Kitarat: soittaminen ›

Ja miksi sinun täytyi tehdä ketju siitä, että et pidä Satrianista?
 
Eikun halusin tietää mistä siinä hepussa pitäisi tykätä. Ihan siitä saa kukin tykätä niin paljon kuin lystää. Kertokaa vaan mullekin, että miksi. Minusta kun tuntuu, että ihan Satrianimaisia juttuja tulee nykyisin joka tuutista (urheiluohjelmat ja tv-tunnarit).
 
Makuasioitahan nämä ovat, mutta pitää välillä nostaa vähän kysymyksiä ilmaan.

kuitenkin satrianilla on oma soundi josta sen tunnistaa heti,se on jo jotain..

Mielestäni Satchin ideoiden taso on laskenut levy levyltä. Not of this Earthilla on kyllä mielenkiintoisia ideoita, eipä oikein pääse väittämään, että olisi mitenkään mainstreamia. Surfinghan on aika lailla revityslevy, ja siinä alkaa jo olla toiston makua. Jne. jne.
 
Soitto heebolta kyllä luontuu; mielestäni Satrianilla on tosi laaja vibrojen valikoima herkästä ihan saatanan vihaiseen. Moni raskaammankin mätön sooloilija voisi kopsata vähän tatsijuttuja.
 
Nykyään ei kyllä tule enää herran uusia levyjä pahemmin odotelluksi...

Omasta mielestäni Satriani oli G3 Live In Denverin kohokohta. Ensimmäisen kerran pääsin vertaamaan Satriania, Vaita ja Ynkkää toisiinsa. Satrianin musiikki ja soittotyyli on aika funkahtavaa, mutta myös raskaan musiikin elementtejä on paljon. Lisäksi, kun otetaan huomioon se, että herra on opettanut monia alan suuria nimiä, niin sekin nostaa Satrianin asemaa ja suosiota.
 
Näin on, Vai on suorastaan häpeämätön kopio Satrianista ja Satrianin soiton tunnistaa jopa 1-2 sävelestä ilman "studiokikkailuja" kuten Vailla joka livenäkin muka "rehellisesti" tarvii aina jonkin sortin kuvion päästäkseen samaan.
 
Musiikillisesti ja soitannollisesti Satriani oli paras, sitten Ynkkä nopeudellaan ja tyylillään ja viimeksi vasta Vai show -temppuilulla ja efekteillä.

Niin ja mainittakoon vielä että vaikka Satrianilla on potentiaalia vaikka minkälaiseen "tilutuotantoon" hän kuitenkin pitää sen oman linjan, pitää siitä (kuulija) sitten taikka ei.

Satrianin tuotannon huippuhetkiä on If-biisin rumpusoolo ennen viimeistä säkeistöä.
 
Swan: Olisitpa nähnyt tuon lauseen ennenkö työstin sitä hiekkapaperilla. ;)
 
Noo, hyvä että näin. Jos olisit täysillä laukonut, tämäkin ketju olisi täyttynyt kummasti sappipitoisilla viesteillä. :)

Noo, hyvä että näin. Jos olisit täysillä laukonut, tämäkin ketju olisi täyttynyt kummasti sappipitoisilla viesteillä. :)
 
Ja Vailla paras kohta on ENNEN kuin painaa "play" nappia tai sen jälkeen kun on painanut "eject" nappia ja sulattanut levyn vaikkapa uunissa.

Ja Vailla paras kohta on ENNEN kuin painaa "play" nappia tai sen jälkeen kun on painanut "eject" nappia ja sulattanut levyn vaikkapa uunissa.
 
Jätkä provoaa meikäläistä tahallaan?

Joku viisas mies joskus sanoi että Satriani on kitaran Ricky Martin. En ehkä kuitenkaan ihan noin jyrkästi sanoisi. Aloittiko se muuten soittamaan 15-vuotiaana vai muistanko väärin?

Aloittiko se muuten soittamaan 15-vuotiaana vai muistanko väärin?
 
Taisi olla. Rummuilla aloitti.
 
Pidän yleensäkin satrianin tuotannosta ja hyvä kitaristi, mutta se ei osaa esiintyä niinkuin vai, joka on omien kokemusten perusteella hyvä ja "eloisa" esiintyjä.
Vai on myös siitä hauska kun se vääntelee koomisesti naamaansa.

Mahtavaa että joku tajusi!
 
Ei se ollut huumoria, se oli Vain vitsi.
 
Vai niin (ehhehhee)

Mitä tuolla suurella suosiolla tarkoitetaan? Siis kitaristien keskuudessa vai ihan yleensä ottaen? Lähestyn asiaa tätä kautta, koska olen monta kertaa tehnyt katugalluppia muusikkojen muusikoista....niistä, joita "tavalliset" kuuntelijat eivät tunnista/tiedosta. Satriani muistetaan sielläkin, koska hän onnistuu tekemään kappaleita, joita kuka tahansa voi hyräillä ja tapailla. Ne jäävät mieleen, hyviä melodioita.
 
