Kitarat: soittaminen ›

Soittaja/laulaja on sellanen tyyppi joka pitkälti päivittäin harjaa taitojaan instrumenttinsa kanssa tai muuten vaan käyttää niitä jollain tavalla. Muuten ei voi hyvin, ei oikeen osaa pärjätä jos ei voi soittaa/laulaa.
Kitaristi on yllämainittu kaveri jonka työkaluna on kitara.
Muusikko on kaveri joka tavalla tai toisella ilmaisee itseään omaa musiikkia tekemällä ja/tai tekee elantoa lavoilla tai studioissa. Jälkimmäisessä tilanteessa ehtona ei luonnollisesti ole oma musiikki. Muusikko aika usein on myös laulaja/soittaja.
 
Ite luultavasti oon vähän nuita kaikkia mutten 100% mitään niistä. Titteleistä viis, tärkeintä se sun oma matka kädentaitosi kanssa.

Kun mä aikoinaan aloin saada liksaa soittamisesta niin "ammattiyhdistysaktiivina" liityin Muusikkojen liittoon. Siihen aikaan (ei enää) vaatimuksena oli "ammattitaitoinen muusikko" ja siitä piti olla kahden liiton jäsenen suositus.
 
Kun mä joskus sen jälkeen "erehdyin" kutsumaan itseäni muusikoksi niin jotkut vetivät herneen nenäänsä -"et sä mikään oikea muusikko ole".
 
Asia ei ollut mulle itselle mitenkään tärkeä ja sen jälkeen oon nimittänyt itseäni soittajaksi, se mä ainaskin oon.
(Ei "tanssimuusikko" vaan "humpansoittaja":-)

Jos mulla nyt kävis joku epäperoispäivä, ja lähtisin jonkun akan kans niille, ja sillä olis maalauksia ständeissä ympäri känppää, niin pitäisin sitä taiteilijana, vaikka se oliskin töissä.

Tuli tässä mieleeni, että vaikka olenkin sitä mieltä, että jokainen saa sanoa itseään muusikoksi jos haluaa. Itseäni en kuitenkaan ole oikein osannut muusikoksi määritellä.... en tiedä miksi, mutta soittajaksi tai kitaristiksi olen itseäni nimittänyt jos on täytynyt. Jännää, että myöskään basistiksi en osaa itseäni nimittää, vaikka soitan myös bassoa. Basistinakin pidän itseäni kitaristina :-D . No joo soitankin bassokitaraa tai kitarabassoa eli kitarahan sekin on.

Arkka: Jos mulla nyt kävis joku epäperoispäivä, ja lähtisin jonkun akan kans niille, ja sillä olis maalauksia ständeissä ympäri känppää, niin pitäisin sitä taiteilijana, vaikka se oliskin töissä.
 
Eli jos jollain on kitaroita ständeissä, on hän kitaristi ;)

Kyllähän näitä luokitteluja voidaan pohtia vaikka kuinka paljon, mutta ei se loppujen lopuksi - onneksi - oikeastaan mihinkään johda. Musiikki ja soittaminen ovat niin moniulotteisia asioita, ettei mitään ehdottomia rajoja voida asettaa esimerkiksi urheilun tulosrajojen tapaan. Jos taas rajat ovat häilyvät, lopputuloksena on vain keskenään ristiriitaisia luokituksia.
 
Kutsukoon kukin itseään muusikoksi/kitaristiksi/soittajaksi ken haluaa. Luokittelu tässä tapauksessa on siinäkin mielessä perseestä, että siinä vain pyritään nostamaan osa tekijöistä muiden yläpuolelle, vaikka taiteessa jos missä jokaisella tulisi olla oikeus toteuttaa itseään haluamallaan tavalla omaa osaamistaan hyödyntäen.
 
