Kitarat: soittaminen ›

Niin...mutta miksi niin nopeaa ja monimutkaista soittoa, kuin ambituksen, pitäisi pystyä edes plokkaamaan korvalla? Ei minusta tarvitse, ainakaan nuotilleen. Minusta riittää se, että tietää missä siinä mennään ja mitä siinä tapahtuu, kuin se että noiden lisäksi vielä pitäisi joka ikinen nuotti plokata seasta.
 
Miksi niitä pitäisi soittaa tabeista nuotilleen oikein? Eikö riitä, että tietää, missä mennään ja soitetaan sen mukaan?
Eikä se oikeastaan ole niin vaikeaa kuulla niitä kaikkia nuottejakaan, jos soitto ei ihan tolkuttomissa nopeuksissa liiku.
 
Mä olen velsan kanssa aika samaa mieltä tuosta pienten kitaristinalkujen väärästä harjoittelumetodista.
 
Itse olen musiikkiharrastukseni aloittanut klasaripuolella ja siellä jauhetaan perusasioita ja tekniikkaa todella pitkään. Vuosia. Sen jälkeen otetaan uusia asioita ja lisää tekniikkaa. Ammattilaisetkin treenaavat paljon enemmän perustekniikkaa, kuin nopeutta.
Voi olla, että monista nuorista tämä kuulostaa tylsältä, mutta näin syntyy paljon taitavampia muusikoita.
 
Minua on häirinnyt, kun äänijavimma kilpailuja olen muutamia vuosia seurannut, kitaristien keskittyminen nopeuteen. On täysin totta, että nopeaan musiikkiin voi saada ihan yhtälailla tunnetta kuin hitaaseen, mutta jos nopeudesta tulee harjoittelun itseisarvo jo alussa, jää kaikki muu vähän vähemmälle.
Noissa bändikilpailuissa näkee jatkuvasti kitaristeja, jotka keskittyvät niin paljon soittamaan sen soolon nopeasti ja oikein, etteivät saa oikeastaan ajateltua, mitä siihen sooloon oikeasti sisältyy.
 
Tabulatuurit olisi pitänyt vetää vessasta alas jo vuosia sitten. On yksin niiden syytä, etteivät monet hyvätkään kitaristit ymmärrä nuoteista yhtään mitään.

Miksi niitä pitäisi soittaa tabeista nuotilleen oikein? Eikö riitä, että tietää, missä mennään ja soitetaan sen mukaan?
Eikä se oikeastaan ole niin vaikeaa kuulla niitä kaikkia nuottejakaan, jos soitto ei ihan tolkuttomissa nopeuksissa liiku.
 
Niinno, jos Ambituksen soittoa kuuntelee niin se ei ole niin kaavamaista se liikkuminen otelaudalla, joten ei sitä hyväkään korvaplokkaajakaan ihan heti osaa tunnistaa jokikistä nuottia. Sillä tommosissa jutuissa on nuottien määrä aika tärkeä kans siinä mielessä miten ne istuu tahtiin. Tätä voisi luonnehtia juuri siksi matemaattiseksi osaksi.
 
Mä olen velsan kanssa aika samaa mieltä tuosta pienten kitaristinalkujen väärästä harjoittelumetodista.
 
Itse olen musiikkiharrastukseni aloittanut klasaripuolella ja siellä jauhetaan perusasioita ja tekniikkaa todella pitkään. Vuosia. Sen jälkeen otetaan uusia asioita ja lisää tekniikkaa. Ammattilaisetkin treenaavat paljon enemmän perustekniikkaa, kuin nopeutta.
Voi olla, että monista nuorista tämä kuulostaa tylsältä, mutta näin syntyy paljon taitavampia muusikoita.
 
