Satulan takaa bendasi Jake nuo huilut, niin kuin on jo mainittu. Kampea Jake ei ole käyttänyt yhdessäkään kitarassaan, vaikka muutamiin omista kitaroistaan halusikin tremolotallan soundin takia. Alaspäin Jake meni toisinaan kaulaa taivuttamalla, tai kääntämällä suoraan virittimestä. Kemper Arena shown videossa (Ultimate Sin) mm. näkyy tuo ja muuta hienoa livekikkailua.
Fine Pink Mist on tosiaan se ainoa soololevy, jollei Badlandsin levytyksiä lasketa Jaken (ja kenties Gillenin) sooloiksi. Trih, vaikka Jake suosittelee ja käyttää pääasiassa Fruity Loopsia nykyään, Fine Pink Mistin rummut on väännetty perinteisesti rumpukoneella, Alesiksen SR-16:lla.
Todella hieno kitaristi Jake E Lee on, ja oma suosikkini Ozzyn soolouran kepittäjistä. Uutta levyäkin näyttää vihdoin pukkaavan Shrapnellilta, tosin jotain 70-luvun covereita. |
No mistäs väitellään sitten...että kuka oli/on se kovin Ozzykepittäjä?
Minä pidän kaikista kuudesta, jos kohta Joe Holmes oli mielestäni jotenkin geneerisin, ja Bernie Tormé jäi muuten vain tutkan alle, vaikka soitti mm. Ian Gillanin kanssa. Brad Gillis on myös usein unohdettu, vaikka lähetteli Speak Of The Devilillä melkoisen tiukalla asenteella ja soundilla. Ei haitannut yhtään, vaikka asteli Iommin pyhittämälle tontille, koska luenta toimi mielestäni oivallisesti. Muiden Ozzy-kitaristien Sabbath-tulkinnat eivät jostain syystä ole napanneet koskaan? Ei Gillis ollut hassumpi Night Rangersissäkään, Jeff Watsonin kanssa toimiva (ja riittävän erilainen) duo, jos kohta Rangersin tuotanto muutoin oli...jotain muuta.
Kuuluisasta kolmikosta Randy Rhoads oli se, jonka soittoa tuli ihasteltua hartaasti ja kaikenlaista levy- ja videotavaraakin piti keräillä. Bootleg livevideoita löytyy muutama varhaisista QR ajoista aina Ozzykeikkoihin asti ja jopa harvinaisia valokuvia on kokoelman täytteenä. Eli fanitusta ihan tarpeeksi, ja näkökulmani Randyyn ei liene neutraali. Ehkäpä tuostakin johtuen, myöhemmin iski sitten jonkinlainen kyllästymisilmiö ja jopa vältteleminen.
Soittotaidoiltaan en pidä kummempana kuin muitakaan, sävellyskynän terävyydessä ottaa ehkä kuitenkin pisteet kotiin. Quiet Riotin aikoihin oli homma vielä hakusessa ja esim. Zakk vaikutti valmiimmalta soittajalta samassa vaiheessa.
Zakk Wylde on sitten keskittynyt hieman toisaalle, ja on monipuolisempi kuin toisinaan näytetään tunnustettavan. Eli hevirokin lisäksi löytyy etelärokkia, kantrirokkia sekä akustista rokkia...Suomee ja Savvoo, hilijoo ja kovvoo, neljä kieltä hallussa.
Kenties enemmän kuin itse soitantoa, Wyldessä arvostan asennetta soittamiseen. Mies omistautuu instrumentilleen ja näyttää omaavan korkean työmoraalin, joista naputan automaattisesti plussaa. Toisaalta taas, Wylden asenne ja kommentoinnit muutoin ovat minusta liikaa juuri tuota punaniskatyyliä. Vahvoja mielipiteitä ja uskoa sanomisiinsa saa olla, mutta politiikka ja musiikki eivät miksaa välttämättä hyvin, ja esim. Zakk on sellainen kaveri, jonka en haluaisi kuulla politikoivan. Eipä haitannut esimerkiksi livenä kun mies karjui yleisölle toistuvasti "fuckers" ja takoi oluttölkkejä rusinaksi päähänsä. Niin neandertaalista kuin tuo onkin, se sopi musiikkiin kuin tölkki suuhun ja innosti. Vaan kun herra alkoi mesoamaan rättipäistä, jotka rusikoidaan maan rakoon, laski itselläni fiilis samantien. "Stormy Norman Rules" sanoi miehen Rebel-kitarakin aikoinaan, nuoruuden innon ja isänmaallisuuden ymmärrän, mutta jotain rajaa.
Jake E. Lee sitten, oma suosikkini näistä. Ja se mitä en osaa paremmin perustella. Lavakarismaa kyllä. Soittotaitoa kyllä, totta kai. Hiljaisempi kaveri, kuten Randykin, mutta lavalla todella räiskyvä ja energinen. Kaipa nuo kasarielkeet ovat jo lähes historiaa, mutta Jake oli kyllä mielestäni sisäistänyt touhun hienosti. Liekö Jeet Kune Do harrasteet edesauttaneet, mutta hypyt, potkut, piruetit, kuperkeikat yms. sujuivat tyylillä, johon verrattuna Yngwiekin oli kerrassaan vaisu. Ulkomusiikillisia arvoja, mutta jälleen, sopivat touhuun täydellisesti.
Soitannollisesti teki hyviä kappaleita ja hänen coverinsakin olivat mielestäni kertaluokkaa parempia kuin esim. Wylden vastaavat. Siinä missä Zakk pyrkii seuraamaan suht uskollisesti originaaleja, lisättynä niillä huiluillaan tietenkin, Jake versio kerrassaan oivallisesti omilla muunnoksillaan. Vaikka pidin Randystä niin kovin, aina kun kuulen Jake E. Leen liveversion Mr. Crowleystä tai Crazy Trainistä, en voi pidättää tyytyväistä hymyä.
Jaken oma sooloura on tainnut olla jonkinmoista vuoristorataa, hiljaisemmalta puolelta kuitenkin. Cover-levytyksiin ja muiden levyillä esiintymiseen on osallistunut kiitettävästi, mutta omia tuotoksia ei näytä enää irtoavan helposti.
Omat suosikkiäänitteet tältä alueelta:
Live Mr. Crowley EP ´80, tämän jälkeen Tribute oli melkoinen pettymys.
Ultimate Sin, Kemper Arena ´86.
No niin, any takers? |
Henkka Hevimies
Robert
viltsu-79
Kampuzzjeah!
Krice
Peoplez
twist555