Oikeastaan ainoa, mihin voitaisiin luoda edes jonkinlaiset määrälliset kriteerit on ammattilaisuus, puoliammattilaisuus ja harrastajataso, mutta silläkään ei voisi olla mitään tekemistä osaamisen, taiteellisen luovuuden ja ilmaisuvoiman kanssa. Jos muusikous halutaan kytkeä tähän vaikka siten, että musiikin täytyy olla päätyö, tai että muusikolla pitää olla tietty koulutus, olkoon sitten niin. Ihan sama minulle.
 
Itse tiedän kovan luokan harrastajasoittajia, jotka hallitsevat sekä instrumenttinsa että teorian, mutta syystä tai toisesta heille riittää musiikki harrastuksena, vaikka taitojensa puolesta he voisivat itsensä musiikilla työllistää.
 
Kyllä minä sen tavallaan ymmärrän, että monet musiikilla koko elantonsa ansaitsemaan pyrkivät närkästyvät, kun muut tulevat hiekkalaatikolle leikkimään. Silloin voisi kuitenkin olla peiliin katsomisen paikka. Kuka tässä on minkäkin paikan ja palkan arvoinen?
 
Itse toivoisin, että kaikki kitaristit - ja muutkin musiikin parissa toimivat - näkisivät itsensä yhtenä suurena perheenä, jossa kaikilla on oikeus ja mahdollisuus toimia toisia kannustavassa ilmapiirissä, mutta utopiaahan tuo koko maailman mittakaavassa lienee. Pienissä porukoissa, genreissä tms. se voi kuitenkin toimia upeasti.
 
Kun kohtaat toisen soittajan, mietitkö ensisijaisesti, oletko häntä parempi vai huonompi - vai että miten hänen kanssaan voisi tehdä yhdessä hyvää musiikkia?

Pinewood:
Kun kohtaat toisen soittajan, mietitkö ensisijaisesti, oletko häntä parempi vai huonompi - vai että miten hänen kanssaan voisi tehdä yhdessä hyvää musiikkia?
 
No täällä muusikoiden(?) netissa tulee mietittyä lähinnä sitä että minkälaisen taustan omaava henkilö löytyy kunkin nimimerkin takana, täällähän voi anonyymina esittää ihan mitä vaan, varsinkin jos minkäälaista musanäytettä ei löydy. Muutama melko nolo paljastuminen on koettu eli ei olla lainkaan sitä mitä esitetään.
 
Ne soittajat joita tulee enää harvakseltaan kohdattua ovat pääasiassa kokeneita pro/semipro soittajia, mikäs näitten kaa on soittaessa, ei tarvi selitellä saati ohjeistaa, kaikki tietävät toimenkuvansa, homma toimii ja on kiva vetää.
 
Soittajasta tuli mieleen katusoittajat mikä on aika laaja käsite, romanikeräläisestä pro tason muusikoihin.
Kaduilla ja toreilla soittava kitaristi voi siis olla ammattikitaristi joka toimii satunnaisesti myös katusoittajana ja jonka verokortissa lukee muusikko.

Pinewood:..........................
 
Kun kohtaat toisen soittajan, mietitkö ensisijaisesti, oletko häntä parempi vai huonompi - vai että miten hänen kanssaan voisi tehdä yhdessä hyvää musiikkia?
 
Täyttä asiaa joka sana ja plussaa siitä. En lainannut koko tekstiä, mutta tämä viimeinen lause on niin olennainen, että tulkoot se kopioitua.
 
