Kitarat: soittaminen ›

Kitarasooloiluuni lähinnä vaikuttavat henkilöt ovat Slash ja Alexi Laiho. SRV on myöskin vaikuttanut sikäli melko paljon, että oikeastaan ainoa ko. jampan soittama soolo johon olen paneutunut on Mary Had A Little Lambin soolo. Slashin lickit ovat yksinkertaisen mahtavia, vanhoilla gunnareilla on myös monta hyvää biisiä. Monien parjaama Markku pääsi myös listoille, koska COB oli eka raskas bändi joka iski todella kovaa. Rääkymisestä en nyt niin välitä mutta biisit ovat melodisesti erittäin hyviä. En tietenkään pysty soittamaan edes puolta hitaammin Laihon sooloja, mutta silti vaikutteita on otettu. Laihokin käyttää soitossaan aika paljon ihan perus-pentatonismeiningistä tunnettuja likkejä. Ja sitten täytyy sanoa että joissakin tilanteissa molliasteikossa ylennetty 6. sävel (esim. E-molliasteikon tapauksessa C ylennetty C#:ksi) höystää juoksutuksia sellaisella tosi jännän kuuloisella fiiliksellä. (Ei osaa kuvailla.)
 
Riffi/komppipuolella omien juttujen sähläämiseen ovat vaikuttaneet mm. Daron Malakian, John Frusciante sekä Linkin Parkin kitaristi (jonka nimeä en tiedä). System Of A Down on tällä hetkellä se paras bändi, omistan kaikki orkesterin levyt nääs. Malakianin riffeissä vaan on sitä jotakin. Periaatteessa melko simppeleistä jutuista koottu niin erilaista ja hyvänkuuloista kamaa. RHCP:tä on tullut myös kuuneltua melkosen paljon. Etenkin Stadium Arcadiumilla Frusciantella on hienoja juttuja mielestäni. Pitää nyt kyllä tässä mainita vaikutteeksi vielä Flea, vaikken basisti olekaan. Siltä mieheltä lähtee tosi hyvänkuuloiset bassokuviot! Linkin Parkista olen tutustunut vain kahteen alkupään levyyn, Hybrid Theoryyn ja Meteoraan. Uudesta (kuulemma) radioystävällisestä kevyemmästä osastosta mulla ei ole mitään hajuakaan.
 
Jos täällä on muita laulajia, kertokaa omista vaikuttajistanne!
 
Minä laulan. Tai siis laulajaksi mua ei voi kutsua. Pysyn nuotissa oikein hyvin, mutta tekniikoista mulla ei ole mitään hajua. Lauluidoleita lienee tällä hetkellä lähinnä SOADista tuttu Serj Tankian (ja miksei em. Daron Malakiankin). Serjiltä irtoaa tosi monenlaista vokalisointia ja tykkään todella paljon Serjin äänestä. Äänialakin tuntuu olevan biisien perusteella melkoisen laaja.
 
Laulupuolella mulla on vaan sellanen probleema että tota äänialaa pitäis saaha laajennettua ylöspäin paljon. Mun ääniala on nyt C e1. Eli siis suuresta seestä yksiviivaiseen eehen. Eli bassoksiko mut nyt luokitellaan. Monet rock-laulamisjutut yltävät joskus jopa kaksiviivaisiin säveliin mihin mulla ei ole mahiksia muuten kuin falsetilla. Falsetti mulla yltää siitä abaut keskiseestä kaksviivaiseen geehen.
 
Että sellasta.

aalataur: Kyllä Nuno on vaan isäntä! Persoonallinen, ideoita piisaa.. Myöskin komppailun sekaan tulee kaikennäköstä väkerrystä minkä luulisi olevan huono asia mutta jotenkin vaan nekin toimii..

 
Aamen! Juuri näitä pieniä jemmasooloja aina välillä huomaa biiseistä vaikka tullut kuunneltua moneen kertaan.
 
