasta" -metodia vastaan. Eli että miksei soitettaisi ensin hieman epäpuhtaasti ja hieman liian nopeasti "Fake it till you make it" -asenteella, sitten vasta aletaan hiomaan virheitä pois. Luulen että molemmat tavat toimii, itseasiassa. Jos ei aivan hirveää röpötystä ole se mitä lähdetään työstämään, vaan sellaista semipuhdasta.
 
Tiedä sitten onko tuo Shawn Lanen ehdottama tapa jotenkin vamma-alttiimpi. Mutta kyllä musikaalinen ihminen alkaa vaistomaisesti hioa sitä melkein puhdasta "lennosta" kohti parempaa.
 
Lane oli friikki, joka pystyi ajattelemaan salamannopeita fraaseja samaan aikaan kun niitä soitti. Mutta toi hänen metodi on täysin totta ja pätee kaikkeen joissa hääritään tekniikan ja nopeuden ääritasolla. Se vanha hitaasti ja puhtaasti-metodi on paskaa. Niin oppii soittaa hitaasti ja puhtaasti.

Ite nyt huomannu soitossani, että kun on vedelly hieman epäpuhtaasti ja nopeammin niin se on jonkin verran tuonu nopeutta lisää ja soitto hieman puhdistunu myös ajan mukana kun tolleen on soitellu.
 
Nopeuteen kannattaa hieman myös yrittää vaikuttaa muillakin tavoin esim. pleku on pieni väline mutta sillä on ihan mukava vaikutus kun löytää itselleen sopivan plekun.
 
Mä itse tykkään soitella plekuilla jotka on 1 mm - 2 mm välillä.
Nykyisin tällä hetkellä eniten käytän plekuja jotka on 1,5 mm - 2 mm ja noistakin eniten 2 mm plekuja.
 
Plekun paksuus ja jämäkkyys vaikuttaa jonkin verran tuohon pikkauksen tarkkuuteen jne. jos pleku taipuu koska on liian löysä eli ohut niin se ei ehkä kaikkien käsissä kuten mulla ole sitten niin tarkkaa pikkausta.
 
Eli jos nyt joku tykkää ohkaisista esim. 0.5 mm plekuista niin kokeilkaa testailla paksuja plekuja, itellä ei kauaa menny siinä että tykästyin vähän tuhdimpiin plekuihin.
 
Kyllä niillä löysilläkin soittaa vaikkapa akustisilla "räps räps" komppausta mutta akustisissakin käytän paksumpaa plekua, sillä tulee tuhdimpaakin helpommin.
 
Paksummalla ainakin itellä on mysö soiton dynamiikka (tatsin vaihtelut jne.) jotenkin paremmat eli saan enemmän nyansseja irti kitarasta.
 
Ikää mulla jo on ja vanhana kun on aloittanut niin en varmaan ikinä pääse taivaallisiin tilutusnopeuksiin mutta se ei haittaa kun on niin paljon musiikkia mikä kuullostaa hyvältä ilman että on maailman nopein (ihanaahan se olisi olla sairaan nopea ;D ).
 
Nuoremmat vetävät nopeammin kuin mä mutta en mä nyt hidaskaan ole, yritän panostaa fiilikseen ja tyyliin jne. ja nopeus tulee siinä samalla jos on tullakseen.

Ambitus: Lane oli friikki, joka pystyi ajattelemaan salamannopeita fraaseja samaan aikaan kun niitä soitti. Mutta toi hänen metodi on täysin totta ja pätee kaikkeen joissa hääritään tekniikan ja nopeuden ääritasolla. Se vanha hitaasti ja puhtaasti-metodi on paskaa. Niin oppii soittaa hitaasti ja puhtaasti.
 
Jumaleuta itse Ambitius.
 
Mut joo fiilispohjalta tuuminut samaa, ajan mittaan. Siinä se vaikeus kai onkin, että miten kontroloida niitä lihasjännityksiä ja kädet rentona, siitä huolimatta että mennään jo aika äärirajoilla. Joku sellanen tietty "sweet spot" missä tasapainoillaan
 
Ja tuolla "metronomilla, tempoa ylös vasta kun puhdasta" -metodillakin.. kyllähän siinä vaiheessa kun noustaan uuteen tempoon, ei ole varmaan aivan heti puhdasta. Jos on, niin nostiko tempoa riittävästi. Eli mennään lopulta kuitenkin siihen Lanen ajatukseen tavallaan
 
pappasfin: Plekun paksuus ja jämäkkyys vaikuttaa jonkin verran tuohon pikkauksen tarkkuuteen jne. jos pleku taipuu koska on liian löysä eli ohut niin se ei ehkä kaikkien käsissä kuten mulla ole sitten niin tarkkaa pikkausta.
 