Asiaa puhut. Mutta sitä vaan tuossa aikaisemminkin painotin Velsan kohdalla että vaikka suurin osa nuorisosta tekee näin, ei pidä yleistää jokaikistä siihen. Kun tiedän että poikkeuksiakin on, jotka ovat oikeasti tosi taitavaa sakkia, ja reenaavat perusjuttuja vitusti siinä missä klasariopiskelijatkin.
 
Minua on häirinnyt, kun äänijavimma kilpailuja olen muutamia vuosia seurannut, kitaristien keskittyminen nopeuteen. On täysin totta, että nopeaan musiikkiin voi saada ihan yhtälailla tunnetta kuin hitaaseen, mutta jos nopeudesta tulee harjoittelun itseisarvo jo alussa, jää kaikki muu vähän vähemmälle.
Noissa bändikilpailuissa näkee jatkuvasti kitaristeja, jotka keskittyvät niin paljon soittamaan sen soolon nopeasti ja oikein, etteivät saa oikeastaan ajateltua, mitä siihen sooloon oikeasti sisältyy.
 
Olen samaa mieltä tässäkin. Itselläni mennyt vähän makukin kyseiseen kilpailuun juuri tuon takia.
 
Tabulatuurit olisi pitänyt vetää vessasta alas jo vuosia sitten. On yksin niiden syytä, etteivät monet hyvätkään kitaristit ymmärrä nuoteista yhtään mitään.
 
Tästä voi olla montaa mieltä.

Tabulatuurit olisi pitänyt vetää vessasta alas jo vuosia sitten. On yksin niiden syytä, etteivät monet hyvätkään kitaristit ymmärrä nuoteista yhtään mitään.
 
Ei niistä nuoteista tartte jokaisen mitään ymmärtääkkään (Kaikkia ei kiinnosta soittaa ammatikseen tai yleensä edes bändissä). Itse plokkailen korvalla suurimman osan ja jotain pikkujuttuja saatan kurkata tabeista. Alkuun tuli katseltua enemmänkin, varsinkin sointuja biiseistä, mut uskon että niistäkin ajoista on nykyään korvalla mennessä enemmän hyötyä kuin haittaa.
 
Mitä on tunne?
 
Saksan postissa on jotain häikkää kun tilaamani tunnemittari ei ole saapunut vieläkään. Siihen asti ihan persetuntumalta.

Mä ihmettelen kyllä syvästi tuota, että heti kun täällä edes mainitsee jotain tiluttamiseen liittyvää niin heti kaikki konkarit saavat sellaisen kuvan että: "jaahas, taas tuollanen tabeista tiluttaja joka ei osaa plokata mitään, jolla on paska tatsi, paska vibrato, paskat bendit, ei mitään tyylitajua, yrittää vaan sahata tabeista alexi laihon sooloja". Sitten tulee vaihtoehtoisesti joko vittuilua tai hirveätä saarnaamista.
 
Miksi tuollainen mustavalkoinen ajattelu? Esim. Velsa on varmasti kitaristina ja muusikkona esimerkiksi mua valovuosia edellä, mutta en käsitä tuota asennetta: Juuri näin,eihän sil o välii mitä ne äänet on,pääasia et on nopeeta!!!!! Olen kyllä jo aikoja sitten tiedostanut sen, ettei sillä pelkällä nopeudella kovinkaan pitkälle pötkitä, jos soitossa ei ole mitään ideaa ja bendit ja vibratot menevät päin persettä jne. Sen takia pyrinkin tuon shreddaamisen harjoittelun lisäksi treenaamaan esim. bluussia, jota tulee tuon kitaramaikankin kanssa soiteltua (enkä nyt tosiaankaan väitä olevani mikään kummoinen kitaristi). Ja mistä kumman syystä ei voisi vaikkapa tehdä niin, että sekä plokkailee korvakuulolta semmoisia juttuja joita pystyy plokkaamaan, että shreddaa tabeista sellaista kamaa jota ei pysty plokkaamaan? Tällä tavoin kehittyy sekä korva että tekniikka.
 