Tyyliä ja taitoa piisaa.

pietari-poika: Ja sitten täytyy sanoa että joissakin tilanteissa molliasteikossa ylennetty 6. sävel (esim. E-molliasteikon tapauksessa C ylennetty C#:ksi) höystää juoksutuksia sellaisella tosi jännän kuuloisella fiiliksellä. (Ei osaa kuvailla.)

 
ahaa, doorinen tarkoittaa siis tosi jännää! hyvä kun oppii suomea...:) vitsivitsi. mutta tuo on siis doorinen moodi mikä sua mietitytti ja jännän fiiliksen loi.;)

pietari-poika:
Minä laulan. Tai siis laulajaksi mua ei voi kutsua. Pysyn nuotissa oikein hyvin, mutta tekniikoista mulla ei ole mitään hajua. Lauluidoleita lienee tällä hetkellä lähinnä SOADista tuttu Serj Tankian (ja miksei em. Daron Malakiankin). Serjiltä irtoaa tosi monenlaista vokalisointia ja tykkään todella paljon Serjin äänestä. Äänialakin tuntuu olevan biisien perusteella melkoisen laaja.
 
Laulupuolella mulla on vaan sellanen probleema että tota äänialaa pitäis saaha laajennettua ylöspäin paljon. Mun ääniala on nyt C e1. Eli siis suuresta seestä yksiviivaiseen eehen. Eli bassoksiko mut nyt luokitellaan. Monet rock-laulamisjutut yltävät joskus jopa kaksiviivaisiin säveliin mihin mulla ei ole mahiksia muuten kuin falsetilla. Falsetti mulla yltää siitä abaut keskiseestä kaksviivaiseen geehen.
 
Että sellasta.
 
Hieman offtopiccina: Jos oikeasti haluat kehittyä laulajana, suosittelen menemään opettajalle ja ehkä mieluummin vielä klassista laulutekniikkaa opettavalle. Laulu on harvoja musajuttuja joita ei vain yksinkertaisesti voi opetella kotona. Ainakaan jos haluat olla myös teknisesti hyvä laulaja mikä on varsinkin hevihommissa aika iso juttu. Hyvä opettaja näyttää juttuja joita et itse hoksaa miettiä ja antaa harjoituksia joilla löytää sen terveen lauluäänen ja äänenmuodostustekniikan, kas kummaa pitkäkään laulusessio ei rasita kurkkua eikä satu!
 
Äläkä säikähdä tuota klassinen-termiä. Ei ole sattumaa että klassisen koulutuksen saaneet laulajat vetää vielä 70-vuotiaina todella hyvällä äänellä. Ja onhan esim. James Hetfieldkin opiskellut klassista laulutekniikkaa, tosin siihen vaadittiin ensin lähes pysyvä äänen menettäminen. Jos oikeasti kiinnostaa, niin kokeile käydä tunneilla. Ja jos tunneille menet, niin opettajallani oli yks hyvä neuvo: Jos homma ei tunnu hyvältä, sattuu tai tuntuu muuten epämiellyttävältä niin jotain tehdään silloin väärin ja kannattaa joko sanoa opettajalle tai vaihtaa opettajaa.
 
Ihan näin ystävällisenä neuvona :)

Musiikillisia vaikutteita: SRV, Gary Moore, John Frusciante, Edge, Eric Clapton, Mark Knopfler, Juha Torvinen, Petri Walli, Jimi Hendrix, Brian May, Jimmie Paige, John Mayer, Steve Lukather, Steve Morse, Billy Gibbons, David Gilmour.
 
Ja sitten ehkäpä tekniikoista ottanut vaikutteita näiltä: Steve Vai, Joe Satriani, EVH, Tom Morello, John Petrucci, Zakk Wylde, Dimebag.
 
Varmasti ottanut vaikutteita soitantaan muualtakin, mutta ei ainakaan tietosesti tule muita mieleen.

Kitaristi, jonka soittoa olen digannut 70-luvulta asti on Wilko Johnson, mutta ei se varmaan kovin paljon kuulu omassa soitossani, varsinkin kun olen kitaristina melko aloittelija.
 
