Kitarat: soittaminen ›

aalataur: Musiikissa lahjakkuudella on kyllä aika helvetin iso osa. Jos on sävelkuuro...
 
Oon kyllä tän kanssa ihan samaa mieltä. Olen itse mm. tavannu henkilön, joka ei pystyny iskemään 4/4-tahtiin neljäsosanuotteja mukanani rytmissä, niin omituiselta kuin se kuulostaakin. Jotkut taas eivät tahdo erottaa edes duuria mollista, siis ihan ääriyksilöt sieltä 'vähemmän lahjakkaasta' päästä. Jotenkin uskon, että kyllä se on pakko jossain vaiheessa huomata miten joillekin tulee äidinmaidossa hitusen enemmän kuin toisille.. Sit toisaalta välillä tulee vastaan sellasia täysin musiikillisesti kouluttautumattomia tyyppejä, joiden midiorkestroinneista vois heittää kaverit suoraan kirjottamaan seuraavan Hobitin soundtrackia, näin pienesti kärjistäen. Ite on ihan tyytyväinen pudotessaan sinne keskikastiin/välimaastoon siten, että musiikkia voi harrastaa omaksi ilokseen:D
 
Toi sävelkuurous on muuten aika jännä juttu.. Itellä on ollu sävelkuurouden suhteen aika jännä kehityskaari, sillä on kävin penskana musaopiston ns. pakollisilla perusteoriatunneilla (perustasot I-III), pääsin ne säveltapailut hädintuskin uusinnalla läpi; vastaukset tuli about lotolla, ei niistä älynny tuon taivaallista. Sit yläaste- ja lukioiässä alko panostamaan musateorian ymmärtämiseen ja sen opetteluun kuulemisen kautta enemmän; säveltapailun D-tutkinto meni muistaakseni puolta pistettä vaille täysin pistein läpi heittämällä ja jossain vaiheessa korva kehitty kuulemaan nuotit niin, et ne voi nimetä(jos joku soittaa d-sävelen, niin sen tunnistaa d-säveleksi) elikkä jonkinlainen relatiivinen sävelkorva kehittyi ajallaan. Tästä oli jonkinlainen hyöty viimesen vuoden kestäneessä kuoroharrastuksessa, ei tarvi äänirautaa kun esim. a:n voi heittää pohjalle lonkalta:D Tästäkään en sit osaa sanoa voisko tämän treenata kaikille. Meillä oli Musiikin teoria & säveltäminen -palstalla keskustelua tästä Absoluuttinen sävelkorva -triidissä, sieltä voinee lukea enemmän minun mutuja parempia viestejä:D

aalataur: Musiikissa lahjakkuudella on kyllä aika helvetin iso osa. Jos on sävelkuuro, niin ei siinä auta luja tsemppi.
 
Täällä ilmoittautuu yksi kappale sävelkuuro, tai ainakin todella huonokorvainen kitaristi. Tai en oikein tiedä mikä se oma ongelma on. Kappaleiden plokkaaminen on todella vaikeaa minulle. Joitain melodioita onnistun kaappaamaan, mutta sointujen hakeminen on ihan hakuammuntaa.
 
Toisaalta taas kun sävellän musiikkia, niin pystyn luomaan sen mitä kuulen päässäni. Teoriaa osaan ihan sopivasti ja nuottien lukeminen onnistuu hyvin. Pianoa soitin ala-asteikäisenä ja nyt yli 20v kitarointia takana. Kaikin puolin ihan tyytyväinen kuitenkin olen omaan osaamiseeni. Koskaan en ole tunnin tuntia ottanut kitaralle, enkä mitään 1-2-3-4 -treenejä ole tehnyt. Olen vain soitellut menemään.
 
Oma kehittyminen olisi kyllä voinut olla ihan toisenlaista, mikäli tunteja/treeniä olisi tullut harrasteltua. Kaikkea en tee oppikirjan mukaan vaan ihan fiilispohjalta, mikä parhaalta tuntuu.
 
