Kitarat: soittaminen ›

Tähän on aivan pakko heittää väliin erästä blues-legendaa
lainaten "WHITE MAN CANŽT PLAY THE BLUES"...eikä toi edes
mee pahasti metsään;tämä liittyy just tohon tunne-puoleen....

Bluesiahan ei voi soittaa jos siitä ei pidä, näin se vain on. Kyse on tunteesta.

Bluesissa viehättää just se yksinkertainen tapa sanoa paljon. Se tuntuu tänäpäivänä olevan ylivoimaisen vaikeaa...varsinkin kitaristeille.
Tottahan se on varmaan, ett jos Blues ei yhtään iske, ni siitä on pirun vaikee saada mitään irti...

Bluesissa viehättää just se yksinkertainen tapa sanoa paljon. Se tuntuu tänäpäivänä olevan ylivoimaisen vaikeaa...varsinkin kitaristeille.
Tottahan se on varmaan, ett jos Blues ei yhtään iske, ni siitä on pirun vaikee saada mitään irti...
 
Riippuu mitä kuuntelee. Lähes kaikki "listamusiikin" bändien kitaristit soittaa enemmän tai vähemmän blues vaikutteisesti kun helppo oppia periaatetasolla. Sitä oikeaa ruohonjuuritason bluesia ei tosin paljon listoilla näy kun ei ole kaupallisesti menestyvää paitsi Gary Moore...jos sekään nyt ihan ruohonjuurta enää on.

Tähän on aivan pakko heittää väliin erästä blues-legendaa
lainaten "WHITE MAN CANŽT PLAY THE BLUES"...eikä toi edes
mee pahasti metsään;tämä liittyy just tohon tunne-puoleen....
 
Tuo on kyllä niin käsittämätöntä paskaa että en ole monesti edes kuullut. Ei se ole ihonväristä kiinni mitä siitä soittimesta saa irti.
 
Heitänpä minäkin itseni blueskitaristin tittelillä, vaikken sitä ansaitsekaan.

Aivan! Totaalista skeidaa. Valkonen ukko häviää ehkä räkäisyydessään hampaattomalle mustalle bluesmiehelle.

Joo. Blues-hemmojahan tässä ollaan, vaikka ei tehdäkään plantaasilla The Miehelle 16 tuntista työpäivää. Tulva ei myöskään ole vienyt viljelyksiä eikä kotipolttoinen viski näköä. Vaan onpa soitto silti suruista tehty ja bluesia riittää. Kun vielä tilaa Thomannilta Harley Bentonin blues-ritsan, niin pääsee varmaan lähelle 20-luvun jenkkilän postimyynti Stellan soundia. Käytetään mielikuvitusta ja kanavoidaan tajuntaa. White men can play... whatever!

Täällä olis yks E-blueskaava sooloilia

Ja taas livetään jo hiukan aiheesta..."white man canŽt ..."
on lausuttu 60-luvun alussa kun brittiblues (rollarit,yardbirds,
animals jne) nousi listoille.Kyllä se on voinu hiukan kismittää
vanhaa blueskörmyä kun merentakaiset räkänokat rämpyttää
rokkia ja kutsuu sitä bluusiksi.Ja myy kuin siimaa.Jos nyt
kuitenkin viitsisitte kuunnella esim.,B.B.Kingiä,John Lee Hookeria,Elmore Jamesia,Muddyä,T-Bone Walkeria tms.& jne. ja vertaatte valkoisiin hemmoihin niin saatatte huomata
asenne eroa.Jos jotain Gary Moorea haluaa bluesiksi sanoa
niin siitä vaan mutta samalla asteikolla vois bluesiksi lukea
vaikka Eppu Normaalin.Esim. hip-hop kulttuuri on samalla
tavalla adoptoitu suurelle yleisölle,sopivasti "valkaistuna" - ja
vesitettynä.....

Omasta mielestänikään Gary Moorea ei oikein voi kutsua enää bluesveikoksi, mutta Eric Clapton & the Yarbirds on ihan hyvää ja selvää bluesia. Kuuntelen mielelläni mustia ja myös valkosia bluesveikkoja ja onhan niissä eroa, mutta pitää ollakkin. Mustilla tuntuu olevan aina samat asiat mielessä: vankila, rautatie/tasoristeys, wiskit, sateinen päivä ja muija on jättäny tai pettäny. Ei noissa kuitenkaa mitään vikaa oo.

Omasta mielestänikään Gary Moorea ei oikein voi kutsua enää bluesveikoksi, mutta Eric Clapton & the Yarbirds on ihan hyvää ja selvää bluesia.
 
Gary Moore kuuluu (IMO) "blues-vaikutteisten" 70-luvun hard rock-soittajien sankkaan joukkoon, joka aloitti soittamisen tämän 60-luvun lopun brittibluesin tahdissa. Eli Clapton, Peter Green tai vaikkapa Keef Richards käsittääkseni tsekkasivat ja kopioivat suoraan mustaa jenkkibluesia. Moore ja esim. Järvisen Albert omaksuivat bluesin sitten tämän valkoisen suodattimen kautta ja Alppu harjoittelikin Five Live Yardbirdsin ja Claptonin Bluesbreakers-levyn läpi alusta loppuun. Vasta myöhemmin miehemme törmäsivät originaaleihin, kuten esim. Albert tuohon Hideawayn alkuperäiseen esittäjään Freddie Kingiin. Vahinko oli siis jo ehtinyt tapahtua...
 
