Kitarat: soittaminen ›

northern: Laitetaas vielä referenssiä... Tää biisi ehkä kertoo eniten mun soittotaidoista. Soolot on kohdissa ja 1:49 ja 3:14. Molemmat on pitänyt soittaa pätkissä, koska soolot kerralla soitettavaksi oli mun taidoille mahdottomat. Toi alkuriffi oli vähän siinä rajoilla että sen sai just pikattua. Täyty laittaa pikkasen efektiä ettei kuulu niin selkeesti haparointi... Muistaakseni tossakin on alkua kopsattu loppuun kun ei saanut yhtä tarpeeksi pitkää onnistunutta ottoa millään.
http://www.youtube.com/watch?v=mZvJjAXGsRE&feature=relmfu
 
ihan ku "kauhoisit" liian syvältä alkuriffiä, tylsällä plekulla ;) joka oli ehkä jopa vähän vinossa. :D
 
hae hyvä asento. kokeile. älä kurista plekua. mieti mitä haluat soittaa. hae rytmi.
kuuntele. kauho syvältä, kauho pinnasta. pleku suorana ja monot vinossa ja toiste päin. kuuntele. rentona ei tarkoita ilman voimaa. laita vahvari välillä liian lujalle ja yritä soittaa hiljaa :)
 
soittamisen pitää tuntua hyvältä ja kuullostaa fantastiselta.
 
unohda kielioppi hetkeksi. älä yritä turhan monimutkaisia kuviota. sahaa yhtä kieltä, sahaa kahta, kolmea. ees taas ja sit taas.vaihtele paikkaa, hypi kielten yli ja ali. kuuntele. lisää vauhtia. lisää niin kauan kunnes huomaat jännittäväsi jotain paikkaa kehossasi. tiputa vähän vauhtia ja rentouta se paikka. lisää vauhtia jännittämättä sitä paikkaa.
 
irroittele, anna mennä överiks. ei haittaa mitä sielt tulee, sä treenaat nyt.
jos siel on mörköjä otelaudalla se kuuluu soitosta, vedä niit turpaan. :) kokeile mahdottomia. kiroile.
 
lopeta ajoissa. älä treenaa väkisin. vaihtele treeniä treenin sisällä. anna kehitykselle aikaa. useamman yön yli. jotkut jutut voi viedä vuosia. turha jämähtää kuvioon mikä tuntuu liian haastavalta.
 
ajattelu treenaus on myös tärkeetä, turbaani päähän ja akateemista lähestymistä on syytä harjoittaa toisinaan, maltilla.
 
voihan se olla niin, että treenaaminen pitäisi aina olla kurinalaista ja ainoastaan
teknisesti oikea oppista. toimii varmasti jos on tarkoituksena vain yksi genre
ja olet mieleltäsi rajoittunut.
 
on niin monta erillaista tekniikkaa ja tyyliä soittamiseen et niiden kaikkien hallinta on lähes mahdotonta.

 
jos kaikki soittas samanlailla ku kellopeli ni mitä järkeä täs ois.

Tonski: Minä taas en oo tästä ihan samaa mieltä. Etenkään jos olis tilanne, ettei homma suju ja kysytään muilta että mikskäs näin on.
 
Nimenomaan tarkoitin tilanteita jolloin soitto sujuu. Jos soitto ei suju tai on kipuja, niin tilanne on eri.

Numb: Mun mielestä olet jo analysoinut ongelmasi. Seuraava ongelma on se, että opitun tekniikan muuttaminen on pirunmoinen ja turhauttava homma, joka hoituu vain treenillä.
 
Eli. Siis. Elikkäs. Etsit uuden tekniikan, joka lähtee enemmän ranteesta kuin kyynärpäästä. Sitten hinkkaat sitä kunnes se muuttuu uudeksi normiksi.
 
Ja se hitaasti -juttu, se pitää paikkansa tässäkin.
 
Vauhtiin ei tarvitse voimaa, se pikemminkin haittaa.
 