Tässä pari instrumentaalia kitarabiisiä ihan niinkuin esimerkkinä, että ei tässä ihan toivottomalla pohjalla (kait) mennä:
https://dl.dropboxusercontent.com/u/5738957/Vexation.mp3
https://dl.dropboxusercontent.com/u/5738957/Unnamed_Excitements.mp3

On paljon asioita, joissa ei edes voi harjoitella vaan huipulle noustaan ihan luontaisten kykyjen (=lahjakkuus?) avulla. Vaikkapa joku esikoiskirjailija, joka pudottaa varsinaisen kohuteoksen. Tai säveltäjä, joka pyöräyttää ikivihreän/klassikon. Joku Chaplin oli vielä monilahjakkuus, joka teki mestarielokuvia aikana, jona ei ollut edes kunnon välineitä tai esikuvia. Sävelsikin siinä samalla ja näytteli pääosia. Taisi tehdä melkein kaiken, paitsi kuvata kameran takana? Joillakin vaan on synnynnäisiä erityiskykyjä suunnitella vaikka hienoja rakennuksia tai johtaa suuria kokonaisuuksia.
 
Asiaa voi ajatella myös toisinpäin. On ihmisiä, jotka ovat paljon keskimääräistä huonompia tietyissä asioissa. Joku ei kerta kaikkiaan opi ikinä vaikka soittamaan, ei edes hahmota musiikin rakennetta. Jotkut eivät pysty pitämään asioita järjestyksessä tai sotkevat taloutensa rapakuntoon hetkessä. On kaikenlaista sosiaalista ongelmaa ja itsekurin puutetta. Monella ei ole minkäänlaista suuntavaistoa tai on heikko reagointikyky. Nämä saattavat kovalla yrityksellä (harjoituksella) päästä edes kohtuulliselle tasolle, ei silti edes keskinkertaiseksi. Työelämäkin on täynnä näitä tumpeloita, jotka eivät saa kunnollista aikaiseksi vaikka tekevät sitä päivittäin. Silti nämä saattavat olla erityisen hyviä jossakin muussa. Monet nerot ja gurut ovat varsinaisia sössääjiä vaikkapa ihmissuhteissa, jopa hygeniassa. Talouskin voi olla rempallaan. Aika usein huippumuusikotkin sortuvat päihteisiin ja kuolevat nuorina.
 
Kai sitä siellä Gaussin käyrällä mennään kaikissa asioissa. Alkupäässä on niitä, jotka eivät omaa luontaisia kykyjä, eivätkä harjoittele. Loppupäässä on lahjakkaat, jotka lisäksi vielä treenaavat äärimmäisyyksiin. Keskialueella seilaa samalla kohtaa kykyjä ja kovasti harjoitelleita. Se treenannut ei enää kovin paljon edemmäs pääse, kyky saattaa silti kovalla työllä mennä sinne harvempien sakkiin ja vetää kaulaa megatreenaajaan. Jos vain viitsii.

Termiitit suunnittelee hienoja rakennuksia ja linnut ne vasta loistavia säveltäjiä on. Gaussin käyrän mielekkyys on ihan siinä kuinka sen kuvaamat arvot on määritelty. Esimerkiksi älykkyyden kuvaajana sitä on roimittu aika rankasti ja syystäkin. Gaussin käyrän kun saa piirettyä mittaustulosten laadusta riippumatta. Voidaan ottaa läjä muusikoiden netin kitaristeja ja pistää testipenkkiin ja jakaa tulos gaussin käyrälle, jolloin porukan taitavin määrää käyrän yläarvon ja huonoin ala-arvon, mutta mitä se käyrä loppujen lopuksi kertoo ja kertooko se lahjakkuudesta yhtään mitään?

tender.insanity: Täällä ilmoittautuu yksi kappale sävelkuuro, tai ainakin todella huonokorvainen kitaristi. Tai en oikein tiedä mikä se oma ongelma on. Kappaleiden plokkaaminen on todella vaikeaa minulle. Joitain melodioita onnistun kaappaamaan, mutta sointujen hakeminen on ihan hakuammuntaa.
 