Totta. Ei sellasella löysällä plärällä mitään pysty tiluttaa ainakaan omasta mielestä. Vähän kuin yrittäisi kirjoittaa kynällä joka taipuu varresta, sanoi P. Gilbert muistaakseni. Jazz III XL on hyvä mulla, normi Jazz III jotenkin hukkuu kämmeneen

Ambitus: Lane oli friikki, joka pystyi ajattelemaan salamannopeita fraaseja samaan aikaan kun niitä soitti. Mutta toi hänen metodi on täysin totta ja pätee kaikkeen joissa hääritään tekniikan ja nopeuden ääritasolla. Se vanha hitaasti ja puhtaasti-metodi on paskaa. Niin oppii soittaa hitaasti ja puhtaasti.
 
Tuo on sellainen "soitellen sotaan" asenne melkein kirjaimellisesti. Eli toimii, mutta ei ole ainoa totuus.
Itse vinguttellen ja soittelen usein hitaasti fiilistellen ja haluan keskittyä nyanssien puhtauteen, mutta aina silloin tällöin hekumoissa homma kiihtyy ja sitä yllättää itsensäkin siinä että kuinka todella nopeasti sitä pystyykin soittamaan. Sormimuisti ei tunne aikaa ja ajan määritteitä (nopeasti tai hitaasti).
Omaan korvaan kuulostaa lähinnä säälittävältä hosumiselta sellainen nopeasti soitto, joka ei ole "ansaittua" eli vähän hutiloiden sinne tänne ikäänkuin olisi karmea paskahätä ja olisi kiire vessaan. Vaikka kyse olisikin vain harjoittelusta, niin silti. Harjoittelunkin pitää kuulostaa hyvältä (koska et kuitenkaan koskaan ole "valmis")

KaRa: Omaan korvaan kuulostaa lähinnä säälittävältä hosumiselta sellainen nopeasti soitto, joka ei ole "ansaittua" eli vähän hutiloiden sinne tänne ikäänkuin olisi karmea paskahätä ja olisi kiire vessaan. Vaikka kyse olisikin vain harjoittelusta, niin silti. Harjoittelunkin pitää kuulostaa hyvältä.
 
Jos siis synkka on aivan päin helvettiä yms. eikä ole mitenkään kartalla siitä, mitä menee väärin, kun koko ajan menee väärin, niin ei se silloin kehittäkään. Mutta sellainen lähes puhdas, missä ajoittain tulee virheitä ja on vähän suttuisia kohtia, mutta kuitenkin aika lailla taimissa ja enimmäkseen hyvänkuuloistakin. Ja treenivaiheessahan yksin sitä olisikin tarkoitus kai näin soittaa, muiden kuultavaksi sitten valmiimpaa.
 
Tuo "hyvänkuuloista ja puhdasta" on vähän että miten sen ajattelee, onhan niitä kitaristeja jotka soittavat sooloja suosituissa rockbändeissä, eikä kovin puhdasta ole koskaan ollutkaan

KaRa: Harjoittelunkin pitää kuulostaa hyvältä (koska et kuitenkaan koskaan ole "valmis")
 
Seuraappa jotain taaperoa vähän aikaa ja katso miten se oppii asiat :)

aalataur: Ja treenivaiheessahan yksin sitä olisikin tarkoitus kai näin soittaa, muiden kuultavaksi sitten valmiimpaa.
 
Eri koulukunta asioita varmastikin nämä... mutta oma mentaliteettini soittamiseen on aina sama tilanteesta riippumatta. Mulla ei ole erikseen treenimoodia ja jtn esiintymismoodia. Mutta samaa mieltä muutoin siitä esim että homma kusee ja se on ok. Mutta se on ok vain jos antaa virheiden viedä, eikä niin että virheitä pitäisi korjata.
Koska rakastan improvisointia ja improvisoinnin kulminaatiopiste lepää virheissä.
Oma motivaattori soittamiseen on juuri sellainen mentaalinen harjoite, jossa annetaan virheille mahdollisuus johdattaa johonkin uudenlaiseen ideaan tai fraasiin.
 
Arkka: Seuraappa jotain taaperoa vähän aikaa ja katso miten se oppii asiat :)
 
Sitä meinasin sillä ettei ole koskaan valmis.
Sillä vain on eroa että yrittääkö korjata virheitä, vaan mieltää todella ne virheet elimellisenä osana luovimista.
Se mitä tulee nopeasti soittamisen treenaamiseen niin on tässä mielessä usein vähän perse edellä puuhun kiipeämistä.