Ei pelkkä tilu kanna muualla kuin asiantuntijapiireissä. Ja tilulla tarkoitan nyt kaikkea korkeateknistä soittamista. Jos esimerkiksi ei-kitara ei-rockihminen kuvailee jotain suht keskivertokitaristin jälkeä sanoin "saatanan vingutusta", mutta sanoo silti Satrianista "soittaa kauniisti"...sitä voikin sitten mietiskellä.
 
Musiikin harrastajien (soittajien) keskuudessa vaikuttavat sitten varmaan pienemmätkin nyanssit. Minua ei esimerkiksi häiritse yhtään, että Joe on lavaesiintymiseltään hillitty. Ei, vaikka pidän todella paljon Jimi/Vai/Lee-tyylisestä liikahtelustakin. Minä pidän myös Joen tavasta tehdä "vaikeitakin" juttuja simppelin kuuloisesti, vaikka halajan koko ajan uutta ja haastavaa musiikkia. Ehkäpä siinä yhdistyy korkea osaaminen kansanomaisessa muodossa?

Näin on, Vai on suorastaan häpeämätön kopio Satrianista ja Satrianin soiton tunnistaa jopa 1-2 sävelestä ilman "studiokikkailuja" kuten Vailla joka livenäkin muka "rehellisesti" tarvii aina jonkin sortin kuvion päästäkseen samaan.
 
Musiikillisesti ja soitannollisesti Satriani oli paras, sitten Ynkkä nopeudellaan ja tyylillään ja viimeksi vasta Vai show -temppuilulla ja efekteillä.
 
En nyt halua pahoittaa kenenkään mieltä, mutta mielestäni Satch jää tuossa DVD:ssä poikien jalkoihin. Yksinkertaisesti siksi, ettei hän pysty esittämään mitään järin kummallista. Hän on toki ja varma ja taitava, mutta se ei tuossa porukassa riitä. Ynkkä olisi muuten aika susi, mutta nopeus ja hurjat sweepit pitävät meikäläisen mielenkiinnon yllä. Steve on porukan paras ja monipuolisin: satumaiset tapping-kuviot, kohtalainen nopeus, OMAperäiset vingutukset ja tyylitaju on miehen plussaa. Lisäksi Steven soitto on niin perhanan sujuvaa ja näppärää, että rupeaa ihan naurattamaan kotisohvalla...no anyway, Satch on legendaarinen huippusoittaja ja mielestäni arvostettu ihan asiasta, eikä turhaan! Kuitenkin oma mielipide on se, että oppilas mr.Vai on tekniikaltaan ja soitoltaan Joeta kovempi kepittäjä. Vähän off-topicia tää ny oli, mutta piti hieman vastata (turhiin) Steven "syyttelyihin"...vai? :)

Satriani muistetaan sielläkin, koska hän onnistuu tekemään kappaleita, joita kuka tahansa voi hyräillä ja tapailla. Ne jäävät mieleen, hyviä melodioita.
 
Tossa on mun mielestä se Satrianin taika kiteytettynä. Kyse ei ole siitä että onko maailman kovin soittotekniikka, vaan siitä että miten koskettavasti onnistuu itseään ilmaisemaan. Se osaa soittaa melodioita todella inhimillisen kuuloisesti... kauniin kuuloisesti niin, että ne kuulostavat siltä kuin jokin sympaattinen satumetsän mönkiäinen olisi ne laulanut. Parhaimmillaan Satrianin melodiat kuulostavat lisäksi sellaisilta kuin melodiakulku ei voisikaan olla mitenkään toisenlainen... että se menee ainoalla oikealla tavalla. Tää viimenen kohta tuli Pat Methenyn kertomuksista mieleen. Hän nimittäin kertoo tavoitteekseen säveltää melodioita, joissa sävelkulku etenee ikäänkuin ainoalla mahdollisella tavalla. En tiedä, mutta todella usein Methenyn biisejä kuunnellessa hämmästelen miten ne melodiat kuulostavatkin juuri siltä. Äärimmäisen hienoja juttuja sillä.

keksihän se aika paljon "uusia" juttuja. ja on tosiaan opettanut monia kovia nimiä.
 
itse en pidä yhdestäkään noista. hienoa ja teknista, mutta liika tiluttaminen kun vaan ei kuulosta mun korvaan hyvältä.
joku gary moore on mun ielestä parempi kitaristi kuin vai, ei ehkä teknisesti mutta sen soitossa on sielua enemmän.
 
teknisyydestä satriaanille on pakko nostaa hattua.