Muita kitaristeja, joista pidän on esimerkiksi John Fogerty, Chuck Berry, Dave Lindholm, Erja Lyytinen, Albert Järvinen ja monet bluesmiehet, kuten Johnny Winter tai B.B. King

Vladi: Hieman offtopiccina: Jos oikeasti haluat kehittyä laulajana, suosittelen menemään opettajalle ja ehkä mieluummin vielä klassista laulutekniikkaa opettavalle. Laulu on harvoja musajuttuja joita ei vain yksinkertaisesti voi opetella kotona. Ainakaan jos haluat olla myös teknisesti hyvä laulaja mikä on varsinkin hevihommissa aika iso juttu. Hyvä opettaja näyttää juttuja joita et itse hoksaa miettiä ja antaa harjoituksia joilla löytää sen terveen lauluäänen ja äänenmuodostustekniikan, kas kummaa pitkäkään laulusessio ei rasita kurkkua eikä satu!
 
Äläkä säikähdä tuota klassinen-termiä. Ei ole sattumaa että klassisen koulutuksen saaneet laulajat vetää vielä 70-vuotiaina todella hyvällä äänellä. Ja onhan esim. James Hetfieldkin opiskellut klassista laulutekniikkaa, tosin siihen vaadittiin ensin lähes pysyvä äänen menettäminen. Jos oikeasti kiinnostaa, niin kokeile käydä tunneilla. Ja jos tunneille menet, niin opettajallani oli yks hyvä neuvo: Jos homma ei tunnu hyvältä, sattuu tai tuntuu muuten epämiellyttävältä niin jotain tehdään silloin väärin ja kannattaa joko sanoa opettajalle tai vaihtaa opettajaa.
 
Ihan näin ystävällisenä neuvona :)
 
Joo onhan tuossa ollut suunnitelmissa. Sibelius-lukiossa kun opiskelen niin täällä on mahikset ottaa noin puolen tunnin soitto/laulutunteja kerran viikossa ilmaiseksi. En tietenkään tajunnut keväällä hakujen yhteydessä valita sitten sitä laulua. Lukuvuoden keskellä on käsittääkseni hieman hankala aloittaa tota systeemiä, siinä joutuu jonkinnäköiselle jonotuslistalle joka ei tietääkseni liiku kovinkaan nopeasti. :D Mutta kakkosvuodelle sitten...
 
JamesHetfield: ahaa, doorinen tarkoittaa siis tosi jännää! hyvä kun oppii suomea...:) vitsivitsi. mutta tuo on siis doorinen moodi mikä sua mietitytti ja jännän fiiliksen loi.;)
 
Kiitos tiedosta. :D En ole moodeihin vielä kerennyt perehtyä.

Laulumelodiat on varmaan tärkein... niistä on aikanaan reenattu sooloilun perusteet.
 
Kitaristeista
Soolo osastolta:
Slash: no se on mun the mään
Marty Friedman: ihan uskomattoman hienoja melodioita. hevisoolokitaristien kunkku
Randy Rhoads: vähän samaa ku edellisellä
Blackmore: THE original kitrarasankari, hyvä soittaan ja hyvä tekeen biisejä
Adrian Smith & Dave Murray: Uskomattoman kovia heppuja soittaan kimpassa, täysin erilaiset stailit, täydentää toisiaan
Ynkkä: Kasaritilun kuningas, tiluttaa tunteella ja raivolla paremmin ku kukaan muu tiluttaja. Melodisesti vaan valitettavan köyhä... niin ja se vibra. se on HEWI vibra
Brian May: Tyylikäs
Paul Kossoff: Kaunis vibra ja hienot kuviot. Brittiblyyssin kovin jäbä minusta.
Eddie Van Halen: Melodinen ja taitava... showkitaristien kunkku... ja aika blues verrattuna muihin saman tyylisuunnan edustajiin. Soitti kasarityylillä jo vuonna 75, urheiluruuturiffin suurkäyttäjä
Konpistit
Keith Richards: 'nuff said.
Pete Townshend: Urheiluruuturiffin keksijä ja kehittäjä
Izzy Stradlin: Ilman Izzyä ei ois Lässiä. Kasarirokin Keith Richards
 
Oishan noita... mut meen ny nukkuun.