Kuitenkin, Ambitus tossa yllä (Stratovariuksen kitaristi, jos joku ei tienny) on aikas nopea ja puhdas soittaja, vaikea olla uskomatta jos hän sanoo että Shawn Lane oli jäljillä asiassa. Eikä tuo Lanekaan mikään epäpuhdas röpeltäjä tainnut olla
 
Toinen omalla sarallaan aika nopea kitaristi on tämä Karri Hänninen https://www.youtube.com/c/KarriHanninen/videos
 
Vaikka on erikoistunut vissiin enemmän thrashkomppaukseen. Melko puhtaasti/vaivattoman näköisesti soittaa. Staminakin tuntuu olevan hyvä kun pystyy vetämään tuollaista hakkausta minuuttikaupalla, ilman että naama alkaa mennä violetiksi.
 
Katsoin kaverin sivut huvikseen joku päivä (free lessons) https://karrihanninen.com/metal-guitar-lessons/
 
Ja siellä hän siteraasi tässä asiassa Shawn Lanen samaista kommenttia myös. Kun siis nopeuden kehittämisestä oli puhe, vaikkakin thrash-komppauksen kontekstissa. Mikä saikin minut alunperin kaivamaan Shawn Lanen kommentit YouTubesta
 
Mutta siis, pääsia että treenaa tavoitteena hyvä ja musikaalinen ilmaisu, ehkä useampi tie vie samaan lopputulokseen. Ei se nopeus tätäkään foorumiviestiä kirjoittaessa kehitynyt :P Mutta onhan sitä hyvä myös pohtia noita juttuja, esim. tuo ketju missä kyselin economypikkauksesta, avasi ihan uutta motivaatiota harjoitella ko. tekniikkaa

aalataur: Kuitenkin, Ambitus tossa yllä (Stratovariuksen kitaristi, jos joku ei tienny) on aikas nopea ja puhdas soittaja, vaikea olla uskomatta jos hän sanoo että Shawn Lane oli jäljillä asiassa. Eikä tuo Lanekaan mikään epäpuhdas röpeltäjä tainnut olla
 
Juu ja muistanko ihan väärin, vai onko Petruccikin tästä maininnut, että panee välillä metronomin pari naksua omaa maksimia nopeammalle? Samaten Michael Angelo Batio jossain tuoreahkossa klinikkavideossaan ohjasti oppilasta pikkaamaan täysiä välittämättä synkistä ilmeisesti just näitä haamurajoja rikkoakseen.

aalataur: Kuitenkin, Ambitus tossa yllä (Stratovariuksen kitaristi, jos joku ei tienny) on aikas nopea ja puhdas soittaja, vaikea olla uskomatta jos hän sanoo että Shawn Lane oli jäljillä asiassa. Eikä tuo Lanekaan mikään epäpuhdas röpeltäjä tainnut olla
 
No oli vaikka ukkosenjumala Zeus, niin jos sanoo että hitaasti ja puhtaasti on paskaa niin aika yksiulotteinen näkemys. Vaihtelu on se juttu.. koettelemista.

Arkka: Juu ja muistanko ihan väärin, vai onko Petruccikin tästä maininnut, että panee välillä metronomin pari naksua omaa maksimia nopeammalle?
 
Kyllä sanoi, ja sitäkin että sen jälkeen kun palaa sinne alkuperäiseen "nopein mahdollinen" tempoon, se tuntuu helpommalta. Mikä on totta
 
KaRa: No oli vaikka ukkosenjumala Zeus, niin jos sanoo että hitaasti ja puhtaasti on paskaa niin aika yksiulotteinen näkemys. Vaihtelu on se juttu.. koettelemista.
 
Mitä Ambitukseen, ehkä hän vähän kärjisti tuossa. Kyllä paljon soittamalla soitto paranee, kummiskin. Mutta ehkä jos ei pyri millään lailla "kurottamaan" sinne tiluttamiseen, kuinka pitkälle sinne voi yltää. Jatkuva mukavuusalue ei ole kovin hedelmällinen paikka, monessakaan asiassa. Mutta eivät kaikki paljon harjoittelevat kitaristit haluakaan välttämättä mitään tiluttaa

Eipä taida (tässäkään) asiassa olla mustavalkoisia totuuksia.
 