Toisaalta taas kun sävellän musiikkia, niin pystyn luomaan sen mitä kuulen päässäni. Teoriaa osaan ihan sopivasti ja nuottien lukeminen onnistuu hyvin. Pianoa soitin ala-asteikäisenä ja nyt yli 20v kitarointia takana. Kaikin puolin ihan tyytyväinen kuitenkin olen omaan osaamiseeni. Koskaan en ole tunnin tuntia ottanut kitaralle, enkä mitään 1-2-3-4 -treenejä ole tehnyt. Olen vain soitellut menemään.
 
Oma kehittyminen olisi kyllä voinut olla ihan toisenlaista, mikäli tunteja/treeniä olisi tullut harrasteltua. Kaikkea en tee oppikirjan mukaan vaan ihan fiilispohjalta, mikä parhaalta tuntuu.
 
Tässä pari instrumentaalia kitarabiisiä ihan niinkuin esimerkkinä, että ei tässä ihan toivottomalla pohjalla (kait) mennä:
https://dl.dropboxusercontent.com/u/5738957/Vexation.mp3
https://dl.dropboxusercontent.com/u/5738957/Unnamed_Excitements.mp3
 
Ihan asiallisen kuulosta soittamista. Mikäli sä kuulet nuo soittamasi melodialinjat ensin omassa päässäsi ja sitten soitat ne kitaralla, niin sulla pitäisi olla kaikki mahdollisuudet plokkailla yksinkertaisia, tai vähän vaikeampiakin, melodioita. Pystytkö muuten laulamaan tai hyräilemään omat tai muiden biisien melodiat tunnistettavasti? Mikäli tämä ei onnistu, vaan tarvitset aina jonkun soittimen, on plokkailu varmasti vaikeaa. Tässä tapauksessa epäilisin myös omien biisiesi syntyvän todellisuudessa kitaran kaulalla, eikä omassa päässä.
 
Itselläni on ollut aina helppoa toistaa melodioita joita kuulen, mutta kyllä sointujen plokkailutaitoa on saanut treenata monta vuotta. Perus poppis-kuviot irtoavat nykyisellään pääosin viimeistään toisella kuuntelukerralla. Nyt pitäisi rohkeasti vaan siirtyä esim. jazz-stankkujen plokkailuun, että kehitys menisi eteenpäin.

Yallup: On paljon asioita, joissa ei edes voi harjoitella vaan huipulle noustaan ihan luontaisten kykyjen (=lahjakkuus?) avulla. Vaikkapa joku esikoiskirjailija, joka pudottaa varsinaisen kohuteoksen. Tai säveltäjä, joka pyöräyttää ikivihreän/klassikon. Joku Chaplin oli vielä monilahjakkuus, joka teki mestarielokuvia aikana, jona ei ollut edes kunnon välineitä tai esikuvia. Sävelsikin siinä samalla ja näytteli pääosia. Taisi tehdä melkein kaiken, paitsi kuvata kameran takana? Joillakin vaan on synnynnäisiä erityiskykyjä suunnitella vaikka hienoja rakennuksia tai johtaa suuria kokonaisuuksia.
 
.........
 
Minun on varmaan korkein aika myöntää sen ensimmäisen viestini olleen tarpeettoman kärjistetty ja provokatiivinen. Koitan omaksua ainakin astetta neutraalimman lähestymistavan päästäkseni tästä vastakkainasettelusta ja tuodakseni esille pari näkökohtaa teidän huomioitavaksenne.
 