Siks ku se on paras.

Kukaan tuosta Vai, Ynkkä, Satch -porukasta ei niin paljoa kiinnosta, mutta kyllä Satriani on noista silti eniten kuunneltavaa.
 
Ynkkä nyt on vaan sellaista nopeudella pelleilyä ja samat asteikot ja kuviot aina, hohhoijaa.. No, onhan siinä huumoriarvonsa.
 
Vai taas tuntuu aina teennäiseltä tekniseltä kikkailulta. Biiseihin pitää tunkea kaikenlaisia mahdollisia teoreettisia kiemuroita, mutta eivätpä silti tunnu kovin mielenkiintoisilta kuulostavan.
 
Sweep ja täpping taasen ovat niin helvetin tylsiä juttuja. Tekniikoita joiden ainoa tarkoitus on päästä jonkinverran nopeampaa. Kyllähän niitä voi jonkinverran paikkoihin levitellä, mutta. No, makuasioitahan nämä.
 
Satrianilla on sentään jonkimoinen käsitys fraseerauksesta, muistettavista ja toimivista melodioista sekä autenttisesta groovista (verrattuna Vai:n tekniseen teko-grooviin.. älkää nyt suuttukko)
 
Mutta loppupeleissä Satkukin sortuu liikaa noihin täppäilyihin, ja omaperäisiä biisejä ei hirveästi löydy. Silti noihin kolmeen muuhun verrattuna, musiikki on toimivinta.
 
Kukaan ei pääse lähellekään Jeff Beckin 70-luvun tuotantoa.

Kukaan tuosta Vai, Ynkkä, Satch -porukasta ei niin paljoa kiinnosta, mutta kyllä Satriani on noista silti eniten kuunneltavaa.
 
Ynkkä nyt on vaan sellaista nopeudella pelleilyä ja samat asteikot ja kuviot aina, hohhoijaa.. No, onhan siinä huumoriarvonsa.
 
Vai taas tuntuu aina teennäiseltä tekniseltä kikkailulta. Biiseihin pitää tunkea kaikenlaisia mahdollisia teoreettisia kiemuroita, mutta eivätpä silti tunnu kovin mielenkiintoisilta kuulostavan.
 
Sweep ja täpping taasen ovat niin helvetin tylsiä juttuja. Tekniikoita joiden ainoa tarkoitus on päästä jonkinverran nopeampaa. Kyllähän niitä voi jonkinverran paikkoihin levitellä, mutta. No, makuasioitahan nämä.
 
Satrianilla on sentään jonkimoinen käsitys fraseerauksesta, muistettavista ja toimivista melodioista sekä autenttisesta groovista (verrattuna Vai:n tekniseen teko-grooviin.. älkää nyt suuttukko)
 
Mutta loppupeleissä Satkukin sortuu liikaa noihin täppäilyihin, ja omaperäisiä biisejä ei hirveästi löydy. Silti noihin kolmeen muuhun verrattuna, musiikki on toimivinta.
 
Kukaan ei pääse lähellekään Jeff Beckin 70-luvun tuotantoa.
 
Täysin samaa mieltä. Mietin siinä edellisessä viestissä et miten asian selittäisi, mutta kirjoitin sitten vaan että Vai on paljon rasittavampi. Tää on jotakuinkin identtinen mun mielipiteen kanssa.

Entäpä tällainen lisävinkkeli kitaristien "hyvyyttä" arvioitaessa:
 
Mielestäni eräs olennainen piirre (paaaaljon olennaisempi kuin vaikkapa täpättyjen nuottien lkm per sekunti ;) kitaristin "hyvyyden" arvioinnissa on se, miten tunnistettava (likimain sama kuin persoonallinen) hänen tyylinsä on.
 
Tästä kolmikosta ehkäpä tunnistettavin on Ynkkä. Ottamatta silti kantaa siihen, miten esteettinen nautinto hänen soittonsa kuunteleminen on. Makuasioista on vaikeata kiistellä, mutta olisiko siis tunnistettavuus yksi "objektiivinen" kriteeri kitaristeja järjestykseen laitettaessa? Onhan se ainakin merkki siitä, että kitaristi on jotain omaperäistä kyennyt instrumentillaan luomaan.
 
Jos siis ylipäätään kitaristeja haluaa järjestykseen asettaa...

Muutamaa yksittäistä biisiä lukuunottamatta Satrianin trick bag tyhjeni ja ideat loppuivat Surfing with the Alien -levyn jälkeen. Tuosta eteenpäin hän on keskittynyt tylsään Grammy Award -musiikin tekoon, ja varmasti jatkaa samalla linjalla, kunnes vihdoin voittaa. Minulle Satriani edustaa kaikkea sitä tylsyyttä, mitä instrumentaalirock pahimmillaan on.