Kitarat: soittaminen ›

Jaa-a. Mua jännittää aina.
 
Mutta olen ottanut vaan tavaksi vetää kaiken "Pnuk asenteella" vähän sinne päin. Ei ole niin nuukaa jos tulee pari virhettä. Pyhpah.

Ei ole niin nuukaa jos tulee pari virhettä. Pyhpah.
 
Toi on kyllä ihan totta. Jos biisi on coveri, niin ei välttämättä läheskään kaikki yleisössä tiedä miten se oikeesti menee. Ja mitä sitten vaikka tietäiskin? Eihän covereiden kuulu olla täysiä kopioita alkuperäisestä. Ja vielä vähemmän sillä on väliä, jos biisi on omatekoinen, eikä porukka oo ennen edes kuullu sitä.
Monta kertaa oon törmänny siihen, että soiton jälkeen manailee vaan omia virheitään, mutta sitten kaveri tuleekin kehumaan, tyyliin "soitittepa hyvin ja virheettömästi". Joskus sitä tulee oltua vähän turhankin kriittinen omalle soitolleen, varsinkin alkuvaiheessa...

Kun tietää että osaa niin ei voi paljon jännittä. Kannattaa varmistaa etukäteen että osaa vaikka unissaan... silloin ei voi jännittää kuin korkeintaan muitten puolesta ;)

Silloin kun soittelee yksin jossain musaopiston jutussa niin jännittää koska sitä ajattelee aina että "noi kaikki varmaan osaa nää kappaleet ihan unissaankin ja kuulee joka virheen".
Vaikka eihän se yleensä niin ole; mitä joku huilumaikka tietää kitaran soitosta? Ei yhtään mitään, ellei oo soittimeen koskaan lähemmin tutustunu. Eli aika turhaa se jännittäminen on. Mut silti aina jännittää jonku verran.
Ja ainahan voi väittää että "joo, tää oli mun oma sovitus tästä kappaleesta...." ;)

Enää ei yleensä nouse silleen paha lämpö ja tärinä ennen keikkaa mut vieläkin tuntuu että hirvee kiire aina. Siis että ns. hidasta soittoa eli... niin... miten sen nyt selittäisi :D

Toi varmaan johtuu aika monesta tekijästä toi jännittäkö vai ei.
Mä en ainakaan ole huomannut jännittäväni koskaan pahemmin.
Ehkä se riippuu myös koko bändistä jos on epävarmaa että meneekö kaikki niinkuin pitää niin voi olla että jännittää.
 
Mutta jos taas on sellanen niin varma bändi että ne soittaa ne biisit läpi vaikka sä ite soittaisit päällä seisten ja takaperin niin mitä jännittämistä siinä sitten on.
 
Jaa muuten, trubaduurissa en olekkaan koskaan kokeillu esiintyä. Voipi olla että sitten jännitäs enemmän,en tiiä.

Enpä ole ahkera keikkailija, mutta minua ei jostain syystä ole ikuna jännittänyt juurikaan ennen keikkaa. Keikan jälkeen jännää, että tykkäsköhän ne..
Mutta kuten joku kirjoitti, ajattele että "vitun väliä!" silleen voi saada totaalisen vapautuksen ja lavatsokke on vähintäänkin jännittävä. Riippuu tietty musiikkityylistä.

Jännitys kuuluu asiaan ja se EI katoa mihinkään, sen kanssa vain oppii elämään ajan myötä.

Aina jännittää. Ja se on ihan hyvä. Silloin keikka menee yleensä paremmin.

Aina jännittää. Ja se on ihan hyvä. Silloin keikka menee yleensä paremmin.
 
Jännittäminen ja skarppaaminen on eri asia.
Kun jänittä ei minun mielestä voi soittaa vapautuneesti...

Jännittäminen ja skarppaaminen on eri asia.
Kun jänittä ei minun mielestä voi soittaa vapautuneesti...
 
Silloin skarppaa enemmän kun jännittää. Tuntuu, että pitää antaa enemmän.

Tuo jännäys on kyl kettumainen juttu. Yksin ku soittelee ni tuntuu väliin, että perskeles ku olenki aikas hyvä, kuulispa joku nyt. Sitte ku on joku kuulemassa, vaikka ihan tuttu kaveri ni, mul on ainaki tapana vääntää jo silloinkin hieman jännäkakkaa housuihin. Sitten soitto onki semmosta väkinäistä ja vapisevaa. Skitassa ja rumpuissa sama homma. Vitsittää!

En ole hirveästi ison yleisön edessä soittanut, pari kertaa kuitenkin. Silloin ainakin jännitti tunti pari ennen keikkaa aivan saatanasti mutta kun biisi lähti käyntiin niin ei mitään. Sama homma kaikessa muussakin esiintymisessä. Mutta auta armias kun pitäisi soittaa tyttöystävälle "serenadi" jonka hänellle sävelsin akustisella niin saattaa käydä niin että kitara jää mykäksi koko illaksi tai sitten soitan yksinkertaisesti niin huonosti että alkaa itkettämään. Jännä juttu.