Nyt lainkaan väheksymättä Chaplinia tai ketään muutakaan aikamme suuruutta haluan huomauttaa, että tällaiset supersankarit ovat myös yhteisön luomia myyttejä. Siis toisin sanoen haluamme nähdä sankareita ja suurmiehiä ja siksi meillä on taipumus historiasta nostaa poikkeusyksilöitä, joihin sitten peilaamme sen koko muutoksen jota tämä mielestämme poikkeusyksilö edustaa. Tosiasiassa isot läpimurrot ja muutokset kulttuurissa ja tieteessä ovat useamman ihmisen aikaansaannosta tai kokonaisen joukon luomaa muutosta. Meillä on vain taipumus, että haluamme nostaa sen yhden ihmisen jonka nostamme jalustalle ja alamme nimittää häntä poikkeusyksilöksi tai neroksi tms. Luulen, että tämä meidän individualisuutta ihannoiva aikamme on sellainen, että haluamme korostaa yksilön merkitystä yhteisön kustannuksella. On siis aiheellista kysyä palveleeko halumme nähdä neroja ja poikkeuslahjakkuuksia enemmän omaa tarvettamme hahmotta historiaa yksilöiden kautta sarjana yksilöiden tekemiä suurtekoja niin paljon, että käsityksemme yksilön todellisista toimintamahdollisuuksista hämärtyy. En siis väitä etteikö Chaplin tai kuka tahansa muu merkittävä ihminen olisi ollut poikkauksellinen ja merkittävä, mutta halusin vain ottaa esille tämän näkökohdan joka usein unohtuu näissä keskusteluissa.
 
Toinen seikka jonka haluaisin tuoda huomioitavaksi on tämän poikkeusyksilön näkökulma. Otetaan nyt vaikka Chaplin esimerkiksi, niin kannattaa huomata että hän eli myös todella poikkeuksellisen elämän hyvin poikkeuksellisena aikana. Minkä verran se elämä muovasi häntä? oliko se kaikki synnynnäistä, vai vaikuttiko elämäkin hiukan siihen mitä hän myöhemmin tuli tehneeksi? olisiko hän toisenlaisista lähtökohdista päätynyt edelleen merkittäväksi elokuvan tekijäksi ja yleisneroksi? Sitten on se, että kuinak paljon vaikuttaa se kenen kanssa saamme soittaa. Mieleeni tuli hiljattain tullut ohjelma Les Paulista ja minun huomiota kiinnitti siinä ohjelmassa paljon enemmän kuin sen kaverin nerokkuus, niin se että Lester sai tysökennellä aikana kovimpien tyyppien kanssa ja sai soittaa kaikkein kovimpien kavereiden kanssa ja olla siell ämissä tapahtui. Tätä seikkaa pidän paljon isompana seikkana hänen henkilökohtaisten avujensa kehittymisen kannalta kuin sitä mitä hän on syntyessään saanut maailmaan kontatessaan.
 
Tarkoitan, että vaikka olisikin olemassa jokin erityisen edullinen geenisekoitus olemassa, niin vasta sopivassa kasvuympäristössä sekä kultturisessa ja poliittisessa ja sosiaalisessa yhteydessä se jalostuu vaikkapa nerokkaaksi elokuvantekijäksi tai soittajaksi. Edullinen kasvuympäristö ja kulttuuriset ja soiaaliset yhteydet yksinkin ovat riittävnän vahvoja kasvattamaan säveltäjäneron tai muusikon, vaikka se geenisekoitus ei edullisin mahdollinen olisikaan. Koska emme oikeasti voi olla perillä geenipoolistamme, niin emme lopultakaan voi tietää kuka meistä on lajkas milläkin tavoin ja kuka ei. Siksi esimerkiksi kitaransoittoa aloittaessa ei lahjakkuudelle kannata uhrata ajatustakaan, vaan tehdä lujasti töitä ja vasta historia tulee osoittamaan mihin se riitti. Jos olet hyvä soittaja, ei kukaan pysty sanomaan oletko sitä lahjakkuutesi vain ahkeran työskentelysi ansiosta. Tarkoitan, että jos joku kirjoittaa nerokkaan esikoisromaanin, on aivan yhdentekevää onko hän oppinut kirjoittamaan nelivuotiaana vai vasta seitsemän vuotiaana. Lahjakkuus on mielenkiintoinen spekuloinnin aihe, mutta se on aivan liian epämääräinen minkään mittariksi tai ohjenuoraksi.