Yksinkertaistettuna hitaat jutut kannattaa harjoitella hitaasti, ja nopeat jutut nopeasti, mutta ei tässäkään kannata äärimmäisyyksiin mennä. Sellainen ihan tuurilla röytääminen on aika turhaa, jossa ravistellaan käsiä raivokkaasti ja toivotaan että joskus osuu.
 
Monien uusien tekniikoiden omaksumisessa olen todennut hyväksi, käydä liikkeitä hitaasti läpi, jotta lihasmuisti kehittyy. Tämän jälkeen kyllä tuntuu nopein kehitys tapahtuvan, kun vie soiton sinne oman osaamisen äärirajoille ja hiukan yli. Eikä tämä mun mielestä koske pelkästään tiluttamista, vaan ihan yhtälailla tunnelmallisempaakin tulkintaa voi opetella hakemalla entistä vaikeampia juttuja, jotka ei ihan puhtaasti vielä taitu.
 
Ja paljon oppimista tapahtuu kuitenkin levossa ja silloin kun ei soita. Aina välillä tulee niitä hauskoja ahaa-elämyksiä kun ottaa kitaran käteen, että joku biisi, soolo tai tekniikka sujuukin paremmin kuin on kuvitellut.

Vainottu: Ja paljon oppimista tapahtuu kuitenkin levossa ja silloin kun ei soita. Aina välillä tulee niitä hauskoja ahaa-elämyksiä kun ottaa kitaran käteen, että joku biisi, soolo tai tekniikka sujuukin paremmin kuin on kuvitellut.
 
Tämä on taivaan tosi. Itseasiassa valtaosa, ehkä kaikki oppiminen tapahtuu lopullisesti levossa. Siinä mielessä aivot on kuin lihakset.
Lisäksi oon huomannu, että huomattavasti hedelmällisempää on soittaa mielummin vähän aikaa kerralla, mutta useasti, kuin pidemmän aikaa putkeen mutta harvemmin.

Tärkein tekijä nopeudessa on pitkät kynnet. Tai siis ei pitkät, mutta ei leikkaa kynsiä ihan lyhyeksi vaan jättää 2-4 mm. Jos katsoo tarkkaan nin kaikilla nopeilla soittajilla kuten Matias Kupiaisella ja Tom Quaylellä on pitkät kynnet. Nopeus perustuu siihen, että pidemmät kynnet tekee sormenpäistä kovemmat ja sormi ei painu niin paljon kieleen, joka hidastaa. Tuossa on myös se hyvä puoli, että vaikka ei kasvata "klasarikynsiä" plekukäteen niin sormilla soittaminen on kivempää vaikka kynnet ei olisikaan erityisen pitkät.

Krice: Tärkein tekijä nopeudessa on pitkät kynnet. Tai siis ei pitkät, mutta ei leikkaa kynsiä ihan lyhyeksi vaan jättää 2-4 mm. Jos katsoo tarkkaan nin kaikilla nopeilla soittajilla kuten Matias Kupiaisella ja Tom Quaylellä on pitkät kynnet. Nopeus perustuu siihen, että pidemmät kynnet tekee sormenpäistä kovemmat ja sormi ei painu niin paljon kieleen, joka hidastaa. Tuossa on myös se hyvä puoli, että vaikka ei kasvata "klasarikynsiä" plekukäteen niin sormilla soittaminen on kivempää vaikka kynnet ei olisikaan erityisen pitkät.
 
Musta kynsilakka on myös toinen, joka takaa järjettömän nopeuden ja laserin tarkan ajoituksen.

aalataur: Mitä Ambitukseen, ehkä hän vähän kärjisti tuossa.
 
Tietenkin kärjistin ;) ja tietenkin pitää osata kävellä että voi juosta. Kun haluaa edetä nopeudessa, niin siellä kipurajalla on vaan pakko viettää aikaa enemmän kuin siellä missä on kiva soitella. Hitaasti soittamalla oppii soittaa hitaasti ja se ei siitä miksikään muuksi muutu (Taas kärjistys).

Omakohtaisest toimivin metodi on ollut ensin oppia soittamaan fraasi/pätkä/mikälie hitaasti oikein ja joka kerta täysin samanlaisesti. Sitten tempoa lisätään, kunnes hutiloiminen alkaa, tätä rajaa vasten sitten pusketaan, kunnes on saavutettu n. 120% halutusta nopeudesta. Tämä antaa marginaalia soiton rentouteen ja suorittamiseen paineen alla.
 