Kyllä siitä jännäämisestä vähän ainakin eroon pääsee. Mäkin otin joskus paineita jopa jammailusta muiden kanssa. Aluksi ei meinannut kitara pysyä käsissä, mutta sitten loppujen lopuksi huomattuani, ettei mitään tapahdu vaikka vituralleen soittaakin, olen soitellut liiempiä jännittelemättä. Silloin vähän jännittää tietysti, jos joku esitys pitää vetää vähällä harjoittelulla. Sellaisia oli lukiossa monet esiintymiset. Ihan hyvinhän ne menivät kuitenkin ja kun niitä oli jonkun verran, jännittäminen laski koko ajan. Nykyään en ole hirveämmin jännittänyt esiintymisiä (soittaessa ja koulun ryhmätöiden esittelyissä esim.), mutta kyllä yleisö saa aikaan sellaisen hieman skarpimman menon, sellaisen puolittaisen jännityksen.

Kyllähän se on hyvä vähän jännittää, mutta jos se haittaa esiintymistä niin sillon ei oo enää hauskaa. Muutama keikka on tullut joskus soitettua ja yleensä harjoittelu on jääny liian vähälle, niin se vielä lisää jännitystä.
 
Minä oon ollu bändissä laulaja kitaristina ja se soittaminen jännittää niin pirusti ei niinkään laulaminen kunhan muistaa vaan sanat :) Ja mulla tuppaa tulemaan niitä virheitä aivan jännittämättäkin, vaikka miten hyvin osais soittaa biisin.
 
Varmaan kaikkein pahin tilanne oli siskon häissä, kun parin ennalta tuntemattoman kaverin kanssa soiteltiin muutama biisi parin illan harjoittelulla, ja kun biisit oli vielä sellaista tyylilajia, mitä ei normaalisti soita.
 
Nyt kun soolokitaristimme on taas innostunut soittamisesta ja hankkinut kitaran, niin kyllä ois palava halu päästä esiintymään. Masokismia prkl.

...ei koskaan, se vaan muuttaa muotoaan.
 
Tekeepähän hommasta JÄNNEMPÄÄ

Yksin ku soittelee ni tuntuu väliin, että perskeles ku olenki aikas hyvä, kuulispa joku nyt. Sitte ku on joku...
 
Mulla on vähän sama ongelma. Mutta jos on vähänkään yleisöä, joka aiheuttaa pientä jännitystä ja tutinaa niin yleensä legatot ja muut tilut pystyy soittamaan nopeempaa kuin yksin. Huomasin tämän eräänä kauniina päivänä...

Aina jännittää ennen keikkaa ja se kuuluu asiaan. Kädet vapisten kävellään lavalle, mutta kun ensimmäinen biisi lähtee käyntiin, niin sitä uppoutuu omaan maailmaansa ja unohtaa jännityksen. Kohta huomaakin spiikkavansa illan viimeistä kappaletta ja ihmettelee miten keikka nyt jo on lopussa.

Yksin ku soittelee ni tuntuu väliin, että perskeles ku olenki aikas hyvä, kuulispa joku nyt. Sitte ku on joku...

Mulla on vähän sama ongelma. Mutta jos on vähänkään yleisöä, joka aiheuttaa pientä jännitystä ja tutinaa niin yleensä legatot ja muut tilut pystyy soittamaan nopeempaa kuin yksin. Huomasin tämän eräänä kauniina päivänä...
 
Oon huomannu saman. Aina ku joku on 5 metrin säteellä niin kaikki menee päin *ding dong* Vaikka ei ees jännittäs. Iha tisu.
 
Enpä ole ahkera keikkailija, mutta minua ei jostain syystä ole ikuna jännittänyt juurikaan ennen keikkaa. Keikan jälkeen jännää, että tykkäsköhän ne..
Mutta kuten joku kirjoitti, ajattele että "vitun väliä!" silleen voi saada totaalisen vapautuksen ja lavatsokke on vähintäänkin jännittävä. Riippuu tietty musiikkityylistä.
 
Se olin minä. Hahahahahaa...

Uskon, että ajan kanssa jännitys katoaa... Totta kai pieni jännitys säilyy aina, niinhän pitääkin, mutta sellainen älyttömyys siitä hommasta katoaa. Varmuus, luottamus ja innostus ovat parhaimmat avut :)
 
Itse allekirjoitan kaiken mitä sanon tästä.. Ennen jännitin esiintymisiä aivan sikana, ja nykyisin on paljon helpompaa. Tosin välillä palasin takaisin siihen, että oli tosi vaikeaa mennä ihmisten eteen, mutta minulla auttaa se, että tunnen itseni todella kotoisaksi esiintyessäni.