Mikä on tämä muutamien kirjoittajien illuusio siitä, että kaikki ovat yhtä lahjakkaita, musikaalisia, rytmitajuisia jne.

BigPapa: Mikä on tämä muutamien kirjoittajien illuusio siitä, että kaikki ovat yhtä lahjakkaita, musikaalisia, rytmitajuisia jne.
 
En voi käsittää. Tulee mieleen, että lahjattomat yrittävät selittää itselleen, että kyllä jokainen pystyy kaikkeen, jos vain treenaa. Itse olen lahjaton rämpyttelijä, eikä muillakaan elämän osa-alueilla ole mitään suurtekoja odotettavissa, joten se helpottaa, kun myöntää, ettei suksi luista ja tyytyy siihen. Mitä aikaisemmin sen tekee, sen matalammalta putoaa ja sen vähemmän se sattuu..
 
Ja hymiö perään, että tässä on myös ripaus huumoria mukana... ;)

Ei kannata harjoitella mitään. Näkymätön henkiolento laskeutuu pilvistä ja antaa soittotaidon tai sitten ei.

Kaikki eivät ole varmasti yhtä rytmitajuisia tai lahjakkaita. Sehän on kuin väittäisi, että kaikilla on yhtä hyvä näkö tai kuulo. Väitän kuitenkin, että melkein jokainen oppisi hyväksi soittajaksi, jos vain harjoittelisi riittävästi.
 
En edes usko, että siitä, jolle musiikin oppiminen tuntuu olevan alusta alkaen helppoa tulee välttämättä loppujen lopuksi parempi muusikko, kuin sellaisesta, jolle alku oli hankalampaa. Kun aikanaan liityin soittokuntaan, kaikki ihmettelivät kuinka nopeasti opin soittamaan torvea auttavasti. Silti monesta sellaisesta, jonka alku on ollut takkuisempi on lopulta tullut parempi soittaja kuin minä.

Mun ajatuksia itse aiheelle...
 
Ne ketkä istuu himassa nuorena treenaten soittamistaan kaiken muun turhan jouten/ajanvieton sijasta, saa hyvän pohjan nopeasti mahd. taidoilleen ja etumatkaa muihin vasta-alkajiin "myöhempään/vanhempaan ikään verraten".
 
Ne ketkä ovat soittaneet jonkin verran nuorena/vanhana ja ovat töissä muualla päivittäin kuin musiikki bisneksessä ja omaavat ehkä perheen jota katsoa vapaa-ajat, he ovat vielä vähemmän soittamisessa kiinni treeniajoiltaan....koska niitä vain ei ole noin vaan saatavilla. Perhe menee aina etusijalle ja vapaa-aika on kortilla. Soittaminen ja treenaminen on satunnaista jopa väliajoin...?
 
Ne ketkä aloittavat soittamisen ns. silloin tällöin treenaten ja "silloin tällöin" on siis se ainoa treeni-aika, he kehittyvät oman lahjakkuutensa mukaisesti yksilöllisesti. Tässä tapauksessa kehitys on melkoisen tasaista ja joka treeni kerta vähän lisää jotain uutta osaamiselleen, on se juttu mihin nojata.
 
Ne ketkä ei jaksa treenata ikinä ja soittaa vaan jotain mitä kuulee, osaavat sen mitä ovat oppineet ja uutta juttua tulee, miten nyt sitten tuleekaan ja omaksutaan asiat yksilöllisesti.
 
Jokainen priorisoi omat ajanviettonsa ja sen mukaan näitä soitto-harjoituksia syntyy enemmän tai vähemmän.
 