Tuossa on ydin. Jos et löydä itse tekniikkaa, joka lähtee ranteesta ja on rento, niin hakeudu opetukseen. Uuden tekniikan omaksumiseen voipi mennä useampi vuosi. Aamen

John Titor: Sun soitossa ei oo tarpeeksi kvaliteettiä. Tarkottaa sitä, että soitat vähän sinne päin koko ajan. Ootko kova stressaamaan? Ei mikään vitsi, vaan ihan vakavasti kysyn. Stressaavalle tyypille on vaikea olla paikallaan ja keskittyä hoitamaan yksi asia kerrallaan, se on iso ongelma soittoharjoittelussa.
 
Treenaamisessa se rentous ja keskittyminen ovat avainsanoja. Jos pusertaa menemään väkisin niin ei synny kuin kasa paskaa. Mun korvaan kuulostaa että sun soitto on pinkeetä ja väkisin pusertamista koko ajan.
 
Taimin heittely on kanssa yks ongelma, ei saa millään soittoa tiukan kuuloseks. Totakin äänitystä oon vielä jälkeenpäin leikellyt kohilleen. Rumpuja oon kanssa joskus soittanut ja siinä epätarkka soitto varsinkin korostu. Soolot ainakin menee siellä taitojen yläpäässä, joten niissä on sitä väkisin pusertamista että sais kaikki oikeet äänet suunnilleen oikeeseen aikaan nauhalle.
 
Lisäks oon huomannut että äänitellessä helposti lähtee ajatus karkailemaan. Kertsiä soitellessaan sitä miettii että "olikohan jääkaapissa jotain ruokaa vai pitääkö käydä kaupassa ja moneltas huomenna pitikään mennä töihin ja tuliko tänään joku kiva leffa ja ainiin missäs se klikki taas menikään...".
 
Tohon kovaan soittamiseen/kauhomiseen sanoisin että mä oon tottunut varsinkin hevibiisejä komppaamaan kovaa. Kyllähän se paremmalta kuulostaa kun niitä riffejä soittaa vähän agressiivisemmin, kuin jos varovasti vähän hivelee kieliä. Ehkäpä sitten pitäis opetella sooloja pikkaamaan kevyemmin?

northern: Tohon kovaan soittamiseen/kauhomiseen sanoisin että mä oon tottunut varsinkin hevibiisejä komppaamaan kovaa. Kyllähän se paremmalta kuulostaa kun niitä riffejä soittaa vähän agressiivisemmin, kuin jos varovasti vähän hivelee kieliä. Ehkäpä sitten pitäis opetella sooloja pikkaamaan kevyemmin?
 
Kannattaa myös kokeilla soittaa kaikkea kevyemmin, koska se ei ole mikään kiveen kirjoitettu juttu että riffit kuulostaa paremmalta voimaa käyttäen. Kun olet huomannut että kyseessä on osittain saundikysymys, miksei kokeilla monia vaihtoehtoja? Totuus on itseasiassa se, että monet kauhoo metalliriffejä turhan kovalla otteella, joka taas aiheuttaa ajoittain vireen heittelyä ja epätasaista soundia. Kun ihanne on se tasainen soundi, kannattaa kokeilla säädellä voiman käyttöä eritoten riffeissä. Mä olen itse vaikuttanut soundiin plektran kulmalla; riffit soitan jyrkällä kulmalla joka lisää "atakkia", ja kun halutaan tasainen "atakiton" soundi, pienennetään kulma nollaan eli plektra siis kielten suuntaisesti. Näin karkeasti kuvaillen.

^^ Välillä kun joku kaveri on kylässä leikkimässä mun jacksonin kanssa, niin ne fiilistelee miten on hieno saundi ja pehmee tatsi jne jne. Ite taas oon ihan kauhuissani siitä voiman määrästä millä ne mun kitaraani takovat, femma-soinnut rätisee ihan miten sattuu eikä kitara pysy vireessä.
Tavallaan mä luulen hiffaavani mitä täs ajetaan takaa, just esim. hitaissa junttauskohdissa kätöset tuppaavat ärhäkämmin takomaan kieliä, mutta toisaalta siinä kohtaa kun vauhtia lisätään kunnolla niin tarviikin alkaa keskittymään muihin asioihin.
Mä väittäisin että ei kovaa, eikä hiljaa mutta TASAISESTI. Varsinkin kun halutaan sitä metalliriffittelyn tiukkaa agressiivisuutta, niin soiton dynamiikka ei sais pomppia miten sattuu.
 