Yksinkertaisesti Slash.. Siitä se kaikki alkoi..
Hän on oikeastaan ainut "vaikuttaja" omaan soittooni.
 
Toinen, jota voin pitää edes lähellä Slashin kanssa omassa vaikutuspiirissä on Esa Pulliainen. Toivoisin, että hänen rentoa tyyliään olen edes hieman saanut lisättyä omaan soittooni.
Sittemmin myös Richie Zambora on omalla tavallaan tehnyt vaikutuksen.
 
Mutta sen voin sanoa, että nämä nopeushirmut (Ynkkä, Batio) eivät ole koskaan iskeneet.

Vaihdoin joskus teini-iän alussa pianon kitaraan yhden ainoan miehen ansiosta. Kyseinen herra ampui itsensä siinä 90-luvun puolessavälissä haulikolla ja luotsasi pienehköä yhtyettä nimeltä Nirvana. Siinä meiningissä oli jotain sellaista, jota halusin päästä imitoimaan. Kitaristina Cobain ei kuitenkaan mikään ihmeellinen ollut, vaikka hyvä komppitatsi löytyikin.
 
Ensimmäinen "oikea" kitaristi oli sitten Sentencedin Miika Tenkula. Todella aliarvostettu säveltäjä ja sooloisti. Mies oli kuunnellut selkeästi ainakin Slashiä ja klassista musiikkia. Samoihin iski myös Joe Satriani ja hieman myöhemmin Dream Theaterin Metropolis kakkonen. Myös Petri Walli Kingstonin Seinästä oli hieno mies delaymuureineen. Delaystä on pikkuhiljaa muodostunut ns. oma juttu.
 
Olen näin "vanhemmalla iällä" tykännyt lähinnä kitaristeista, joiden ei tarvitse elvistellä. Soolo soitetaan, jos se biisiin sopii. On äärimmäisen tyylitöntä tunkea soolo biisiin, joka sellaista ei tarvitse. Malliesimerkki tyylitajuisista kitaristeista on Dark Tranquillityn kaksikko Sundin & Henriksson, jotka säveltävät ja soittavat genrensä ehdottomasti parasta ja kauneinta musiikkia, joskin kauneus lienee kuuntelijan korvassa. Molemmat osaavat sooloilla, mutta soittavat yleensä ainoastaan lyhyehköjä pyrähdyksiä, jotka istuvat biiseihin kuin kakka pönttöön.
 
Täytyy ottaa vielä esille mies nimeltä Devin Townsend. Kanadalainen eksentrikko, joka pystyy tiluttamaan suuren osan rokkaajista suohon, mutta jonka ei tarvitse tehdä enää mitään muuta kuin hyvää musiikkia, sillä kannukset on jo ansaittu. Devin opetti miten musiikkia tehdään sekopäisesti, mutta hienosti. Devinin takia minusta oikeastaan lopulta tuli rytmikitaristi isolla ärrällä. Ei ole mielestäni mitään hienompaa kuin nakuttaa studiossa kymmenen päällekäistä alavireistä rytmiraitaa millintarkasti siten, että tulos on lyijynraskasta elohopeaa. (Itsekehuna mainittakoon, että viimeksi yhdeksänminuuttisen progemetallibiisin rytmikitararaidat menivät narulle siten, että ainoastaan yhden ainoan kerran joutui ottamaan pari sekuntia taaksepäin. Olin täysin äimän käkenä, upea ja harvinainen fiilis ylittää itsensä moninkertaisesti.)
 