Itse kysymys "Onko harjoituksista hyötyä?"
Vastaus ON! Miten itse koet oman vapaa-aikasi? ns. hyödyntääksesi aikasi oikein ja viitaten vain soittamiseen ja siihen liittyviin harjoituksiin? Ei voi sanoa ja ennustaa kuinka joku kehittyy soitoissaan? Ole sinä itse osaava omalla tasollasi asteittain!
 
=)
 
p.s Itse soittelen nykyään silloin tällöin "kerran kaks viikkoon" ja koitan kehittyä soittamisessani samalla. Vaikea yhtälö, mutta hauskaa on joka kerta räpellyksineen!

http://www.iltalehti.fi/talviurheilu/2013071217261616_tl.shtml
 
Matti Nykäs -jutusta tiiseri. Tuostakin käy ilmi, että treenaaminen on se asia numero yksi Nykäsen menestykseen. Vai onko? Onko kuitenkin se lahjakkuus pohjana ja mieletön määrä treeniä sitten apuvälineenä? Vai toisin päin? :)
 
Otapa noista selvää. Itse en kauhean lahjakas ole musikaalisesti, tai ainakin aiemmin moni asia oli hankalaa ja hepreaa. Mutta soitto kiinnosti enemmän kuin mikään muu yksittäinen asia. Kehityinkin aika vauhdilla alkuun, sitten tuli suvantovaihe. Sitten aloitin tosissaan treenaamisen musiikin ymmärtämisessä, eli aika pitkälti teoriajuttujen opettelun. Niitä kun tutki kitaralla ja mietti päässä, niin soitto kehittyi "teknisestikin" aika paljon.
 
Mutta, sitten taas tuli suvantovaihe.. Kunnes menin 15-16 vuoden soiton jälkeen soittotunneille. Vaikka sinänsä mitään "uutta" ei kovin paljon siellä ole tullut eteen, niin silti siitä on ollut ihan älytön apu ja hyöty. Esimerkiksi nuo tekniset asiat ovat kehittyneet, vaikkapa sellainen asia, että soittamisesta on tullut paljon kevyempää; en enää purista kitaraa turhaan - aiemmin en hoksannut, että miten pääsisin siitä tavasta eroon.
 
Kyllä, mun mielestä harjoituksilla ja niiden kurinalaisella tekemisellä on merkitystä paljon. Mun soittotunnit eikä omat treenailut ole ikinä tosin painottuneet tekniikkaan, vaan musiikkiin, mutta nuo tekniikkajutut on tullut siinä sivussa. Jos olisin keskittynyt niihin enemmän niin en varmasti tuskailisi niin paljon tiettyjen juttujen kanssa kuin nyt :)

tender.insanity: Täällä ilmoittautuu yksi kappale sävelkuuro, tai ainakin todella huonokorvainen kitaristi. Tai en oikein tiedä mikä se oma ongelma on. Kappaleiden plokkaaminen on todella vaikeaa minulle. Joitain melodioita onnistun kaappaamaan, mutta sointujen hakeminen on ihan hakuammuntaa.
 
Toisaalta taas kun sävellän musiikkia, niin pystyn luomaan sen mitä kuulen päässäni. Teoriaa osaan ihan sopivasti ja nuottien lukeminen onnistuu hyvin. Pianoa soitin ala-asteikäisenä ja nyt yli 20v kitarointia takana. Kaikin puolin ihan tyytyväinen kuitenkin olen omaan osaamiseeni. Koskaan en ole tunnin tuntia ottanut kitaralle, enkä mitään 1-2-3-4 -treenejä ole tehnyt. Olen vain soitellut menemään.
 
Oma kehittyminen olisi kyllä voinut olla ihan toisenlaista, mikäli tunteja/treeniä olisi tullut harrasteltua. Kaikkea en tee oppikirjan mukaan vaan ihan fiilispohjalta, mikä parhaalta tuntuu.
 