Taimin heittely on kanssa yks ongelma, ei saa millään soittoa tiukan kuuloseks. Totakin äänitystä oon vielä jälkeenpäin leikellyt kohilleen.
 
Muo autto tässä kohtaa se kun aloin ymmärtämään että se ei riitä että osuu nuottiin ajallaan, sen pitää antaa myös soida asianmukaisen aikansa sekä sammuttaa oikeaan aikaan.

tomaattiorava:Välillä kun joku kaveri on kylässä leikkimässä mun jacksonin kanssa, niin ne fiilistelee miten on hieno saundi ja pehmee tatsi jne jne. Ite taas oon ihan kauhuissani siitä voiman määrästä millä ne mun kitaraani takovat, femma-soinnut rätisee ihan miten sattuu eikä kitara pysy vireessä.
 
Heh, itellä samoja tuntemuksia kun lähipiirin metallipäät alkavat mun telecasteriani samalla tyylillä takomaan. Oma tatsi on huomattavasti kevyempi, muttei nyt silti mitään ihan hiplailua.
 
Rytmiikassa mua autto ainakin monet funk-harjotukset. Niitän kun nakuttaa metronomin kanssa menemään niin luulis taimin parantuvan aikalailla. Ihan vaan joku kuudestoisosien lätkytys hitaalla temmolla kaikilla kielillä ranne rentona on mun mielestä tosi hyvä harjoitus. Toi ainakin itselleni pelkän yhden kielen sahaamiseenkin lisää rentoutta. Ittelle jäikin noista vähän päälle, että tulee soiteltua nykyisin enempi kaikkea groovaavaa rytmimusaa.
 
E: sanoja näköjään puuttui lauseista.

Dundee: Heh, itellä samoja tuntemuksia kun lähipiirin metallipäät mun telecasteriani samalla tyylillä takomaan. Oma tatsi on huomattavasti kevyempi, muttei nyt silti mitään ihan hiplailua.
 
Eikös kitaraa pidä soittaa niin kovaa, että jos blokatussa floikassa ei ole jousia kiinni, niin floikka tippuu irti? Näin ymmärsin asiaan liittyvästä ketjusta vähän aikaa sitten.

northern: Taimin heittely on kanssa yks ongelma, ei saa millään soittoa tiukan kuuloseks. Totakin äänitystä oon vielä jälkeenpäin leikellyt kohilleen. Rumpuja oon kanssa joskus soittanut ja siinä epätarkka soitto varsinkin korostu. Soolot ainakin menee siellä taitojen yläpäässä, joten niissä on sitä väkisin pusertamista että sais kaikki oikeet äänet suunnilleen oikeeseen aikaan nauhalle.
 
Lisäks oon huomannut että äänitellessä helposti lähtee ajatus karkailemaan. Kertsiä soitellessaan sitä miettii että "olikohan jääkaapissa jotain ruokaa vai pitääkö käydä kaupassa ja moneltas huomenna pitikään mennä töihin ja tuliko tänään joku kiva leffa ja ainiin missäs se klikki taas menikään...".
 
Tohon kovaan soittamiseen/kauhomiseen sanoisin että mä oon tottunut varsinkin hevibiisejä komppaamaan kovaa. Kyllähän se paremmalta kuulostaa kun niitä riffejä soittaa vähän agressiivisemmin, kuin jos varovasti vähän hivelee kieliä. Ehkäpä sitten pitäis opetella sooloja pikkaamaan kevyemmin?
 
Tuossapa itse mainitset ongelmia, joita sulla on. Se on periaatteessa ihan totta, että "kovaa" kuulostaa paremmalta. "Kovaa" vaan usein ymmärretään väärin. Se ei tarkota ylenmääräistä voimankäyttöä, vaan tarkkuutta, tasaisuutta ja selkeyttä. On yllättävää, kuinka vähällä voimalla kitaran saa soimaan isosti. Kysymys on vaan siitä, että kaikki turha liike karsitaan pois, jolloin jäljelle ainoastaan tarpeellinen - iso, hyvä saundi. Vasta sen jälkeen kun noi asiat on kunnossa, voimaa voi tarvittaessa lisätä, toisin päin mentäessä syntyvien ongelmien määrä on niin paljon isompi kuin hetkellisesti saavutettu "parempi" saundi, että kokonaissaldo jää pitkällä aikavälillä negatiiviseksi.
 
