Kitarat: soittaminen ›

Scofieldin uusiutumiskykyä on kyllä saanut ihmetellä suu auki. Mies on kuusissa kymmenissä ja puskee ulos semmoisia groove/funk/soul-pläjäyksiä että heikompia hirvittää. Ja miehen jazz-osaamista on kenenkään turha lähteä kiistämään. Niin ja se soundi... ekasta äänestä tietä heti, kuka on kitaran varressa. Vuosia olen jo diggaillut miehen menoa.
 
Oletko Jucciz muuten kuullut esim. Billy Cobhamin 70-luvun levyä Funky Thide Of Sings. Scofield soittaa siinä opistokitaristimaiseen tapaan kaikki pöytään bluesfuusio-lickejä metronomin tarkkuudella. Ei voi uskoa että on sama mies kyseessä kun nykyään.
 
Robben Fordista on vielä pakko sanoa, että loistava soittaja ja tehnyt paljon bluesin ja jazzin sovittamisessa yhteen, mutta mun on jotenkin hankala kuunnella sitä enempää kerralla. Soitto, vaikka kaikki siinä onkin kohdallaan, on usein pitkälti varman päälle pelaamista eikä siinä hirveitä elämyksiä soittajan mukana kuunnellessa pääse tapahtumaan. Hetken päästä alkaa saada vain sitä mitä tilasi eikä se ole aina hyvä. Eniten itse tykkään soittajista, jotka haastaa itteensä ja soittokavereita kuten myös kuulijaakin, tasapainoilevat siellä missä on hyvän maun ja omien taitojen rajat.

... siitä pidä ja Ville 81:n kommentointi ei Claptonia himmennä. Kannattaisko villenkin vielä kehitttää korviansa että oppis kuulemaan mitä Clapton oikeasti soittaa. Cläbällä on oma tyyli, tunnistettava sellainen.
 
Jaaha.... siis sama suomeksi: Jos et diggaa claptonin soitosta, olet tyhmä ja epämusikaalinen, eitkö ainakaaan voi ikinä oppia soittamaan kitaraa kunnolla. Pidän oman paremmuuden korostamista jokseenkin ärsyttävänä argumentointitapana, varsinkin kun omalle "paremmalle asiantuntemukselle" ei löydy muita perusteita, kuin edellisessä lainauksess esiintyvä selkeä väite "jos et ole kanssani samaa mieltä, et ole kykenevä muodostamaan mielipidettä, koska jos tietäisit asiasta jotain olisit kanssani samaa mieltä...." Täyttänee muuten kehäpäätelmän määritelmän...
 
Joo.. eihän tämäkään vuodatus tänne kuulu, mutta oli pakko avautua... tosin saavutettu hyöty on luultavasti pienempi, kuin päätään seinään hakkaamalla....
 
P.S. Sitten ne läpät "hoho, kännissäkö kirjotit" voi lähettää suoraan pikaviestinä... Ja toisekseen en ole jurrissa... vielä

Izzy on mun mielestä turhan aliarvostettu kitaristi. Erittäin tyylikäs kitaristi mun mielestä.
 
Komppaan. Ja niin komppaa Izzykin. Ehe ehe ehe.
 
Enkös minä ollut eilenkin lujasti samaa mieltä yllekirjoittaneen kanssa? :)
 
Keith Richards. Se on se soittamatta olemisen taito... Izzyllä on jotakin samanmoista IMHO.
 
Mick Taylorin soitto Rollareissa on kanssa sellaista, josta nautin. Mick T. ja Keith R. vetävät ehkä hienointa kaksoiskitarointia koskaan. No, onhan meillä myös Thin Lizzyn kultakauden kokoonpanossa Brian Robertson - Scott Gorham.
 
Lynyrd Skynyrdin kitaroijat kaikki.
 
Enemmän minulla nuo tyylijutut putoavat komppiosastolle kuin sooloihin.