Onhan se tietty ihan hyväkin juttu, että pikku-laihojen kalloihin taotaan täällä vähän järkeä, mutku mutku... Siitä huolimatta jotkut voisivat ehkä koittaa ajatella joissain tilanteissa pikkasen avarammin ennen sen iänikuisen anti-tilu vouhotuksen aloittamista. :)
 
Itse olen musiikkiharrastukseni aloittanut klasaripuolella ja siellä jauhetaan perusasioita ja tekniikkaa todella pitkään. Vuosia. Sen jälkeen otetaan uusia asioita ja lisää tekniikkaa. Ammattilaisetkin treenaavat paljon enemmän perustekniikkaa, kuin nopeutta.
Voi olla, että monista nuorista tämä kuulostaa tylsältä, mutta näin syntyy paljon taitavampia muusikoita.
 
Lienee tuskin sattumaa, että ne ammattilaiset osaavat aika useassa tapauksessa tiluttaakin vähän siedettävämmällä tatsilla kuin useimmat ei-ammattilaiset. Sitähän täällä mnetissäkin koko ajan toitotetaan, että nopeus on tarkkuuden sivutuote ja sitä rataa...

Ensinnäkin, niin nopeaa soittoa en ole vielä kuullutkaan etteikö sitä ehtisi rekisteröidä. Toisekseen, miksi sä niin kivenkovaa olet siinä ajatuksessa kiinni että jokainen yksittäinen ääni pitäisi ehtiä fraseeraamaan? Fraseeraus sen mukaan mikä sopii kulloinkin soitettavaan musiikkiin.
 
Otetaan taas ne klasarit esimerkiksi. Vaikka puhuttaisiin Kimalaisen lennosta, Paganinin kapriiseista, Chopinin etydeistä, virtuoositranskriptioista kuten Horowitzin Carmen-arri tai mistä tahansa muusta pääosin pelkkää nopeaa tekstuuria sisältävästä materiaalista, on olemassa huonoja ja hyviä esityksiä. Mistä se ero syntyy, jos kerran fraseeraaminen ei ole mahdollista?
 
Ihan samasta se syntyy kuin hitaassakin musassa - ensinnä niistä melodisista jännitteistä joita syntyy taustan ja melodian väliseen suhteeseen, eli puhtaasti sävelmateriaali voi olla kiinnostavaa/toimivaa tai päinvastaista. Noissa em. biiseissä se on aikojen saatossa selkeästi toimivaksi todettua, ei niitä muuten soitettaisi enää. Toiseksi se syntyy siitä, miten sävelmateriaalia käsitellään - mitkä asiat nostetaan tekstuurista esiin rytmisen, äänenpaineellisen tai saundillisen dynamiikan kautta.
Kuten ennenkin sanoin, katsokaa peiliin, jos ette ymmärrä viehätystä jonka monet vaikkapa tästä erittäin nopeaa tekstuuria sisältävästä esityksestä löytävät:
 
http://www.youtube.com/watch?v=J503OvHWKko
 
Unohdinkohan jotain?
 
Hei kiitos tuosta, tämä artisti oli entuudestaan täysi tuntematon! Tuo Bullet blues oli ihan ok, mutta tämä se vasta mahtava onkin:
 
http://www.youtube.com/watch?v=-yPE … waalik&mode=related&search=
 
Vetosi meikäläisen TUNTEISIIN.
 
Toiset tykkää laskettelusta, toiset sauvakävelystä, molemmista saa varmasti kicksit, jotkut saavat kummastakin. Ei kai tilutuksesta ja vaikka bluussista tykkääminen ole toisensa poissulkevia?