Tuosta ammattimuusikoiden tilanteesta sen verran, että siinä kyse on maailman mullistumisesta. Media pirstaloituu ja sen myötä yleisöt pirstaloituu ja samanaikaisesti jakelukanavat ja ansaintamallit ovat mullituneet. Samaan aikaan kun media demokratisoituu ja sisällöt ovat jokaisella kännykässään, niin ihmiset liikkuvat vähemmän ja käyvät vähemmän ulkona ja yleensäkin viihdetarjonnassa on ihan valtavasti kilpailua ja ihmisten hupenevasta vapaa-ajasta käydään verisempää kamppailua kun tarjonta on räjähtänyt käsiin. Tahtoo sanoa, että kun viihteestä on ylitarjontaa niin sehän johtaa tietenkin hinnan ja arvostuksen laskuun, mikä näkyy varmasti suoraan ammattimuusikon palkkapussissa. Sanoisin, että perimmäinen syy tilanteeseen ei ole ne harrastelijta jotka polkevat hintoja (vaikka eivät nekään varmasti helpota tilannetta), vaan maailma menee menojaan ja sen perässä pitäisi koittaa pysyä jos aikoo elää. Pirstaloituminenhan näkyy musiikkiammattilaisten työnkuvassa, ainakin melkein kaikki ketä itse tunnen, joutuvat olemaan melkoisia moniosaajia eli soittamisen lisäksi hallitsevat opettamisen, tietokoneet, studiotekniikan (ja muutenkin äänentoistotekniikkaa), ja työskentelevät monipuolisesti soittajana, säveltäjänä, sovittajana, tuottajana, äänittäjänä ja ties minä ja työtavatkin ovat muuttuneet entistä enemmän joutuu tekemään töitä sen eteen, että luo verkostoja ja pitää huolen että tuntee oiket ihmiset ja on saapuvilla siellä missä tuntuu tapahtuvan jotakin. Väittäisin, että pelkällä soittotaidolla ei tosiaankaan pitkälle pötkitä. Soittotaito on vähän niinkuin vähimmäisvaatimus.
 
Maailman muutoksesta mulle tulee mieleen joitakin otsikoita joita näkyy aamuteeveessä. Esimerkiksi nuorten sukupolvien kiinnostus seksiin näyttää vähenevän jonkun tutkimuksen mukaan (tämähän vaikuttaisi ihan suoraan soittajan leipään). Sikäli kun pentuja enää kiinnostaa seksi, niin sitäkin nykyisin harjoitetaan virtuaalikumppanin kanssa ja nettipornon suosio on lisääntynyt kai tasaisen voimakkaasti. Jos joku haluaa oikean kumppanin (me ikä ihmiset kai enää ollaan kiinnostuneita vanhanaikaisesta seksistä), niin sitä ei haeta tanssilavalta eikä ravintolasta (eikös Sedu Koskinen sanonut tehneensä vararikon tinderin takia?). Kaikki ilmiöt ja muutokset ihmisten käyttäytymisessä vaikuttaa suoraan soittajan pärjäämiseen ammatissaan.
 
Minulla on pari tuttavaa (vanhoja bändikavereita), jotka lähtivät jo toistakymmentä vuotta sitten tekemään muusikon työtä verkkoon ja perustivat firman joka luo kaikenlaisia palveluita nettiin (en viitsi mainostaa firman nimeä, mutta se pärjäilee ihan hyvin vielä tänä päivänä ja nämä kaverukset jotka sen kekkasivat näyttävät naamakirjapäivitysten perusteella pärjäilevän ihan hyvin), mutta olen vain miettinyt että kuinka mieletön innovaatio heiltä oli tajuta tämä muutos jo kaksituhattaluvun alkupuolela ja lähteä luomaan sitä. En ole myöskään heidän kuulleen moittivan harrastaja muusikoita siitä että veisi leivän ammattilaisen pöydästä (toisaalta harrastajat taitavat pitkälti tuoda leivän heidän pöytäänsä :-) ).

Pinewood: Kun kohtaat toisen soittajan, mietitkö ensisijaisesti, oletko häntä parempi vai huonompi - vai että miten hänen kanssaan voisi tehdä yhdessä hyvää musiikkia?
 
On todella idealistinen ja kaunis ajatus, ettei kukaan ollenkaan miettisi onko parempi tai huonompi kuin joku toinen soittaja. Kuitenkin, kuka tahansa ikinä minkäänlaista yhteissoittoa (tai minkä tahansa asian yhdessä tekemistä) kokeillut varmasti tietää, kuinka vaikea asetelma on jos yksi on aivan ummikko ja toinen paljon pitemmällä. Alottelijan on vaikea pysyä mukana ja kokeneempi helposti turhautuu, jos toinen ei vaan koppaa mitään, pysty reagoimaan ja mukauttamaan soittoaan muiden soittajien ja biisin ehdoilla. Moinen asetelma harvoin on oikeaa yhdessä tekemisestä vaan ennemmin sitä, että kokeneempi opastaa kokematonta, ilman että välttämättä itse saisi mitään kiksejä tekemisestä jossa ei pääse tekemään omalla tasollaan. Toki jos molemmilla, varsinkin kokeneemmalla riittää aivan suunnattomasti kärsivällisyyttä, niin mikäs siinä harrastaessa.
 