Mä oon itse painiskellut ihan VITUSTI asian kanssa, ja alan pikku hiljaa olla vuosien taistelun jälkeen aika tyytyväinen moneen juttuun. Seuraavassa vähän mun ajatuksia aiheesta:
 
Seuraava saattaa kuulostaa aika zen-diipadaapalta, mutta se johtuu vain siitä, että asia onkin pohjimmiltaan sitä. Erilaiset mielen rakenteet ja mielentilat liittyvät hyvin vahvasti soitto-, urheilu- yms. harjoitteluun ja niiden hallintaa voi oppia. Siitä tässä pohjimmiltaan on kyse.
 
Jos sulla on taimissa ja keskittymisessä ongelmia, lähde pienistä asioista liikkeelle. Koita soittaa yksi ääni niin että voit olla tyytyväinen siihen, koita soittaa asia kerran laadukkaasti, koita keskittyä minuutin ajan. Usein ongelmat ovat pohjimmiltaan psykologisia, opittuja ajatusmalleja joista pitää päästä eroon. Hyvässä treenaamisessa ei ole eroa bändisoittoon tai äänittämiseen muuta kuin se, että tilanteen voi pysäyttää havaitessaan ongelman, keskittyä hetken aikaa ongelmaan, korjata sen ja sitten saman tien yhdistää sen kokonaisuuteen. Tällöin soittaja soittaa aina laadukkaasti ja kaikki soittaminen kehittää kokonaisuutta. Kysymys on siis siitä, että ei "treenaa", vaan soittaa ihan saatanasti. Tätä Yngwie, Govan, Vinnie Moore ja moni muukin kova jäbä tarkoittaa sillä että ei oo "harjoitellut". Sen ei pitäisi tuntua harjoittelulta, työltä sellaisena kuin luterilaiset yhteiskuntamoraalin perusrakenteet saavat ihmiset sen käsittämään, vaan sen pitäisi olla sen asian tekemistä josta nauttii. Se kyseinen asia vaan tehdään koko ajan mahdollisimman hyvin, koska hyvää soittoa ja musiikkia on kivempi kuunnella kuin paskaa.
 
Tärkeintä on oppia kuulemaan ja tuntemaan soittaako hyvin, ja siihen auttaa se että koittaa ensin kopioida muita soittajia, jotta oppii kuulemaan oman soittonsa tarkasti. Suosittelenkin ensimmäisenä sitä, että treenaa biisejä ja soittaa niitä levyn kanssa, ja keskittyy laatuun, ei määrään. Yksi biisi, puoli tuntia laadukasta treenaamista tuottaa paljon enemmän tuloksia kuin 4h epämääräistä kahlaamista soittimen kanssa. Oman soittonsa äänittäminen auttaa pysymään itselleen rehellisenä.
 
Suosittelen kokeilemaan ylipäänsä sellaista treenaustapaa, ettet treenaa ellei soitto ole keskittynyttä. Heti jos huomaat että kelaat muita juttuja, lopetat soittamisen. Pidä vaikka muistivihko käsillä, ja kirjoita ylös asia joka häiritsi sua, mitä rupesit kelaamaan. Niihin asioihin palaat vasta treenin jälkeen. Anna ikään kuin lupa itsellesi olla miettimättä mitään muuta. Sä et tarvitse kuin vaikka minuutin tai 5 minuuttia tällaista rauhallista aikaa aluksi. Kun pääset oikeaan mielentilaan, on helpompi mennä "sinne" halutessaan ja pysyä zonella pidempään.
Ensiarvoisen tärkeää zonelle menemisessä on myös se, että sun pitää olla valmis hyväksymään soittosi sellaisena kuin se on. Siinä on hyviä asioita, siinä on huonoja asioita, ja idea on löytää sen kaiken seasta joku yksi asia, mitä haluat kehittää juuri sillä hetkellä. Jäykkyys, pusertaminen yms. on kaikki pakottamista, eräänlaista valheellista oikotietä onneen, soittaja yrittää pakottaa itsensä soittamaan paremmin kuin pystyy.
Edellinen tarkoittaa sitä, että sun pitää ensin siis soittaa paskasti! Se vaan pitää hyväksyä että kuulostaa kauhealta. "Paskasti" tarkoittaa kuitenkin, että tällöinkin soittaa asian rennosti ja tarkasti kuunnellen. Vasta silloin voi havaita todelliset ongelmat ja korjata ne.
 
