Kitarat: soittaminen ›

Monesti sanotaan, että saksofoni-soolojen kuuntelu/soittaminen on hyvää treeniä kitaristeiile, eli kannattaisiko lainata kirjastosta saksofoni-kirjoja, joita sitten koittaisi soitella?

Monesti sanotaan, että saksofoni-soolojen kuuntelu/soittaminen on hyvää treeniä kitaristeiile, eli kannattaisiko lainata kirjastosta saksofoni-kirjoja, joita sitten koittaisi soitella?
 
Kannattaa. Esim. Charlie Parkerin tuotantoon kannattaa tutustua. Löytyy bepoppia parhaimmillaan/pahimmillaan. Nopea tempo ja tonneittain etumerkkejä ei tee nuotin lukemisesta helppoa, mikä onkin vain hyvä asia.
Nuo aikaisemmin mainitsemani Mintzerin opukset ovat ehkä helpommin lähestyttäviä, jos ei ole hirveästi jazzia kuunnellut. Jotkut gurut voi varmasti mainita muita hyviä soittajia. Itelle ei vaan tähän aikaan tullu muita mieleen.

Nuo aikaisemmin mainitsemani Mintzerin opukset ovat ehkä helpommin lähestyttäviä, jos ei ole hirveästi jazzia kuunnellut.
 
Tässä ei nyt varmaankaan tarkoitettu sitä Mintzerin "Jazz & Funk"-kirjaa. Se sisältää nimittäin aika vaativaa matskua...
 
Jos jotain ihan perus jazz-sooloja haluaa tsekkailla, niin suosittelisin fonisti Jim Snideron kirjaa "Jazz Conseption": http://www.jimsnidero.com/books/concept.html Ainakin täällä pk-seudulla tuota löytyy ihan kirjastoistakin.

Hyviä pointteja. Kuuntelemalla pelkkiä kitaristeja kuulostat todennäköisesti suurimmalta osalta tunnetuista kitaristeista. Jos taas soitat kitaraa, mutta ammennat ideoita muistakin soittimista, voi tuloksena olla jotain paljon omaperäisempää ja kiehtovampaa. Lähes kaikilla kitaristeilla olisi paljon opittavaa muun muassa fraseerauksesta juuri puhallinsoittajilta. Kannattaa kokeilla esim. soittaa - ei vain fonistien nuottivalintoja - vaan myös "fonitatsilla", eli siten että jokainen nuotti hengittää ja pyrkii olemaan merkityksellinen.
 
Kitaristien pakonomaisesta taipumuksesta sahata aina vain skaaloja ja valmiiksi opeteltuja kuvioita ylös ja alas olen täsmälleen samaa mieltä. Tauot ovat vähintään yhtä tärkeitä musiikissa kuin nuotit. Nuottivalintoja tärkeämpi asia on mielestäni myös rytmi(tys): ryhmittämällä nuotit eri mittaisiksi jonoiksi ja rikkomalla sitä tasaista "kirjoituskonemaista nuottivirtaa" voidaan tutustakin melodiasta saada hyvin raikkaita variaatioita. Puhuttu tai kirjoitettu tekstikin tuntuu rikkaammalta, jos lauserakenteet ovat vaihtelevia ja sanat eri pituisia.
 
Jos biisiä palvelee se, että olet välillä puoli minuuttia hiljaa, ole puoli minuuttia hiljaa. Soiton tulisi palvella kokonaisuutta eikä olla ristiriidassa ympäröivien elementtien kanssa. Monet osaavat soittaa paljon, mutta liian harvat osaavat sanoa sanottavansa lyhyesti ja antaa puheenvuoron muille, tarvittaessa pitkäksikin aikaa.
 
Menipäs abstratiksi tänään.

Jos biisiä palvelee se, että olet välillä puoli minuuttia hiljaa, ole puoli minuuttia hiljaa. Soiton tulisi palvella kokonaisuutta eikä olla ristiriidassa ympäröivien elementtien kanssa. Monet osaavat soittaa paljon, mutta liian harvat osaavat sanoa sanottavansa lyhyesti ja antaa puheenvuoron muille, tarvittaessa pitkäksikin aikaa.
 
Tätä voisinkin jatkaa sillä, että toki saksofoni on oiva matkintavalinta kitaristille jos haluaa mennä lujaa, mutta esimerkiksi jazz-trumpetti varsinkin Milesin tietyssä tuotantokaudessa toimii minimalistisen ilmaisun kuninkaana. Senkään jäljitteleminen kitaralla ei ole mikään huono idea, ainakaan jos haluaa oppia taloudellista ilmaisuvoimaa, Miles jos joku osasi sen.
 
Toinen mistä itse tykkään on tietyt jazz-laulajat. jazz-laulussa fraseerauksen ja "soundin" merkitys on korostunut ihanalla tavalla, tietysti niinkin alkeellisella soittimella kuin kitaralla ei voi kuin unelmoida pääsevänsä tuollaisiin ilmaisukorkeuksiin, mutta yrittäminen ei ole kiellettyä.
 
Mainittiinko täältä kitaristeista jo Bill Friselliä? En ainakaan huomannut, hänet kannattaa tarkistaa ulos.
 
Tässä vielä varoitukseksi lainaus Friselliltä, ettet eksy tekniikka-ylitse-merkityksen soittajien suohon (joita jazzista kyllä löytyy):
 
" A lot of people play the melody and rush right into their solo, almost with an attitude of 'Whew - that's out of the way, now let's really play!' Then they just burn on chord changes, and it doesn't relate to the song anymore. I like to keep that melody going. When you hear Thelonious Monk's piano playing - or horn players like Ben Webster, Miles Davis and Wayne Shorter - you always hear the melody in there. Sonny Rollins is the classic example of that - I've read that he thinks of the words while he's playing the sax, so the song really means something to him. It's not just an excuse to play a bunch of licks over chord changes."