Aivan toinen juttu on, kun yhtälöön lisätään palkkio, jonka mukana tulee tulosvastuu tekemisestä. Mä kun teen duunikseni tätä, en voi kysyä keikalle tai studioon äänittämään tyyppiä sillä ajatuksella, että "kyllä tonkin kanssa hyvää musiikkia voidaan tehdä kun vaan tarpeeksi yritetään", vaan jossain tulee raja vastaan. Jos joku tyyppi ei ole lähimainkaan samalla tasolla muiden soittajien kanssa, tuhrautuu kokeneemmilta aivan järkyttävästi aikaa paapomiseen. Se ei vaan käy päinsä kun tehdään mitä tahansa duunia, eikä musa-ala ole poikkeus asiaan.
 
Toki, jos ollaan kaveri- tai sukulaisporukan illanistujaisissa ja aletaan musisoimaan, en tietenkään katsele alaspäin ketään, vaan niillä eväillä mennään mitä on ja yksinkertaistan omaa tekemistäni että kaikki voi osallistua. Tässä tekemisen idea ei kuitenkaan ole saada aikaan hyvää musiikkia, vaan ylipäätään tehdä jotain mihin kaikki voi osallistua, aivan sama minkälainen on lopputulos ja hauskaahan se usein onkin. Mutta tän tyyppinen tilanne on about ainoa, jossa tota lainaamaani lausetta voi ihan kirjaimellisesti soveltaa.

kimurantti1: On todella idealistinen ja kaunis ajatus, ettei kukaan ollenkaan miettisi onko parempi tai huonompi kuin joku toinen soittaja. Kuitenkin, kuka tahansa ikinä minkäänlaista yhteissoittoa (tai minkä tahansa asian yhdessä tekemistä) kokeillut varmasti tietää, kuinka vaikea asetelma on jos yksi on aivan ummikko ja toinen paljon pitemmällä. .................
 
Se onkin todella kaunis ajatus ja juuri siksi soveltuu hyvin eettiseksi ohjenuoraksi meillekaikille. Mutta olet luonnollisesti oikeassa, että yhteinen kieli on edellytys kaikenlaiseen yhteiseen tekemiseen. Olet oikeassa myös siinä, että duunijutuissa kärsivällisyys on koetuksella jos joutuu työskentelemään ihmisen kanssa joka on ihan ulalla siitä mitä ollaan tekemassä. Toisaalta se on tuskallista myös sille toiselle, joka tietenkin myös ymmärtää ettei voi täyttää odotuksia.
 
Ohkä kuitenkin tämä idealistinen ajatus voi toteutua silloin jos kummankaan osapuolen soittotaidossa ja kyvyssä suoriutua tehtävästään, ei ole isompia puutteita eli perus edellytykset tekemiselle toteutuu. Silloinkin toinen voi omata virtuositeettia jota ei toisella ole, mutta asiaa ei tarvitse alleviivata eikä tuoda esille eikä edes ajatella, vaan keskittyä siihen musan tekemiseen. Sitä paitsi vaikka toinen ei olisikaan yhtä taitava soittaja kuin toinen, niin hänellä voi silti olla annettavaa ja hyviä ideoita ja hänellä voi olla näkemystä jollaista silla taitavalla soittajalla ei välttämättä ole. Niin no.....

kimurantti1: On todella idealistinen ja kaunis ajatus, ettei kukaan ollenkaan miettisi onko parempi tai huonompi kuin joku toinen soittaja.
 