Tässä pari instrumentaalia kitarabiisiä ihan niinkuin esimerkkinä, että ei tässä ihan toivottomalla pohjalla (kait) mennä:
https://dl.dropboxusercontent.com/u/5738957/Vexation.mp3
https://dl.dropboxusercontent.com/u/5738957/Unnamed_Excitements.mp3
 
No kyllähän Tenderi soittaa osaa, etkä sää nyt sävelkuuro voi olla koskaan ollut siinä laajuudessa mitä tarkoitan. Oikeasti, olen tavannut henkilöitä jotka eivät pysty sitä 4/4 rytmiä taputtamaan tahtiin, ei sitten millään. Ne oikeasti yrittää, näkee oikein naamasta että nyt yrittää. Mutta kun ei.
 
Tunnen kaverin joka harjoitteli rumpujen soittamista monta tuntia päivässä yli puolen vuoden ajan, mutta ei koskaan oppinut soittamaan beatkomppia, millään etäisellä beatkomppia muistuttavalla tavalla, seurasin tätä prosessia vierestä. Rummunsoitonopettajalla paloi käpy, mutta ei se voinut sanoa että lopeta nyt saatana, koska se kuitenkin sai rahaa opetuksesta. Sitten yksi laulajatyttö (hyvä laulaja) istui rumpujen taakse, ja säesti leikillään biisin kun mä soitin kitaraa. Tämä rumpuja treenannut heppu ihmetteli, että miten tyttö voi soittaa noin hyvin beatkomppia. Tyttö vaan naurahti että "En tiedä, ensimmäinen kerta kun soitan rumpuja... ikinä."
 
Mimmi siis tajusi kertayrittämällä sen, mitä toinen ei tajunnut puolessa vuodessa. Eikä luultavasti koskaan tule tajuamaan, saatika tulemaan hyväksi rumpaliksi. Joistakin ei vain ole. Laulupuolella olen nähnyt samanlaisen tapauksen, vireisyys oli päin helvettiä (ei edes oikea nuotti, en tarkoita että olisi pientä heittoa vaan kokonaan vääriä nuotteja) ja tyyppi ei tajunnut aloittavansa laulamaan melodiaa kaksi tahtia myöhässä, kun bändi oli vetänyt kaksi tahtia niin se aloitti luikuttamaan siitä kohtaa missä sen piti olla kaksi tahtia sitten. Joka kerta. Vireisyys päin helvettiä. Joka kerta. Asiasta sanottiin hänelle, mutta ei oppinut. Silti hän oli päättänyt vakaasti tulla rocklaulajaksi ja maksoi laulutunneista monta tonnia vuodessa.

Oli muusikoiden netille harvinaisen hyvä ja viihdyttävä keskustelu, mutta se tais olla siinä, menee toistoksi. Kiitos kaikille, sekä lahjakkaille että lahjattomille.

aalataur: No kyllähän Tenderi soittaa osaa, etkä sää nyt sävelkuuro voi olla koskaan ollut siinä laajuudessa mitä tarkoitan. Oikeasti, olen tavannut henkilöitä jotka eivät pysty sitä 4/4 rytmiä taputtamaan tahtiin, ei sitten millään. Ne oikeasti yrittää, näkee oikein naamasta että nyt yrittää. Mutta kun ei.
 
Tunnen kaverin joka harjoitteli rumpujen soittamista monta tuntia päivässä yli puolen vuoden ajan, mutta ei koskaan oppinut soittamaan beatkomppia, millään etäisellä beatkomppia muistuttavalla tavalla, seurasin tätä prosessia vierestä. Rummunsoitonopettajalla paloi käpy, mutta ei se voinut sanoa että lopeta nyt saatana, koska se kuitenkin sai rahaa opetuksesta. Sitten yksi laulajatyttö (hyvä laulaja) istui rumpujen taakse, ja säesti leikillään biisin kun mä soitin kitaraa. Tämä rumpuja treenannut heppu ihmetteli, että miten tyttö voi soittaa noin hyvin beatkomppia. Tyttö vaan naurahti että "En tiedä, ensimmäinen kerta kun soitan rumpuja... ikinä."
 