Olettekos te iäkkäämmän polven kitaristit kelanneet sellaista pikku juttua, että kaikki pikku-Laihot diggailevat suhteessa omaan aikaansa täysin samoja juttuja kuin tekin nuorina?
Koko soittoinnostushan lähtee siitä että löydetään joku soittaja, joka jollain tavalla omassa päässä hahmottuu ylivertaiseksi suhteessa muihin soittajiin. Yleensä tämä ylivertaisuudeksi leimautuva ominaisuus heijastelee ajan henkeä ja ihanteita, jolloin sama kitaristi hahmottuu sankariksi suurelle määrälle samassa iässä, elämäntilanteessa ja sosiaalisessa viitekehyksessä toimivia henkilöitä. Ajan myötä osa näistä nuorista herroista/rouvista pääsee pelkkää pintaa syvemmälle, löytää uusia sankareita ja ymmärtää mistä kaikesta se hyvä soitto koostuu. Osa näistä pääsee vielä pidemmälle ja tulee itsekin hyväksi soittajaksi - osalle touhu jää harrastukseksi. Ylivoimaisesti suurimmalle osalle aluksi soittamisesta innostuneista homma jää pelkäksi rämpyttelyksi.
 
Käy myös niin, että ne alkuperäiset sankarit jäävät täysin toisarvoisiksi myöhemmässä vaiheessa, mutta suurimmalle osalle ihmisiä ne nuorena bongatut "ylivertaiset" kitaristit jäävät koko elämän läpi kestäviksi supersoittajiksi, jotka toimivat vertailukohtana kaikille muille.
 
Sama ilmiö toistuu jokaisessa sukupolvessa, myös teidän. Koko sähkökitaransoitto ei aikaisemmin ollut vielä niin pitkällä, että olisi ollut kovia tiluttajia joita diggailla. Silti teilläkin oli ne omat ylivertaiset soittajanne. Miksi teidän sukupolvestanne valtaosa ei hehkuta vaikkapa Charlie Christiania, tai vaikka jotain täysin tuntematonta kitaristia?
Näkisinkin niin, että vaikka teillä ei tästä syystä ole kehittynyt ihailua nopeutena ilmenevää virtuositeettiä kohtaan, vaan arvotukset ovat painottuneet niihin ominaisuuksiin joita sankareidensa soitosta saattoi erotella - edelleen kysymys on teknisten asioiden ihailusta ja niiden omien sankarien palvonnasta. Iän myötä mukaan tulee syvempi ymmärrys musiikista sinänsä ja nämä kaikki yhdessä ovat niitä jokaisen tänä päivänä painottamia asioita soitossa ja musiikissa.
Löisin myös pääni pantiksi että on teitä kaksi kertaa vanhempia soittajia, jotka teidän nuorempina opetellessanne soittoa hehkuttivat oman aikansa sankareita ja haukkuivat sitä mitä silloin opiskelitte.
 
Eikö silti, vaikka teidänkin nuoruudessanne oli niitä jotka halusivat soittaa jonkun kappaleen täsmälleen niin kuin Eric Clapton sen soitti, teidänkin sukupolvestanne ole kasvanut suuri määrä hienoja muusikoita ja vielä suurempi määrä jäänyt harrastelijoiksi? Ei se eroa millään tavalla tästä päivästä.
Tosi kiva, että jaksatte pitää perinteitä yllä ja mollata nykypäivän työskentelytapoja, mutta jos haluatte saada pointtinne läpi, analysoikaa mieluummin niiden nykypäivän suosikkien soittoa ja kertokaa mitkä ovat mielestänne sellaisia ominaisuuksia, joihin aloittelija ei osaa kiinnittää huomiota. Tasan varmasti WyldECHild92 ei rupea kuuntelemaan B. B. Kingiä vain siksi että te sanotte, joten jos pyyteettömästi haluatte auttaa, etsikää Laihon soitosta B. B:n ominaisuuksia ja kertokaa ne.
 
Lisäksi haluaisin huomauttaa, että vaikka joku puhuu jonkun hyvän soittajan ominaisuuksista painottamalla esim. "se on niin nopee" -lauseita, se saattaa usein tarkoittaa, että soittajan soitossa on kaikkea muutakin hyvää, mutta sen lisäksi soittaja on "niin nopee". Kyllä mä ainakin kuuntelen mieluummin hyvää soittajaa, joka on lisäksi valonnopea, kuin hyvää soittajaa joka ei ole. Enemmän on enemmän, myös soittajan ominaisuuksien määrässä, ei pelkästään äänten.
 