(...)
 
Toki, jos ollaan kaveri- tai sukulaisporukan illanistujaisissa ja aletaan musisoimaan, en tietenkään katsele alaspäin ketään, vaan niillä eväillä mennään mitä on ja yksinkertaistan omaa tekemistäni että kaikki voi osallistua. Tässä tekemisen idea ei kuitenkaan ole saada aikaan hyvää musiikkia, vaan ylipäätään tehdä jotain mihin kaikki voi osallistua, aivan sama minkälainen on lopputulos ja hauskaahan se usein onkin. Mutta tän tyyppinen tilanne on about ainoa, jossa tota lainaamaani lausetta voi ihan kirjaimellisesti soveltaa.
 
Ihan hyviä pointteja ammattilaisen näkökulmasta kirjoituksessasi. Pari huomiota kuitenkin noiden lainaamieni kohtien osalta. Kuten itsekin varmasti huomasit, puhuin ensisijaisesta suhtautumisesta. Varmasti sitä taidollistakin vertailua tapahtuu tiedostaen tai tiedostamatta. Kuitenkin kun itse tutustun uuteen ihmiseen, jonka kuulen myös musisoivan tavalla tai toisella, olen ensisijaisesti kiinnostunut siitä, mitä soitinta ja millaista musiikkia hän tykkää soittaa, ja tekeekö hän itse omia kappaleita, en siitä, kuinka paljon hän on musiikkia opiskellut, mitä tutkintoja suorittanut ja tekeekö hän sitä ammatikseen. No, minä olenkin puhdas harrastelija.
 
Mailmassa on tehty paljon mielenkiintoista musiikkia varsin vaatimattomillakin soittotaidoila. Omaperäisyys voi kompensoida paljon. Itse tykkäsin 80-luvun vaihteessa monista naisten muodostamista yhtyeistä, koska heillä oli ennakkoluuloton ja raikas suhtautuminen musiikkiin (The Raincoats, The Slits, Go-gos...). Eipä toisaalta jotain Velvet Undergoundiakaan taideta minään virtuoosikokoonpanona pitää. Eivätpä lukuisat levy-yhtiöiden ammattilaiset nähneet edes Beatlesin lahjakkuutta, kun eivät antaneet levytyssopimusta. Ja tuskinpa kukaan olisi Dylaniin uskonut kitaristina tai huuliharpistina, mutta häneltä löytyi sitten vähän muutakin osaamista.
 
Mut joo, ensisijaisesti tarkoitin kyllä näitä epävirallisempia kohtaamisia eri tasoisten soittajien välillä, tapahtuvatpa ne sitten vaikka tällä foorumilla virtuaalisesti tai elävänä kotibileissä, jameissa tms. Ei sitä koskaan tiedä, mihin positiivinen kannustus, ennakkoluuloton oman mukavuusalueen venytys ja pieni riskinotto voivat johtaa. Näin varsinkin nuorten kanssa.

Etsin spotifysta jotain fingerstyle jazzia. Kaikki tuppaa olemaan hirveää masturbointia. Tungetaan hirveästi nuotteja ja kikkaillaan. Samanlaista touhua löytyy tuolta osastolta kuin hevimetelissäkin. Wesmont Gomery osaa soittaa sentään tyylillä, vaikka ei olekaan fingerstyle jazzia.

Joe Pass taidetaan lukea fingerstylesoittajaksi. Virtuoso-levy on asiaa.
 
Meni vissiin ohi aiheen, paitsi että Joe on ehdottomasti noita kaikkia mitä otsikossa mainitaan.

Kefiiri: Joe Pass taidetaan lukea fingerstylesoittajaksi. Virtuoso-levy on asiaa.
 
Meni vissiin ohi aiheen, paitsi että Joe on ehdottomasti noita kaikkia mitä otsikossa mainitaan.
 
Ted Greene kannattaa ehdottomasti tsekata.

hallu: Ted Greene kannattaa ehdottomasti tsekata.
 