Mimmi siis tajusi kertayrittämällä sen, mitä toinen ei tajunnut puolessa vuodessa. Eikä luultavasti koskaan tule tajuamaan, saatika tulemaan hyväksi rumpaliksi. Joistakin ei vain ole. Laulupuolella olen nähnyt samanlaisen tapauksen, vireisyys oli päin helvettiä (ei edes oikea nuotti, en tarkoita että olisi pientä heittoa vaan kokonaan vääriä nuotteja) ja tyyppi ei tajunnut aloittavansa laulamaan melodiaa kaksi tahtia myöhässä, kun bändi oli vetänyt kaksi tahtia niin se aloitti luikuttamaan siitä kohtaa missä sen piti olla kaksi tahtia sitten. Joka kerta. Vireisyys päin helvettiä. Joka kerta. Asiasta sanottiin hänelle, mutta ei oppinut. Silti hän oli päättänyt vakaasti tulla rocklaulajaksi ja maksoi laulutunneista monta tonnia vuodessa.
 
Välillä tuntuu siltä, että soittamista intohomoisemmin harrastavilla on kovin pienet piirit eikä oikein hajua siitä, miten muu maailma asiat kokee. Vähänkuin urheilijat ajattelisivat, että sata metriä aikaan 12 sekkaa olisi se nollapohja, johon pystyy kuka vain, kenellä on kaksi jalkaa, ja siitä sitten nopemmaksi pääsisi harjoituksella :)

antnis: intohomoisemmin harrastavilla on kovin pienet piirit eikä oikein hajua siitä, miten muu maailma asiat kokee
 
Meininki rupee olemaan nykyisin niin suvaitsevaista, ettei maailmaa paljon intohomoilu tunnu enää hetkauttavan.

Jucciz: Meininki rupee olemaan nykyisin niin suvaitsevaista, ettei maailmaa paljon intohomoilu tunnu enää hetkauttavan.
 
Nauti nyt kerrankin kunnolla
 
... :)

Otsikon kysymykseen vastaan että on. Mikäli niitä tekee tarpeeksi ja oikein.

Ketjusta on tullut niin pitkä, ettei jaksa kahlata. Harjoittelusta on jotain hyötyä. Itse esimerkiksi oli jokseenkin kyllästynyt niihin pentatonisiin juttuihin joita kaikki osaa ja käyttää. Sen vuoksi aloin neuvosta tutustumaan duuriskaalan moodeihin. Ennen pitkää ne alkoivat siirtyä soolojen osiksi. Ilman sitä mälsää jauhamista ei niitä olisi voinut hyödyntää.

aalataur: Musiikissa lahjakkuudella on kyllä aika helvetin iso osa. Jos on sävelkuuro, niin ei siinä auta luja tsemppi.
 
http://fi.wikipedia.org/wiki/Amusia
Tämä on ihan faktaa, vaikka onkin wikipediasta...se on aika harvinaista mutta
lienee myös niin että on olemassa totaalista ja lievempää korvattomuutta (=useat tanssimuusikot,erityisesti basistit, heh heh) johon liittyy usein myös lähes täydellinen rytmitajuttomuus eli leikkkisästi sanottuna tulee joskus kuolemaan rytmitajuihinsa tulematta ;-)
 
Mutta treenaaminen kannattaa aina, ite oon innostunut wanhoilla päivillä treenaan päivittäin, tosin omaehtoisesti soitellen niitä näitä eli ei mitään 1234 tylsiä tekniikkatreenejä vaan musiikkia, melodioita, sointuja, improvisointia taustojen kaa yms...mutta mikä kullekkin sopii, eri genren soittajat treenaa ihan eri juttuja, pääasia että ei treenaa väkisin ja kellon kaa pakonomaisesti joka päivä vaan sillon kun siltä tuntuu.