Soolojen äänitarkalla nuotintamisella on muuten paikkansa, silloin kun tehdään nuotinnoksia/transkriptioita. Se on hyödyllinen taito hallita.
 
Vetosi meikäläisen TUNTEISIIN.

Toiset tykkää laskettelusta, toiset sauvakävelystä, molemmista saa varmasti kicksit, jotkut saavat kummastakin. Ei kai tilutuksesta ja vaikka bluussista tykkääminen ole toisensa poissulkevia?
 
Tässäpä se onkin oppikirjaesimerkin tavoin kerrottu. "Vetosi meikäläisen tunteisiin". Jesh, siinä ei ole mitään pahaa tai väärää. Sä et arvottanut Govanin soittoa puhumalla SIINÄ olevasta tunteesta. Siihen, että joku vetoaa tai on vetoamatta toisen tunteisiin ei kukaan voi sanoa mitään. Kivi voi vedota jonkun tunteisiin, mutta on irrationaalista väittää että kivessä itsessään olisi jotain tunnetta.

Tunteellahan tarkoitetaan yleensä sitä, että soittaja saa instrumenttinsa "puhumaan", mikä ei joidenkin mielestä ilmeisesti toteudu jos soitetaan tarpeeksi monia nuotteja peräkkäin, ja tekemättä virheitä. Koska silloin ollaan yli-inhimillisiä ja ollaan tehty diili pelsepuupin kanssa, niinku Paganini tai vaikkapa Ritchie Blackmore.
Joidenkin mielestä myöskään kromaattiset nuotit eivät voi sitoa soittajan tunnelatausta, koska kuuntelija ei kuule välttämättä mitään hienoa melodiaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö soitto voisi olla tunteikasta.

Mitä väliä, kunhan kuulostaa hyvältä ja on kivaa. Vai?

/
Aivan.
 
Täytesana: lukko

Olettekos te iäkkäämmän polven kitaristit kelanneet sellaista pikku juttua, että kaikki pikku-Laihot diggailevat suhteessa omaan aikaansa täysin samoja juttuja kuin tekin nuorina?
Koko soittoinnostushan lähtee siitä että löydetään joku soittaja, joka jollain tavalla omassa päässä hahmottuu ylivertaiseksi suhteessa muihin soittajiin. Yleensä tämä ylivertaisuudeksi leimautuva ominaisuus heijastelee ajan henkeä ja ihanteita, jolloin sama kitaristi hahmottuu sankariksi suurelle määrälle samassa iässä, elämäntilanteessa ja sosiaalisessa viitekehyksessä toimivia henkilöitä. Ajan myötä osa näistä nuorista herroista/rouvista pääsee pelkkää pintaa syvemmälle, löytää uusia sankareita ja ymmärtää mistä kaikesta se hyvä soitto koostuu. Osa näistä pääsee vielä pidemmälle ja tulee itsekin hyväksi soittajaksi - osalle touhu jää harrastukseksi. Ylivoimaisesti suurimmalle osalle aluksi soittamisesta innostuneista homma jää pelkäksi rämpyttelyksi.
 
Käy myös niin, että ne alkuperäiset sankarit jäävät täysin toisarvoisiksi myöhemmässä vaiheessa, mutta suurimmalle osalle ihmisiä ne nuorena bongatut "ylivertaiset" kitaristit jäävät koko elämän läpi kestäviksi supersoittajiksi, jotka toimivat vertailukohtana kaikille muille.
 