Okei, kun sitten opit rauhoittumaan ja olet zonella, mihin keskittyä? Kuulo- ja tuntoaisteihin sen yhden tietyn soitettavana olevan asian kohdalla. Sä saatat kuunnella ja tunnustella pitkän aikaa paljon enemmän kuin mihin olet tottunut, ja se ei oo väärin. Soittaminen on syytä keskittää perusasioihin - saundi, taimi, fraseeraus. Hyviä peruslähtökohtia:
 
-Olenko rento? Onko jossain jännityksiä, jo ennen kuin soitan äänen? Entä äänen jälkeen?
-Kuulostiko ääni hyvältä? Kuulostiko fraasi hyvältä? Miltä sen pitäisi kuulostaa?
-Soiko jokainen ääni täyteen mittaansa? Pätkinkö ääniä? Katkeavatko äänet esim. kielenvaihtojen yhteydessä? Osuuko sormi, käsi tms. kieleen katkaisten äänen?
-Soitan neljä peräkkäistä ääntä, saanko tämän kokonaisuuden täysin tasaiseksi dynamiikaltaan? Pystynkö soittamaan sen hiljaa täysin tasaisesti? Entä kovaa? Onko jännityksiä?
-Ovatko äänet rytmisesti tasaisia? Jos esmes kysymys on tasaisista kuudestoistaosista, kuulostavatko äänet rytmiltä tatatata vai tattatatta?
-Sain soitettua asian ehkä hyvin! Pystynkö toistamaan sen kaksi kertaa peräkkäin niin että rentous, varmuus, ja tasaisuus toistuvat kaikilla kerroilla ja soitto kuulostaa edelleen hyvältä? Entä kolme? Entä neljä? Entä jos lisään metronomista tempoa 5 bpm?
-Entä jos soitan seisaaltani/istualtani? Entäs dempattuna/avoimena? Entäs sama asia muilta kieliltä?
 
Jne.
 
Tämä kaikki tähtää varmuuteen ja laatuun. On oikeasti uskomattoman vaikeaa soittaa edes yhtä ääntä siten, että jokaiseen toistoon voi olla tyytyväinen. Mutta sitten kun asian saa toimimaan, kun asian saa haltuun, se pysyy hallussa, oli tilanne melkein mikä tahansa.
 
Jos haluaa demonstraatiota tämän tyyppisestä treenaamisesta, voin lämpimästi suositella esim. Mikko Kososen plektrakoulua Rockwayllä.
http://www.rockway.fi/oppitunnit/Mikko-kososen-plektrakoulu-osa-1/
 
Suosittelen myös lähiopetusta. Paa privaviestiä jos kaipaat vinkkejä opettajista tai haluat muuten jubata.

John Titor:
 
Mä oon itse painiskellut ihan VITUSTI asian kanssa, ja alan pikku hiljaa olla vuosien taistelun jälkeen aika tyytyväinen moneen juttuun. Seuraavassa vähän mun ajatuksia aiheesta:
 
Seuraava saattaa kuulostaa aika zen-diipadaapalta, mutta se johtuu vain siitä, että asia onkin pohjimmiltaan sitä. Erilaiset mielen rakenteet ja mielentilat liittyvät hyvin vahvasti soitto-, urheilu- yms. harjoitteluun ja niiden hallintaa voi oppia. Siitä tässä pohjimmiltaan on kyse .
 
pelkkää asiaa, allekirjoitan jokaisen teesin koko postauksesta.
 
ehkä lahjakkaat ovat päässeet hyviin tuloksiin ilman surua, mutta lahjattomana olen joutunut pakertamaan nyt jo yksinkertaisilta tuntuvien asioiden eteen niin vxxxn paljon.
 
olis ollu ja olis vissiin vieläkin tarvetta hyvälle opelle ;)

Gafa: pelkkää asiaa, allekirjoitan jokaisen teesin koko postauksesta.
 
ehkä lahjakkaat ovat päässeet hyviin tuloksiin ilman surua, mutta lahjattomana olen joutunut pakertamaan nyt jo yksinkertaisilta tuntuvien asioiden eteen niin vxxxn paljon.
 
olis ollu ja olis vissiin vieläkin tarvetta hyvälle opelle ;)
 
Se on jännä kuinka helppoa se oppiminen on, kun saa palaset loksahtamaan kohdalleen.