Jaaha.... siis sama suomeksi: Jos et diggaa claptonin soitosta, olet tyhmä ja epämusikaalinen, eitkö ainakaaan voi ikinä oppia soittamaan kitaraa kunnolla. Pidän oman paremmuuden korostamista jokseenkin ärsyttävänä argumentointitapana, varsinkin kun omalle "paremmalle asiantuntemukselle" ei löydy muita perusteita, kuin edellisessä lainauksess esiintyvä selkeä väite "jos et ole kanssani samaa mieltä, et ole kykenevä muodostamaan mielipidettä, koska jos tietäisit asiasta jotain olisit kanssani samaa mieltä...." Täyttänee muuten kehäpäätelmän määritelmän...
 
Joo.. eihän tämäkään vuodatus tänne kuulu, mutta oli pakko avautua... tosin saavutettu hyöty on luultavasti pienempi, kuin päätään seinään hakkaamalla....
 
P.S. Sitten ne läpät "hoho, kännissäkö kirjotit" voi lähettää suoraan pikaviestinä... Ja toisekseen en ole jurrissa... vielä
 
Enhän minä puhunut epämusikaalisudesta olleskan, sen teit sinä.
Ja lisää kuunneltavaa Claptonin ohella: Django Reinhardt, Charlie Christian, Barney Kessel, Tal Farlow, Jimi Hendrix, Richie Blackmore, Cliff Gallup, Duane Allman, Jan Akkerman, Andy Summers, John Zaradin, Mick Box, Hughie Thomasson, Billy Jones, Brian Jones, Keith Richards, Leo Kottke, Albert Järvinen, Jeff Healey, Kazumi Watanabe, "Kala" Alajoki, Crisu Ristseppä, Heikki Laurila, Jukka Tolonen, Alvin Lee, Tony Iommi, Ollie Halsall, Jose Feliciano, Tommy Bolin, Joe Walsh, Glenn Frey, George Harrison, Gary Moore, Richard Thompson, Mick Grabham, Frank Marino, James Burton jne jne....
 
Olen Ville81 kanssa aivan samaa mieltä Claptonista, eli samanmoisia blueskitaristeja löytyy jokaisesta vähän suuremmasta kaupungista!
 
Ja kenenköhän ansiosta näitä on? Nää kaverit vois tosiaan sit kehitellä jotain omempaa jos ei irtoo muutakuin Cläbä kopiointia.

Scofield... Stern, Metheny, Carlton, Lukather, Ford, Slash, Izzy, EVH, Mustaine ja Hetfield
 
siinähän on hyvä lista!
 
ja vääntö saa taas loppua.kaikkihan kaavoihin kangistuu (paitsi ehkä tuo Scofield), kyse on vain siitä, että minkälaisiin kaavoihin kangistutaan.

Juccizta lainatakseni
 
Eiköhän anneta kaikille oikeus mielipiteeseen.
 
Onhan noi kaikki edellä mainitut ihan kivoja, mut mielestäni yksi on ylitse muiden: Tommy Emmanuel

Claptonilta kannattaa opetella ainakin Hideaway ja Steppin Out, sekä Cream -kauden juttuja. Claptonia ja kaikkia muitakin kannattaa kuunnella sillä korvalla, että mikä on erityistä kussakin soittajassa. Jos ehdotetaan vaikka Claptonia, niin ei se tarkoita että pitäisi kaikki sen biisit opetella, tai nostaa esikuva jalustalle.
 
On tämä sanonta, että "steal from the best". Lisäisin vielä, että "steal the best from the best". Yksi tai kaksi sooloa Claptonia kuuluu yleissivistykseen. Jos blues -kliseet alkavat tympiä, niin niistä ei voi vapautua muuten kuin uppoutumalla niihin ja omaksumalla sen syvemmän jutun niiden takana. Claptonin soittamana ne jutut kuulostavat jotenkin paremmilta kuin useimpien perusharrastajien, vaikka soittaisi täsmälleen samat äänet.
 