Sama ilmiö toistuu jokaisessa sukupolvessa, myös teidän. Koko sähkökitaransoitto ei aikaisemmin ollut vielä niin pitkällä, että olisi ollut kovia tiluttajia joita diggailla. Silti teilläkin oli ne omat ylivertaiset soittajanne. Miksi teidän sukupolvestanne valtaosa ei hehkuta vaikkapa Charlie Christiania, tai vaikka jotain täysin tuntematonta kitaristia?
Näkisinkin niin, että vaikka teillä ei tästä syystä ole kehittynyt ihailua nopeutena ilmenevää virtuositeettiä kohtaan, vaan arvotukset ovat painottuneet niihin ominaisuuksiin joita sankareidensa soitosta saattoi erotella - edelleen kysymys on teknisten asioiden ihailusta ja niiden omien sankarien palvonnasta. Iän myötä mukaan tulee syvempi ymmärrys musiikista sinänsä ja nämä kaikki yhdessä ovat niitä jokaisen tänä päivänä painottamia asioita soitossa ja musiikissa.
Löisin myös pääni pantiksi että on teitä kaksi kertaa vanhempia soittajia, jotka teidän nuorempina opetellessanne soittoa hehkuttivat oman aikansa sankareita ja haukkuivat sitä mitä silloin opiskelitte.
 
Eikö silti, vaikka teidänkin nuoruudessanne oli niitä jotka halusivat soittaa jonkun kappaleen täsmälleen niin kuin Eric Clapton sen soitti, teidänkin sukupolvestanne ole kasvanut suuri määrä hienoja muusikoita ja vielä suurempi määrä jäänyt harrastelijoiksi? Ei se eroa millään tavalla tästä päivästä.
Tosi kiva, että jaksatte pitää perinteitä yllä ja mollata nykypäivän työskentelytapoja, mutta jos haluatte saada pointtinne läpi, analysoikaa mieluummin niiden nykypäivän suosikkien soittoa ja kertokaa mitkä ovat mielestänne sellaisia ominaisuuksia, joihin aloittelija ei osaa kiinnittää huomiota. Tasan varmasti WyldECHild92 ei rupea kuuntelemaan B. B. Kingiä vain siksi että te sanotte, joten jos pyyteettömästi haluatte auttaa, etsikää Laihon soitosta B. B:n ominaisuuksia ja kertokaa ne.
 
Lisäksi haluaisin huomauttaa, että vaikka joku puhuu jonkun hyvän soittajan ominaisuuksista painottamalla esim. "se on niin nopee" -lauseita, se saattaa usein tarkoittaa, että soittajan soitossa on kaikkea muutakin hyvää, mutta sen lisäksi soittaja on "niin nopee". Kyllä mä ainakin kuuntelen mieluummin hyvää soittajaa, joka on lisäksi valonnopea, kuin hyvää soittajaa joka ei ole. Enemmän on enemmän, myös soittajan ominaisuuksien määrässä, ei pelkästään äänten.
 
Soolojen äänitarkalla nuotintamisella on muuten paikkansa, silloin kun tehdään nuotinnoksia/transkriptioita. Se on hyödyllinen taito hallita.
 
Tää oli kylla plussan arvoinen kirjoitus kaiken kaikkiaan!!!!!
 
Kaikkki toivo ei näköjään olekkaan mennyttä vaikka mä siinä mielessä oonkin oman ikä polveni "jengin petturi" et kuuntelen erittäin sujuvasti kaikkia "HYVIÄ" kitaristeja oli ne nopeita tai ei.....lukuunottamatta synkintä ahdinko metallia.....aika on siinä kohtaa tehny tepposet.......mut jos saa valita kuunteleeko "HUONOA" nopeeta tai "HUONOA" hidasta kitaristia niin valitsen sen huonon hitaan......