Noissa parissa videossa on mun mielestä kyllä aivan hemmetin hieno oikean käden tekniikka. Rentoa ja vähäeleistä
http://www.youtube.com/watch?v=n2psoGvXN38
http://www.youtube.com/watch?v=4ltsxxarShE&feature=relmfu

John Titor: Se on jännä kuinka helppoa se oppiminen on, kun saa palaset loksahtamaan kohdalleen.
 
Tää on jotenkin niin totta.
Oma kokemus on, että sillon kun ei oikeen asioita vielä ymmärtäny vaikka kuitenkin treenas tuntitolkulla joka päivä, niin edistys oli vaivalloista ja tuntus lähinä siltä että kaikki aika kuluu oppimisen opetteluun eikä siinä itse soitossa tapahtunut juuri mitään. Pimeessä suunnistamista ja haku-ammuntaa ja sitä uuvuttavaa metronomin kanssa pelaamista kun ajatteli että bpm kerrallaan nostetaan ni sit joskus vuosien päästä pystyy tiluttamaan.
Oikeestaan kun sai omassa ajattelussa jotain pahimpia vuosien mittaan vääntyneitä solmuja oikaistua ja sai vähän tervejärkisemmän suhtautumisen koko soittoon ja treeniin, niin tulokset alko aika pian seuraamaan perässä.
Nykyään tuntuu vasta siltä että on oppinut oppimaan. Tiedä sitten olisinko valovuosia kehittyneempi tänään jos olisin alusta asti osannut suhtautua asioihin asianmukaisella tavalla vai kuuluuko väistämättä se armoton räpikömis-vaihe jokaisen kunnianhimoisen kepittäjän uraan. Mutta tärkeimmät havainnot mitä oppimisen kannalta oon tehny:
 
-Treenin laatu on aivan helvetisti tärkeempi kuin sen määrä!
-Suurimmat kehitysharpaukset tapahtuvat aina levossa.

tomaattiorava:
-Treenin laatu on aivan helvetisti tärkeempi kuin sen määrä!
-Suurimmat kehitysharpaukset tapahtuvat aina levossa.
 
Mä kyseenalaistan kummankin noista teeseistä. Treenin laatu on tottakai tärkeää, mutta laadukas treeni vaikkapa kahden viikon välein on hitosti liian vähän, jotta havaittavaa kehittymistä tapahtuisi. Sitä paitsi noiden tärkeyden vertaaminen on hölynpölyä. Ei niitä voi verrata. Kumpikin on tärkeää. Toki jos joku viettää treeniaikansa vain rämpytellen rippileirinuotiokitaraa niin eipä siitä useaksi vuodeksi kehittävää treenattavaa löydy. Sopivassa suhteessa haastetta ja riittävän usein treeniä.
 
Kehitysharppaukset levon jälkeen miellän enempi rumpalien ilmiöksi, heillä kun reidet ja muut isot lihasryhmät vaatii lepopäiviä. Kitaristin sormet ei välipäiviä tartte. Päivästä riippuen soittaminen toimii joko hyvin tai vielä paremmin, parin viikon tauko tekee lähes poikkeuksetta enemmän hallaa kuin että jos olisit treenannut senkin ajan päivittäin. Tietty sitten jos soittotreeni tuntuu tervanjuonnilta niin etäisyyden ottaminen toisinaan ei ole pahasta. Mutta se taas on aivan toinen juttu se.

beliel: Mä kyseenalaistan kummankin noista teeseistä. Treenin laatu on tottakai tärkeää, mutta laadukas treeni vaikkapa kahden viikon välein on hitosti liian vähän, jotta havaittavaa kehittymistä tapahtuisi. Sitä paitsi noiden tärkeyden vertaaminen on hölynpölyä. Ei niitä voi verrata. Kumpikin on tärkeää. Toki jos joku viettää treeniaikansa vain rämpytellen rippileirinuotiokitaraa niin eipä siitä useaksi vuodeksi kehittävää treenattavaa löydy. Sopivassa suhteessa haastetta ja riittävän usein treeniä.
 
