Kitarat: soittaminen ›

Jos tuntuu, että sen plektran tulee olla pari senttiä sormista ulkona saavuttaaksesi haluamasi soundin, niin siitä vaan. Se voi olla 30 vuoden päästä jotain suurta ;D
 
Mulla tuli jostain syystä ekana mieleen Brian May. Miettikää sitä jätkää ja kuunnelkaa sen soittoa. Voi vietävä, että ei kuulosta monikaan opiston käyneistä yhtä hyvältä ikinä. Siinä on sitä mitä se äijä teki luonnostaan. Se teki kitarankin, että sai itselleen luonnollisen soittimen. Soitti piruvie sitä vielä viisipennisellä!
Se on sitä jotain johon ei moni pysty.
 
Kannattanee myös muistaa, että Brian May,
tai lähes kukaan muukaan ei ollut hyvä vain noiden "vikojensa", oikeaoppimattomuutensa tai
puutteellisen teorian tuntemuksen ansiosta, vaan niistä seikoista huolimatta.

Mielestäni "luonnollinen" musisointi on sitä että soittaja päästelee soittimestään ääniä jotka kuulee ensin päässään ja jotka voisi vaikka laulaakin samalla jonkin tunteen siivittämänä. Eli soittaa sitä mikä kuulostaa omassa nupissa oikealta ja hyvältä. Tekniikka on vain apuna ulostamisessa, ei sillä muuta funktiota ole. Soittimen haltuunottoon kuuluu osana tekniikkatreeniä ja taitoa käyttää sitä ideoiden ilmaisuun. Oleellista ei myöskään ole se mitä muut äänistä ajattelevat, paitsi jos musisointi on suoraan yleisöä palvelevaa kuten tanssimusa ja iskelmä.
 
Toisten soittajien riffien opettelu ja käyttö on hyvä juttu alussa mutta se ei vielä ole huippu musiikissa. Tosin joillekin se riittää - miksipä ei!
 
Siis omien fiiliksien ilmaisua soittimen kautta = todellista musiikkia = luonnollista soittoa. Tämä fakta näyttää olevan hukassa monella nuorella soittajalla ja keskitytään liikaa tekniikkaan ja sillä häikäisemiseen. Taiteessa tunne on tärkein ja jos se menee läpi yleisöön niin homma toimii.
 
UGH!
 
Tuohon pisteeseen pääseminen onkin sitten toinen juttu.

Sähkökitaran kanssa kannattaa varmaan muistaa, ettei mitään virallista, ainoaa oikeaa tekniikkaa ole olemassa. Klasaripuolelle samansukuisen soittimen kanssa on pelattu jokunen sata vuotta pitempään, ja ajan mukana on sitten vikiintunut 'virallinen', tarregalainen soittotekniikka. Sähkökitara on kovin nuori soitin vielä, eikä sen status ole likikään sama kuin nylonkielisen sukulaisensa.
 
Tuo klasaritekniikka on 'luonnollinen', jahka siihen tottuu. Ja siihenhän tottuu, kun alusta pitäen siihen paimennetaan. Sähköillä taas se luonnollinen vaan tulee. Ja jos tuuria on, niin se henkilökohtainen luonnollinen pelaa ilman komplikaatioita. Huonommalla tuurilla se kotikutoinen luonnollinen saattaa jatkossa olla hemmetin moinen riesa ja tulppa kehittymiselle. Pitkään hioutuneestä 'väärästä' tekniikasta on sitten työlästä hankkiutua eroon.
 
Aika monella alkutaipaleella olevalla kitaristilla se 'luonnollinen' näyttää kovasti vammaiselta, ainakin oikean käden osalta. Johtuu vaan siitä, että työkalu ei ole vielä löytänyt oikeaa paikkaa. Onhan niitä esimerkkejä siitä, ettei sen tekniikan tarvitse niin älyttömän nättiä olla, ja soitto sujuu silti. Pat Metheny ja John Scofield ovat aika hyviä esimerkkejä näistä 'mestaripikkaajista'.
 
Mulle neuvottiin joskus, että plektran asennon saa 'oikein' niin, että ottaa sen etusormen ja peukalon väliin samalla tavalla kuin ojennetun satasen setelin. Itsellä alkoi oikea käsi pelaamaan tällä konstilla. Ei mustatosin mitään mestaripikkaajaa tullut...