Nopeasti soitettuna (liioiteltuna) musiikista tulee useimmiten vain mekaaninen suoritus, jota on raskasta yleisön ja ehkä myös soittajankin kuunnella. Jos ei pidetä pieniä luftareita tai anneta musiikin tulkinnan kautta hengittää, sitä ei pitkään kuuntele.
Juuri tässä tilanteessa sanaa _tunne_ voidaan käyttää, jolla saadaan musiikki mielenkiintoisemman kuuloiseksi. Tunteella ja tulkinnalla saadaan kuulija kiinnostumaan sekä ihastelemaan soittoa. Musiikki useimmiten (luojalle kiitos!) vaatii estetiikka, se on ero hyvän ja upean soittajan välillä.
 
Lopuksi vois vielä mainita, kuten on jo aiemminkin mainittu, ettei nopeus ja esteettisyys ole toisiaan pois sulkevia tekijöitä. Nopeasti soitettunakin voi musiikin (ja kuulijan) antaa hengittää.

mut jos saa valita kuunteleeko "HUONOA" nopeeta tai "HUONOA" hidasta kitaristia niin valitsen sen huonon hitaan......
 
Siinäpä sanoit oikein:D F. Fareri ja sillee.

Tunteellahan tarkoitetaan yleensä sitä, että soittaja saa instrumenttinsa "puhumaan", mikä ei joidenkin mielestä ilmeisesti toteudu jos soitetaan tarpeeksi monia nuotteja peräkkäin, ja tekemättä virheitä. Koska silloin ollaan yli-inhimillisiä ja ollaan tehty diili pelsepuupin kanssa, niinku Paganini tai vaikkapa Ritchie Blackmore.
 
Hyvä pointti. Puhetaajuus on ymmärrettävistä syistä tärkeä kommunikoinnin takia ja sen vuoksi ihmisen korva erottaa parhaiten tapahtumia sillä taajuudella. Ja kitarahan soi kutakuinkin sillä taajuudella. Jos kitaramelodiat vielä jäljittelevät puheen sävyjä, ollaan jo lähempänä tunteisiin vetoavuutta. Korkealta soitetut nuotit taas riipivät korvaa (vrt vauvan itku), matalammat taas ovat aggressiivisemman kuuloisia (vihainen murina). Nykyäänhän näihin kaikkiin on jo totuttu, mutta voin vain kuvitella miten radikaalilta esim. Hendrix on aikanaan kuulostanut.
 
Joidenkin mielestä myöskään kromaattiset nuotit eivät voi sitoa soittajan tunnelatausta, koska kuuntelija ei kuule välttämättä mitään hienoa melodiaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö soitto voisi olla tunteikasta.
 
Jos vertailee eri maiden musiikkikulttuureja sekä puhuttua kieltä, niin erojahan on. Ruotsi esim. kuulostaa aika duurivoittoiselta ja suomen kieli monotoniselta. Kummassa maan kansanmusiikki on iloisempaa? Onko olemassa kieltä jonka sävy on "kromaattinen"?
 
Sitten esim. perinteinen blues ei ole koskaan herättänyt mitään suurempia tunteita, mutta minulle on opetettu että tosi blues lähtee sielusta ja sydämestä. Olenko tunnevammainen? Mulle blues on vain virheettömällä tekniikalla soitettuja säveliä joihin on lisätty "tunnetta" dynamiikan vaihtelulla sekä nuottivalinnoilla jotka jäjittelevät puhetaajuuksia ja puheen sävyjä. Näin niinkuin asiaa analyyttisesti kärjistettynä. Mielestäni pätee kaikkeen musaan, keskitempoiset biisit miellyttävät ihmisiä yleensä eniten, johtuen että se osuu hyvin sydämen normaalin sykkeen kanssa, nopeat biisit saavat adrenaliinia erittymään. Kaiken voi periaatteessa selittää "tieteellisesti".
 
Paitsi että naamaa vääntelemällä saa tehtyä itsestään tunteellisemman soittajan. ;)

Hyvä kirjoitus Lärvätsalolta, tartun vähän tähän mielenkiintoiseen sivuseikkaan:
 
Jos vertailee eri maiden musiikkikulttuureja sekä puhuttua kieltä, niin erojahan on. Ruotsi esim. kuulostaa aika duurivoittoiselta ja suomen kieli monotoniselta. Kummassa maan kansanmusiikki on iloisempaa? Onko olemassa kieltä jonka sävy on "kromaattinen"?
 