Täällähän tulee loistavaa juttua, mahtavaa. Taidan tänään lampsia kirjastoon poimimaan jazz-levyjä ja soitinoppaita paremaan talteen. Kyllä minä näillä teidän vinkeillä alkuun pääsen.

Itse en aloittaisi kuuntelua tuosta fuusiokamasta, Gambalesta ja muusta...aika vaikeatajuista musiikkia. JAzz-standardeilla päässee asiaan aikaan hyvin sisään.
 
Sooloilussa kannattaa suosia diiba-daabaa. Rock-venyttely, kuin myös siniset nuotit kannattaa unohtaa, vie liikaa rockin ja bluesin suuntaan.

Sooloilussa kannattaa suosia diiba-daabaa.
 
Meni yli hilseen. Mitä sä tällä tarkoitit?

Meni yli hilseen. Mitä sä tällä tarkoitit?
 
Se tarkottaa shufflerytmiä. Eli sensijaan että soittaisit kahdeksasosat kahdeksasosina, soitatkin jokseenkin triolina siten että ensimmäisen nuotin kesto on noin 2xpidempi kuin jälkimmäisen mutta yhteiskesto sama kuin kahden kahdeksasosanuotin. Ääniesimerkki varmaan olis tässä poikaa, joten heitän vielä tablan tähän josta tuo selviää: www.cc.jyu.fi/~mkkoykka/kiss_to_build_a_dream_on.ptb
 
EDIT: Niin ja joo, voihan tuolla diibadaaballa jotain muutakin tarkottaa ei siinä mitään :P Ja shufflerytmiä on sitten muunkinlaista (esim. käänteisesti kuin edellämainittu, eli 1. nuotti voikin olla lyhyempi ja jälkimmäinen pidempi)

Itse en aloittaisi kuuntelua tuosta fuusiokamasta, Gambalesta ja muusta...aika vaikeatajuista musiikkia. JAzz-standardeilla päässee asiaan aikaan hyvin sisään.
 
Minulle ainakin niin päin, että tietynlaiset fuusiobändit toimivat porttina muun jazzin, lähinnä be-bopin ja muun cool jazzin suuntaan, eikä toisinpäin. Siinä mielessä en tiedä kannattaako noita fuusiobändejä karttaa, ainakin rock-estetiikka kuuluu sieltä jostain. Että tämä nyt on melko suhteellinen juttu.
 
Sooloilussa kannattaa suosia diiba-daabaa. Rock-venyttely, kuin myös siniset nuotit kannattaa unohtaa, vie liikaa rockin ja bluesin suuntaan.
 
Kai kaikkea saa tehdä ja yhdistellä? Jazzin koko ideahan on rajojen rikkominen. Mielestäni esimerkiksi Jeff Beckin goodbye pork pie hat -versiointi bendeineen on varsin loistavaa tavaraa.

Mitkä ovat sellaisia bebob -tyylin klassikko kappaleita tai soittajia/bändejä?

Mitkä ovat sellaisia bebob -tyylin klassikko kappaleita tai soittajia/bändejä?
 
Wes Montgomery ja Joe Pass, ainakin.

Mitkä ovat sellaisia bebob -tyylin klassikko kappaleita tai soittajia/bändejä?
 
Charlie Parker, Dizzy Gillespie, Thelonius Monk... Kappaleista sitten vaikkapa Anthropology, Donna Lee, Now's the Time, Billie's Bounce jne.

Tässä ei nyt varmaankaan tarkoitettu sitä Mintzerin "Jazz & Funk"-kirjaa. Se sisältää nimittäin aika vaativaa matskua...
 
Tuota taisin juuri tarkoittaa. Varma en ole kun en muista nimeä. Hankalia nuo tosiaan on, ja mainitsin sen nyt ihan vaan yleisesti, en suoraan kysyjälle vaan muillekin.
 
Diibadaaballa tarkoitetaan varmaan kolmimuunteisuutta niinkuin Pande selittikin.
 
Parkerilta Confirmation on myös hyvä bepop-biisi.

Missä se jazznuottisivu oli?

Missä se jazznuottisivu oli?
 
Jaa tämäkö: http://guitar-primer.com/Charts/index2.html

Itse suosittelen jazzista kiinnostuneille kitaristeille Miles Davisin Jack Johnson levyä. Siinä on John Mclaughlin pääosassa sähköisine kitaroineen. Soittaa itseasiassa ihan perusrokkia, soinnut vain harvemmin vaihtuvat ;) On muuten todella energinen ja raju levy. Jos Davisin tuuttaukset ei pahemmin häiritse...
 
Lisäksi Mclaughlinin My Goal's Beyond on loistava levy. Yhden miehen kahdelle raidalle soitettua kitarointia - luulisin. Joe Passin akustiset soololevyt on kaikki hyviä ja hienoa melodian ja sointujen taiturismaista yhdistelmää.

Larry Coryell ja Bill Frisell on kans pahoja setiä. niin ja Jarmo Saari tietysti kotimaisista.

Joe Passin akustiset soololevyt on kaikki hyviä ja hienoa melodian ja sointujen taiturismaista yhdistelmää.
 
Tarkoitatko Virtuoso I-IV -levyjä? Hienoa soittoa. Kunpa osaisin itsekin soittaa yhtä hyvin. Sointusubstituutiot ja walking-basslinet on vielä vähän niinkuin työn alla.

Jaa tämäkö: http://guitar-primer.com/Charts/index2.html
 
Joo, kiitti!