Olen muuttanut hitaasti rooliani kitaristista biisintekijäksi. Siinä missä ennen keskityin riffittelemään, rakennan nyt lähinnä kappalekokonaisuuksia. Sanoitukset, sävellykset, sovitukset, ylimääräiset soittimet (pianot, jouset, kuorot...) ja tuotanto. Niiden parissa on kiva työskennellä. Toimin bändissämme laulajakitaristina, jolla on sävellyksissä kohtuullinen vetovastuu ja sanoituksissa täysi taiteellinen valta. Musiikki ei ole mielestäni pelkästään nuottia toisen perään, musiikki on filosofia, pakkomielle, kokonaisuus. Siihen kuuluu kaikki riffeistä visuaaliseen ilmaisuun. Hyvä levy ei ole pelkkiä kivoja melodiota, hyvä levy on sellainen, jossa kaikki tukee kaikkea kansitaiteesta bändihaastatteluihin. En osaa oikein selittää, mutta pääpointti on siinä, että musiikki on kaikki.
 
Niin ja laulajaesikuvat ovat pääasiallisesti Devin Townsend, Kurt Cobain, Ville Laihiala ja Daniel Gildenlöw. Korkeita baritoneja ja matalia tenoreita siis. Raspista tykkään, omaani vielä hion. Se vielä, että jumalauta Teräsbetonin Jarkko Ahola on Mies superisolla ämmällä. Sääli, että musiikki on melko tylsää.

Vaikutteita tulee about kaikesta, mitä tulee kuunneltua. Nykyään ei kyllä tietoisesti tule kuunneltua mitään kitaristien juttuja ja opeteltua niitä vaikutteiden vuoksi, mutta ehkä joidenkin soiton yleisfiiliksessä/perusteissa on jotain sellaista, mistä tulee itse innostuttua ja mietittyä miten omaan soittoon voisi samanlaisia viboja saada. Myös bändi, jossa soittaa vaikuttaa ja varmaan jotain tarttuu mukaan niiltäkin bändeiltä joita näkee keikalla, oppii huomaamaan miten jotain juttuja voi vetää eri tavalla, ja minkälaista roolia kitara voi eri konteksteissa vetää.

Kyllähän se oli Ritchie Blackmore, joka ensimmäisenä oikein kunnolla säväytti. Highway Starin soolo Made in Japanilla oli jotain täysin käsittämätöntä.
 
Samoihin aikoihin tykästyin AC/DC:n muzakkiin. Malcolm Youngin komppi toimii, siinä ei ole mitään ylimääräistä - mutta siinä on kaikki.
 
1976, Rory Gallagher, Against the grain. Huh!
 
"Orwellin vuonna" 1984 käsiini tarttui joku sääh-än liittyvä LP, jonka avausraita iski kalloon kuin se kuuluisa pioneerin hienosäätötyökalu.
 
Sama mies oli Never Joorkissa 1990 MTV Unplugged -sessiossa. Näin taltioinnin tästä joskus 1990-luvun loppupuolella, ja tipahdin persiilleni. Veti akustisella niin messevästi, että oli pakko hankkia kitara. Hyvät naiset ja herrat, SRV ja Rude Mood: http://www.youtube.com/watch?v=f2t8i9mGx9c
 
SRV:n soitosta pyrin opettelemaan tarkkuuden ja dynamiikan.
 
Tässä 1990 MTV-sessiossa oli myös Joe Satriani.
 
Satrianin Surfin' with the alien ei heti uponnut, mutta kun 90-luvun alussa autossa kuuntelin Flying in a blue dreamia niin häkellyin miehen monipuolisuudesta. Hirveetä runttausta tyyliin One Big Rush, melkein heti perään The phone call.
Satrianin vasemman käden tekniikkaa on kehuttu, syystäkin.
 
Vielä pitää mainita Steve Morse. Ei, ei tullut Steve mulle tutuksi Deep Purplen kitaristina, vaan paljon aikaisemmin. Dixie Dregs, Steve Morse Band, Kansas...
Steve Morse tekee duuniaan mielettömän hyvällä asenteella. Tietää taitonsa, mutta tietty nöyryys tulee esiin. Ihminen isolla Iillä.