Mielestäni kaikki kielet ovat ennenkaikkea "kromaattisia", ja vaikka olenkin samaa mieltä aikalailla tuosta, niin ruotsiakin voi puhua mollivoittoisesti, samoin suomen kieltä vähintään miksolyydisesti :) Kun kuuntelee esim. TV:ssä tai radiossa puhuvia juontajia niin parhaimmilla (suosituimmilla) juontajilla äänen korkeus vaihtelee enemmän kuin "taviksella", samoin puheen rytmi on yhtenäisempää ja selkeämpää. Urheiluselostajilla (joita yleensä inhoan) puheen tempo vaihtelee paljon tilanteen mukaan, ja puheen yleisssävy on aggressiivisempaa ja läpitunkevampaa sekä melodinen vaihtelu vähäisempää.
 
Zappahan taisi sanoa sooloistaan että ovat rytmiikaltaan lähellä puhetta, siinä onkin mielenkiintoinen harjoitus -- koittaa soittaa fraasin jonkin lauseen rytmillä. Vai on kaikesta päätellen harjoitellut myös tätä...
 
Mitä tästä voidaan päätellä? Ei paljon mitään, mutta tulipa vaan mieleen :)
 
Meni myös ohi aiheen, pienoiset pahoittelut siitä.

Tunne on jokin mielivaltainen tekijä X jonka kuuntelija A löytää soittaja Y:n soitosta. Se, että kuuntelija B ei havaitse X:ää Y:n soitosta, ei kumoa X:n olemassaoloa, koska X:n on mielivaltainen, irrationaalinen tekijä.

Tunne on jokin mielivaltainen tekijä X jonka kuuntelija A löytää soittaja Y:n soitosta. Se, että kuuntelija B ei havaitse X:ää Y:n soitosta, ei kumoa X:n olemassaoloa, koska X:n on mielivaltainen, irrationaalinen tekijä.
 
No juuri tästähän täällä on puhuttu. ;)

No juuri tästähän täällä on puhuttu. ;)
 
No mutta ajattelin nyt summata sen tuommosella "loogisesti pätevällä" lauseparilla. ;) Eipä tarvi tuostakaan enää vääntää..

No mutta ajattelin nyt summata sen tuommosella "loogisesti pätevällä" lauseparilla. ;) Eipä tarvi tuostakaan enää vääntää..
 
Yep. Jos se lukko olis nyt sitten...?
 
=)

Tunne on jokin mielivaltainen tekijä X jonka kuuntelija A löytää soittaja Y:n soitosta. Se, että kuuntelija B ei havaitse X:ää Y:n soitosta, ei kumoa X:n olemassaoloa, koska X:n on mielivaltainen, irrationaalinen tekijä.
 
Eipäs muuten mene tämän keskustelun pohjalta näin, vaan niin, että vaikka A havaitsee Y:ssä X:n, se ei tarkoita ettäkö A havaitsisi X:n ominaisuudet oikein/se ei tee X:stä olemassaolevaa, varsinkin jos B ei havaitse X:ää. X voi olla olemassa, mutta havainto siitä/sen määrittely ei ole välttämättä totuudenmukainen. YmmärräX?
 
Jos jollain on mielikuvitusystävä, jonka tämä joku havaitsee, onko se mielikuvitusolento olemassa aktuaalisesti?
 
Ei lähdetä tälle linjalle, historian saatossa viisaammatkaan, kuten Descartes ja kumppanit eivät ole saaneet asiaa ratkaistua.

Tunne on sitä kun naama vääntyy mitä ihmellisimpiin muotoihin, asiaan kuuluu myös sustain, Gibson ja putkivahvistin.