Joe Passia on jonkun verran tullut kuunneltua. Ted Greene on nimeltä tuttu, mutta ei ole tainnut ainakaan tarkoituksella tulla kuunneltua. Pitääpä laittaa korvan taakse.

Tsekkaa vaikka nämä. Ei kikkailua. Löytyy Spotifystä.
 
Earl Klugh- Solo Guitar
Ton Van Bergeyk - Lulu's Back In Town
Bill Harris - Complete Mercury Recordings 1956-1959

Kampela77: Ted Greene on nimeltä tuttu, mutta ei ole tainnut ainakaan tarkoituksella tulla kuunneltua. Pitääpä laittaa korvan taakse.
 
Katsoin tämän. Hulppea veto.
 
https://www.youtube.com/watch?v=zDuee6blvj8

Nuorena kloppina identifioiduin nimenomaan kitaristiksi. Sittemmin olen kokenut olevani ensisijaisesti muusikko, jolle kitara nyt sattuu vaan olemaan se pääasiallinen työkalu. Jokainen saa minun puolesta kutsua itseään ihan miksi huvittaa, ei ole keneltäkään pois.

kimurantti1: On todella idealistinen ja kaunis ajatus, ettei kukaan ollenkaan miettisi onko parempi tai huonompi kuin joku toinen soittaja. Kuitenkin, kuka tahansa ikinä minkäänlaista yhteissoittoa (tai minkä tahansa asian yhdessä tekemistä) kokeillut varmasti tietää, kuinka vaikea asetelma on jos yksi on aivan ummikko ja toinen paljon pitemmällä. Alottelijan on vaikea pysyä mukana ja kokeneempi helposti turhautuu, jos toinen ei vaan koppaa mitään, pysty reagoimaan ja mukauttamaan soittoaan muiden soittajien ja biisin ehdoilla. Moinen asetelma harvoin on oikeaa yhdessä tekemisestä vaan ennemmin sitä, että kokeneempi opastaa kokematonta, ilman että välttämättä itse saisi mitään kiksejä tekemisestä jossa ei pääse tekemään omalla tasollaan. Toki jos molemmilla, varsinkin kokeneemmalla riittää aivan suunnattomasti kärsivällisyyttä, niin mikäs siinä harrastaessa.
 
Aivan toinen juttu on, kun yhtälöön lisätään palkkio, jonka mukana tulee tulosvastuu tekemisestä. Mä kun teen duunikseni tätä, en voi kysyä keikalle tai studioon äänittämään tyyppiä sillä ajatuksella, että "kyllä tonkin kanssa hyvää musiikkia voidaan tehdä kun vaan tarpeeksi yritetään", vaan jossain tulee raja vastaan. Jos joku tyyppi ei ole lähimainkaan samalla tasolla muiden soittajien kanssa, tuhrautuu kokeneemmilta aivan järkyttävästi aikaa paapomiseen. Se ei vaan käy päinsä kun tehdään mitä tahansa duunia, eikä musa-ala ole poikkeus asiaan.
 
Toki, jos ollaan kaveri- tai sukulaisporukan illanistujaisissa ja aletaan musisoimaan, en tietenkään katsele alaspäin ketään, vaan niillä eväillä mennään mitä on ja yksinkertaistan omaa tekemistäni että kaikki voi osallistua. Tässä tekemisen idea ei kuitenkaan ole saada aikaan hyvää musiikkia, vaan ylipäätään tehdä jotain mihin kaikki voi osallistua, aivan sama minkälainen on lopputulos ja hauskaahan se usein onkin. Mutta tän tyyppinen tilanne on about ainoa, jossa tota lainaamaani lausetta voi ihan kirjaimellisesti soveltaa.
 
Kiitos toveri! Sanoit kovin kauniisti sen, mitä jokainen meistä joskus ajattelee kirosanojen säestämänä.

Kefiiri: Katsoin tämän. Hulppea veto.
 
https://www.youtube.com/watch?v=zDuee6blvj8
 
Olihan noita Ted Greenen vidoita tullutkin katsottua aikaisemmin.