Oppiminenhan tapahtuu unessa, ensimmäisen 4h aikana nukkuessa asiat menevät lihasmuistiin päivän treeneistä, jälkimmäisellä osiolla on kognitiivisten aiheiden vuoro.
 
Lisäksi oppiminen tehostuu, jos on tiheässä ns. uudelleenaloituksia, eikä vain monotonista toistamista. Esimerkiksi: Treenaan juttuja A-B-C tauko A-B-C tauko jne. enkä A-A-A tauko B-B-B tauko C-C-C.
 
Vielä olisi pystyttävä keskittymään päivän treeniinsä, eikä suunnittelemaan samalla ostoslistaa. Huvikseen soittelu ja rämpyttely sitten erikseen :)
 
Mut kukin tyylillään.

Tuo mukavuusalue ja epämukavuusalue on konsulttifirmojen keksimää hölynpölyä. Ei ihminen opi yhtään mitään epämukavuusalueella. Voiko kukaan vakavissaan sanoa että oppii jotain koska ei nauti siitä mitä tekee? juju on siinä että osaa nauttia osin tuntemattomaan hyppäämisestä ja henkilökohtasesta pioneerityöstä. Aika ajoittain voi koetella "näykkien" omia rajojaan siten että toinen jalka on tukevasti perustassa kiinni, mutta toisella jalalla vähän etsii miinoja. Epämukavuusalueelle hyppääminen on typeryyttä ja ylimielisyyttä ja sen kuulee heti sikäli kun puhutaan soittamisesta.
E: tämänlainen mentaliteetti soittamiseen myös vapauttaa mielen sellaisista eri soittamisrooleista (treenaus tai esiintyminen) ja kaikki soittaminen on silloin samaa soitti sitten itsekseen, treenatakseen tai esiintyäkseen tai improvisoidakseen ym.. Kaikki soittaminen perustuu silloin samaan vilpittömään ja itseilmaisevaan mentaliteettiin.

Kyllä siinä hiki virtaa jos äärinopeutta treenaa. Rentous kaukana ja suola kirvelee silmissä. Päänsärkykin on mahdollinen.
 
Älkää unohtako tehdä lämppäreitä oikein, voi tulla wammoja jos suoraan ääritykitykseen hyppää. Cool down, myös.
 
Itse tykkään tehdä ääripuhtaasti musiikillisen kuvion viimeiset toistot, niin jää ehjä jälki muistiin.
 
Testosteroni on miehillä motoristen taitojen tarkkuutta säätelevä hormoni.
Jos on vajetta, fokus ja tarkkuus kärsii. Tarkkuudelle on myös optimaalisin
treeniaika, jos hifistelemään ryhtyy. Marginaalinen hyöty.

KaRa: Tuo mukavuusalue ja epämukavuusalue on konsulttifirmojen keksimää hölynpölyä. Ei ihminen opi yhtään mitään epämukavuusalueella. Voiko kukaan vakavissaan sanoa että oppii jotain koska ei nauti siitä mitä tekee?
 
Epämukavuusalueella oleminen kehittää ihmistä niissä asioissa jotka kokee vaikeiksi tai pelottaviksi. Esimerkiksi ujo ihminen voi oppia selviämään sosiaalisista tilanteista viemällä itsensä niihin tilanteisiin joita pelkää. Kyse ei ole siitä, että nauttii niistä tilanteista vaan siitä, että haluaa kehittää itseään. Kyse on epämukavista tilanteista, jotka itsensä kehittämisen myötä muuttuvat mukaviksi.
 
Mitä soittimeen tulee, epämukavuusalue ei tarkoita sitä, että pitää soittaa jotain sellaista, mistä ei pidä tai nauti. Mukavuusalueella soittaminen tarkoittaa sitä, että soitat vain sellaisia juttuja, jotka varmasti osaat ja jotka tuntuvat helpoilta ja turvallisilta. Tämä ei kehitä soittamista, vaan silloin soittaa aina vain samoja juttuja. Epämukavuusalueella tulee soittovirheitä ja soittaminen voi tuntua vaikealta, mutta silloin myös kehittää itseään ja ajan kanssa ne vaikeat jutut muuttuvat helpoksi.
 
Lähtökohtaisesti näen itse asian niin, että treenaaminen on sitä kun opetellaan niitä asioita joita ei vielä osaa. Tällöin saa tehdä virheitä ja hieroa niitä vaikeita juttuja. Livenä soitetaan niitä asioita, jotka kotona on harjoiteltu. Eli siinä mielessä treenatessa tai livenä soittaessa pitää mun mielestä olla erilainen rooli ja suhtautuminen soittamiseen.