Kehitysharppaukset levon jälkeen miellän enempi rumpalien ilmiöksi, heillä kun reidet ja muut isot lihasryhmät vaatii lepopäiviä. Kitaristin sormet ei välipäiviä tartte. Päivästä riippuen soittaminen toimii joko hyvin tai vielä paremmin, parin viikon tauko tekee lähes poikkeuksetta enemmän hallaa kuin että jos olisit treenannut senkin ajan päivittäin. Tietty sitten jos soittotreeni tuntuu tervanjuonnilta niin etäisyyden ottaminen toisinaan ei ole pahasta. Mutta se taas on aivan toinen juttu se.
 
Näissä asioissa kannattaa muistaa että jokainen on yksilö. Toiselle sopii toinen tapa ja toiselle toinen. Ei sitä nyt tietenkään miksikään Ynkäksi sillä tule että soittaa tunnin vuodessa, mutta sen ja 12h päivässä -treenauksen väliin mahtuu aika monta erilaista mallia.
 
Sitä paitsi, useimpien kitaristien sormet tarvitsevat välipäiviä, ja aivan erityisesti niitä tarvitsevat aivot, oli instrumentti mikä tahansa. Erityisesti silloin, jos tekniikassa on virheitä, välipäivät ovat ihan älyttömän tärkeitä, koska kehittyminen ja palautuminen tapahtuu silloin. Mitä väsyneemmät lihakset, sitä vaikeampi niitä on kontrolloida, menee helposti väkisin tekemiseksi. Jos sulla palautuu lihakset älyttömän nopeasti ja tekniikka on täydellinen, niin ei se tarkoita että kaikilla on näin.

John Titor: Näissä asioissa kannattaa muistaa että jokainen on yksilö. Toiselle sopii toinen tapa ja toiselle toinen. Ei sitä nyt tietenkään miksikään Ynkäksi sillä tule että soittaa tunnin vuodessa, mutta sen ja 12h päivässä -treenauksen väliin mahtuu aika monta erilaista mallia.
 
mulla taitaa olla keskittynyt "tekniikka-treeni" max. 10min, gerbiili kun olen mieleltäni :)
 
turha sitä on veivaa loputtomiin samaa shiittaa. jos vaik riffi ei osu kohilleen kolmessa minuutissa, ni jatketaa aamulla.. 25v sitte saatto vetästä koko illan helspelssii ja pläkinplakkii ja viddu ne taida vieläkää mennä niiku maestro ne vetää, ei haittaa..

mite helvetissä isä ja äiti jakso, mulla menee nykyään hermo jos ei mene keihäs kerralla vireeseen :D

Ettei totuus unohdu, niin fakta on se, että lihasmuistin kehittyminen vaatii x-määrän toistoja, eli treenaamista. Esimerkiksi klassisen musiikin huippujen treenimäärät ovat aivan järkyttäviä ja sanoihan Ynkkäkin jo joskus 80-luvulla Heli Nevakareen haastattelussa treenanneensa 10 h joka päivä 10 vuoden ajan. Eli oikotietä onneen ei ole. Ennen kuin joku tulee viisastelemaan musiikin soittamisesta, fiilistelyistä yms. kyllä tärkeistä asioista, painotan, että tarkoitan tässä puhtaasti motoriikan oppimista. Parhaimmillaan hyvä soittotekniikka on kuin puhetta. Sitä ei tarvitse miettiä lainkaan, jolloin voi keskittyä vain oikeiden sanojen, rytmien ja painotuksien löytämiseen.
 
Allekirjoitan ehdottomasti sen, että treenaamisen laadulla on merkitystä. Kun teet keskittyneesti toistot oikein joka kerta ajatuksella, niin varmasti liikeradat iskostuvat soluihin nopeammin. Ei ole oleellista kutsutaanko em. toimintaa "treenamiseksi" vai "soittamiseksi", koska oppiminen vaatii joka tapauksessa x-määrän aikaa ja väitän, että mestaritkin ovat usein soittaneet/treenanneet moodilla "pakko", koska treenattava on jos aikoo tulla maailman parhaaksi. Perusongelma on, että huipputasolle pääseminen vaatii valtavasti itsekuria ja tahtoa, joita harvalla on.
 