Oma innostukseni kitaransoittoon alkoi Ritchie Blackmoresta ja on vieläkin yksi tärkeimpiä esikuviani. Sitten tuli Rudolf Schenker, hänen komppaustyylissään on sitä jotain.
 
Axel Rudi Pell on ehkä kuitenkin vaikuttanut eniten tyylisuuntaani ja soittooni ja onhan sitä joskus haaveillut kirjoittavansa samanlaisia kappalaeitakin kuin hän mutta jos ei sentään sellaista menisi tekemään, kopiohan en halua olla :D
 
Kyllähän noita innoittajia/esikuvia on paljon muitakin mutta tuossa merkittävimmät. Muita mainitsemisen arvoisia ovat Gary Moore, Joshua Perahia http://www.youtube.com/watch?v=Xxw7Rakm2Oc, Rolf "Rock N Rolf" Kasparek..

strophe:
 
Täytyy ottaa vielä esille mies nimeltä Devin Townsend. Kanadalainen eksentrikko, joka pystyy tiluttamaan suuren osan rokkaajista suohon, mutta jonka ei tarvitse tehdä enää mitään muuta kuin hyvää musiikkia, sillä kannukset on jo ansaittu. Devin opetti miten musiikkia tehdään sekopäisesti, mutta hienosti. Devinin takia minusta oikeastaan lopulta tuli rytmikitaristi isolla ärrällä. Ei ole mielestäni mitään hienompaa kuin nakuttaa studiossa kymmenen päällekäistä alavireistä rytmiraitaa millintarkasti siten, että tulos on lyijynraskasta elohopeaa. (Itsekehuna mainittakoon, että viimeksi yhdeksänminuuttisen progemetallibiisin rytmikitararaidat menivät narulle siten, että ainoastaan yhden ainoan kerran joutui ottamaan pari sekuntia taaksepäin. Olin täysin äimän käkenä, upea ja harvinainen fiilis ylittää itsensä moninkertaisesti.)
 
Olen muuttanut hitaasti rooliani kitaristista biisintekijäksi. Siinä missä ennen keskityin riffittelemään, rakennan nyt lähinnä kappalekokonaisuuksia. Sanoitukset, sävellykset, sovitukset, ylimääräiset soittimet (pianot, jouset, kuorot...) ja tuotanto. Niiden parissa on kiva työskennellä. Toimin bändissämme laulajakitaristina, jolla on sävellyksissä kohtuullinen vetovastuu ja sanoituksissa täysi taiteellinen valta. Musiikki ei ole mielestäni pelkästään nuottia toisen perään, musiikki on filosofia, pakkomielle, kokonaisuus. Siihen kuuluu kaikki riffeistä visuaaliseen ilmaisuun. Hyvä levy ei ole pelkkiä kivoja melodiota, hyvä levy on sellainen, jossa kaikki tukee kaikkea kansitaiteesta bändihaastatteluihin. En osaa oikein selittää, mutta pääpointti on siinä, että musiikki on kaikki.
 

 
Amen to that!
..................

Rudolf Schenker
 
Rudin pikkubroidi Michael on minusta kyllä yks hienoimpia soolokitaristeja. Harmi, että miehen ylenmääräinen kaveeraaminen Johnin, Jackin, Johnnien, Gordonin ja molempien Glenien kans, sekä mahdollisesti vielä harmaahanhien metsästysinto on vissiin pilannu miehen aika pahasti.

Laulupuolelta Josh Homme. En tosin laula kuin yksin kotona koneen ääressä.

Jyrken: En tosin laula kuin yksin kotona koneen ääressä.
 
Mä en kehtaa edes siinä.