Onhan se alkuperäinen lande- ja kaupunkiblues tietysti erilaista kuin valkokopiot. Vaati ainakin meikäläiseltä suorastaan pitkää totuttelua erilaiseen meininkiin. Eroahan on jo siinä, että Clapton & co. korvasivat näissä power-trioissa marshall-pinoilla alkuperäisten chicago-bändien laajan kokoonpanon tai pelkän akustisen. Kuulostaa vähän erilaiselta. Buddy Guyn biisissä Mary Had A Little Lamb on mukana kolme fonia. Stevie Ray vetää koko homman triolla.
 
Gary Mooresta vielä sen verran, että ne blues-levyt eivät minusta tunnu oikein luontevilta. Eli haluaisin tykätä ja kehua, mutta ei oikein iske. Mielummin Garyltä vaikka 70-luvun proge/fuusio-revitystä Colosseum II:n levyiltä tai Thin Lizzyn Black Rose.

Blues oli äidinmaitoni kun aloitin soittohommat.Fleetwood Mac, John Mayall, Canned Heat, Butterfield Blues Band. Nykyään soitan kyllä enemmän rock'n rollia.

Editoin kun tuli mieleen että miksi edes välitän.

Vasta blues-diggailu ja bluesin soittaminen teki minusta kitaristin.

Blues on aivan loistavaa rentoutumismusiikkia. Kun muuten soittelen heviä (ja heviähän soitetaan nopeasti, hähähää!) blues tarjoaa moodien lurittelun vastapainoksi loistavaa ja yksinkertaista fiilistelykitarointia. En sitä ennen tajunnut, mutta bluesin soittaminen tyylikkäästi ja se, että löytää ne koukut on aika vitun vaikeeta vaikka käytössä on vain 5 sävelen skaala (tai välillä miksolydinen tai doorinen tai jopa arpeggiot).

Tänään juuri viimeksi jammailin bluesia.

Gary Moore on hevimies...ja se näkyy myös näissä blues-jutuissa. Ei se siitä leimasta taida eroon päästä, vaikka selvästi on yrittänyt. Toi on tietysti yks tapa soittaa bluesia, mutt henkilökohtaisesti...mun mielestä sillä ei ole oikeen mitään tekemistä bluesin kanssa.
Hyvä esimerkki on tää live taltiointi, missä Moore soittaa yhdessä Albert Collinsin kanssa. Kyllä ne miehet oli ihan eri maailmoista.

Mooren dissaajien kannattaisi ehkä kuunnella miehen levyjä. Kyllä sieltä löytyy aivan omakohtaista ja uskottavaa bluesin henkeäkin, jos rahkeenne riittävät siihen, että unohdatte edes tuoksi ajaksi Kingit, Collinsit yms. Rinnakkainasettelu taitaakin johtua juuri siitä tosiasiasta, että eri artistit ovat oikeasti lähtöisin eri maailmoista. Ja sille taas asianomaiset eivät mahda mitään.
 
Minusta blues on muutakin kuin ränttätänttää.

Mooren dissaajien kannattaisi ehkä kuunnella miehen levyjä. Kyllä sieltä löytyy aivan omakohtaista ja uskottavaa bluesin henkeäkin, jos rahkeenne riittävät siihen, että unohdatte edes tuoksi ajaksi Kingit, Collinsit yms. Rinnakkainasettelu taitaakin johtua juuri siitä tosiasiasta, että eri artistit ovat oikeasti lähtöisin eri maailmoista. Ja sille taas asianomaiset eivät mahda mitään.
 
Saanen huomauttaa, ett mulla on kaikki nää Mooren blues-levyt ja olen minä ne vielä kuunnellukkin. Ei oo kyse siitä, ettei joku"nuori"(blues-mittakaavassa), kitaristi vois olla hyvä/uskottava bluesmies. Esim. itse tykkään, ett Johnny Langilla on hyvä ote tosta hommasta, vaikka joku varmaan sitäkin pitää kaupallisena bluesina.

Gary Moore on hevimies...ja se näkyy myös näissä blues-jutuissa. Ei se siitä leimasta taida eroon päästä, vaikka selvästi on yrittänyt. Toi on tietysti yks tapa soittaa bluesia, mutt henkilökohtaisesti...mun mielestä sillä ei ole oikeen mitään tekemistä bluesin kanssa.
Hyvä esimerkki on tää live taltiointi, missä Moore soittaa yhdessä Albert Collinsin kanssa. Kyllä ne miehet oli ihan eri maailmoista.
 
Mies on kylläkin palannut juurilleen nykyisin...eli bluesista ura alunperin lähtöisin tietojeni mukaan.