Ketjun aloittajan ongelmahan on, että on vuosikaudet treenannut/soittanut väärällä tekniikalla ja nyt pitäisi aloittaa alusta. Kova savotta sulla on edessä, mutta pystyt siihen jos tarpeeksi haluat ja mietit miten teet sen!

John Titor: Näissä asioissa kannattaa muistaa että jokainen on yksilö.
...
Sitä paitsi, useimpien kitaristien sormet tarvitsevat välipäiviä, ja aivan erityisesti niitä tarvitsevat aivot, oli instrumentti mikä tahansa. Erityisesti silloin, jos tekniikassa on virheitä, välipäivät ovat ihan älyttömän tärkeitä, koska kehittyminen ja palautuminen tapahtuu silloin.
 
Näinpä. Tuon aikaisemman, pitkän, kirjoituksesi teesit allekirjoitan. Oman soiton kuuntelemisessa ja soittotapahtuman tarkkailussa on minulla vielä kehitettävää. Tosiaan silloin kun sormenpäiden iho kuluu puhki ekoja kertoja, välipäivien pitäminen on todella mielekästä. Mutta siinä ne sormenpäät kovettuu ja myöhemmin -näin väitän- sormia ei tarvitse säästellä. Vai meneekö jollakin useampia vuosia soittaneella kitaristilla sormien lihakset maitohapoille?
 
Mitä väsyneemmät lihakset, sitä vaikeampi niitä on kontrolloida, menee helposti väkisin tekemiseksi. Jos sulla palautuu lihakset älyttömän nopeasti ja tekniikka on täydellinen, niin ei se tarkoita että kaikilla on näin.
 
Tekniikka mulla on kaukana täydellisestä, kehittyy pikkuhiljaa. Lopetan aina skaalan sahaamisen, jos alkaa sattua sormiin, suoristan sormia ja puristan nyrkkiin pari kertaa ja taas sujuu soitto. Ongelmana mulla on komppikäden hartiajumi, jota aion nyt alkaa soittotreenissä huomiota kiinnittämällä hoitamaan. Kiitokset zeniläisistä vinkeistä vinkeistä yllä.

tais yngäl olla vellit byysassa ku veivas 10 timmaa :D (sry, ei voinu vastustaa kiusausta.*)
 
en kyl usko et edes lahjattomien ( niin kuin minä ) kannattaa väkisin vääntää yhtään mitään. mulle ainakin soittaminen olis vaatinu ajatustyötä huomattavasti enemmän.
nykyäänhän sil ei oo niin välii, isot areenat on menetetty iäksi.
 
omien virheiden "tunnistaminen" on toisinaan vaikeaa. jopa kuunteleminen on jotain mystistä.
 
joskus riippumattoman ulkopuolisen apu voi olla vuosien taakan keventämistä.
(soittokaverit voi olla salailevaa tyyppiä.)
 

 
* myös junnut lueskelee näitä ja voi ottaa jutut viel tosissaan.

beliel: Näinpä. Tuon aikaisemman, pitkän, kirjoituksesi teesit allekirjoitan. Oman soiton kuuntelemisessa ja soittotapahtuman tarkkailussa on minulla vielä kehitettävää. Tosiaan silloin kun sormenpäiden iho kuluu puhki ekoja kertoja, välipäivien pitäminen on todella mielekästä. Mutta siinä ne sormenpäät kovettuu ja myöhemmin -näin väitän- sormia ei tarvitse säästellä. Vai meneekö jollakin useampia vuosia soittaneella kitaristilla sormien lihakset maitohapoille?
 
Sormenpäät ei oo kovilla, ellei oo ollut soittamatta pidemmän aikaa, mutta lihakset on vähän eri juttu. Mulla ainakin häviää esmes useemman päivän/viikon intensiivisissä sessioissa helposti herkkyys, ja se johtuu ei pelkästään sormista, vaan niska-hartiaseudun jännityksistä yms., jotka heijastuvat sormiin.