Noh, itse aloitin kitaran soiton ala-asteen jälkeen kun kuulin eka kertaa Iron Maidenia. Aces High oli SE biisi. Kuulin kaverin tykönä sen ja sitten piti myöhemmin mennä uudestaan kylään, notta "mikä se oli se yks Maidenin biisi mikä tässä soi" ja sit kelailtiin Best of the Beastia läpi "oliko se tää", -"ei", -"entäs tää" jne. Vihdoin kun biisi löytyi niin pistettiin kasetille. :)
 
Oli se kyl kova ralli. Sitä ennen kuuntelin vaan Michael Jacksonia ja random popituksia radiosta. Noh pitihän se sit iteki alkaa soittaa. Ekana varmaan opettelin Die With Your Boots On biisin, vaikka soolossa kyllä teki tiukkaa. :D (ja tietämättäni myös muissa biisin kohissa.)
 
Myöhemmin sit joku lau ehotteli Soneraplazan chatissa, että pitäis Dream Theateria kuunnella. Nooh, olin Oulussa kerran käymässä, niin ostinkin sitten pari lättyä, eli Images & Wordsin ja A Change of Seasonsin (molemmat ihan randomilla, en tienny yhtään biisiä). Kumpainenkin soi soittimessa tasaisesti taustamusana, mutta eniten olin innoissani ACoSilta löytyvästä Meddleystä, jossa oli In The Flesh(!!!). Se oli makiaa kuultavaa. :D
 
Pikku hiljaa noi biisit alko oikeesti tarttua itteeni ja mitä enemmän oon oppinu soittaan, niin sitä enemmän oon alkanu tykätä Petruccin soitosta ja halunnu koko ajan soittaa enemmän ja enemmän sen juttuja. Moni varmaan muistaa hupaisan Learning to Live pätkän, jossa oli tarkoitus demonstroida rumpujen soittoani, mutta syystä tai toisesta pistin siihen myös kitarat. :D Kuvittelin sen olevan ihan hyvä, mutta ei se kyllä nykyään enää kuuntelua kestä.
 
Nykyiselläänki tulee pääasiassa Dream Theateria, Liquid Tensionia ja Petruccin soolobiisejä opeteltua. Uudemmasta DT:stä en niin välitä, mutta jotain kivoja riffejä sieltäki löytyy, niinku Count of Tuscanyn intro on hauskaa soiteltavaa ja suht haastava mulle, ku sointujen ottaminen ja varsinki niiden soittaminen arpeggioina on aikalailla tasolla: niin ja näin.
 
Kyllähän sitä vaikutteita tulee otettua vähän sieltä sun täältä, mutta ei silleen oikeastaan, että ne mitenkään hirveästi mieleen jäisi. Monen jazz-kitaristin pehmeät soundit on jääny mieleen ja on haluttanu alkaa ite kokeileen sellasia kanssa. Jotku akustisen soittajat niinku Andy McKee ja Tommy Emmanuel innostivat ostamaan oman teräskielisen ja jonku verran on sitäki tullu soiteltua... et kyllähän näitä tulee suunnasta jos toisesta. :)

Slash oli mulle se kitaristi, joka sai nappaamaan soittimen kouraan. Omassa soitossani on kuitenkin vaikea kuulla Slashin vaikutteita. Soittotyyliin eniten vaikuttaneita heeboja ovat Ritchie Blackmore, Tony Iommi ja David Gilmour.

Kitaralla Stephen Fellows/Comsat Angels, Robert Burås/Madrugada ja Bernard Sumner/Joy Division^New Order. Kaikkia yhdistää ehkä jonkinlainen pidättyväisyys, yksinkertaisuus ja rauhallisen minimaalinen tunnelma, jota toivoisin saavani myös omaan soittoon. Kitarasankaroinnista pidin joskus teininä, mutta oma musiikkimaku kulki eri suuntaan ja sen junan missasin koska aloitin soittoharrastuksen hieman liian myöhään :)
 
Edit: Voisin lisätä listaan ehkä vielä Concrete Blonde-yhtyeen Jim Mankeyn, samasta syystä kuin aikaisemmatkin.