Mulle tuli mieleen noista Big Papan listoista, että siellä oli älyttömästi laadukkaita soittajia, ja jos sille linjalle lähdetään niin sähkökitaran historiaan tutustuminen vie aina soittajaa eteenpäin. Kuten myös itselle vieraampiin tyyleihin tutustuminen. Jos on inspiraatiosta pulaa, niin treenaa jotain mitä et vielä osaa.

Se on se soittamatta olemisen taito... Izzyllä on jotakin samanmoista IMHO.
 
Asiaa voi tutkia käytännön tasolla siten, että vertailee GnR -levyä kuunnellessa stereoiden balance -säätimellä vasenta ja oikeaa kanavaa toisiinsa, ja kiinnittää huomion erityisesti vasemmanpuoleisen kitaran erityispiirteisiin. Ei taida olla ihan tasapainoisin kitaristipari niillä levyillä:)
 
Esim. Back Off Bitch:ssä ja Coma:ssa tämä soittamatta olemisen suunnaton keveys tulee selkeästi ilmi...

Alex Skolnick, Joe Bonamassa.

Jos haluaa soittoon tyyliä ja ideaa niin kannattaa alkaa suhtautumaan sooloihin enemmänkin melodisina instrumentaaliosuuksina kuin sooloina.

Ei Cläbä kuraa ole, mutta kyllä minä keksin mielenkiintoisempiakin soittajia. Eiköhän anneta kaikille oikeus mielipiteeseen.
 
Cream oli vitun kova bändi, mutta enimmäkseen se oli Jack Brucen ansiota.

Komppaan. Ja niin komppaa Izzykin. Ehe ehe ehe.
 
Enkös minä ollut eilenkin lujasti samaa mieltä yllekirjoittaneen kanssa? :)
 
Keith Richards. Se on se soittamatta olemisen taito... Izzyllä on jotakin samanmoista IMHO.
 
Mick Taylorin soitto Rollareissa on kanssa sellaista, josta nautin. Mick T. ja Keith R. vetävät ehkä hienointa kaksoiskitarointia koskaan. No, onhan meillä myös Thin Lizzyn kultakauden kokoonpanossa Brian Robertson - Scott Gorham.
 
Lynyrd Skynyrdin kitaroijat kaikki.
 
Enemmän minulla nuo tyylijutut putoavat komppiosastolle kuin sooloihin.
 
Taisit olla juu samaa mieltä. Ja nyt mun on pakko olla vuorostani samaa mieltä sun kanssa :-) Thin Lizzy on tiukkaa kamaa, etenkin juuri tuon kaksikon aikana se soitto oli kultaa. Ja Keef on aina ollut kova, sillä on tyyliä sen soitossa. Voi juma sitä soittoa. On muuten mun mielestä tää Keef ja Wood pari myös hiton luja, ne osaa vetää mun mielestä tosi keveesti yhteen.

Kannattaa varmasti kuunnella myös muiden instrumenttien taitajia.
Samoja nuottejahan nekin soittaa...
Esim. pari töräystä Sonny Terrya, Stan Getzia ja vaikkapa Miles Davisia noiden
kitarasankareiden väliin saattaisi tehdä eetwarttia sillon tällön.

No perskeles! Pete Walli! Hommaa käsiisi Kingston Wallin tuotanto.

Kotimaisiin tämä ei auta, mutta kuuntele AOL:n nettiradion CLASSIC ROCK-kanavaa.
 
Sieltä pukkaa koko ajan sellaista iki-rock-klassikkoa että oksat pois. Myös vähän unohdetumpaa settiä, mutta superklassikoita yhtä kaikki.
 
Suosittelen myös heidän BRITISH INVASION-kanavaa josta saa nopean kartoituksen Englannin 60-luvun parhaaseen antiin.
 
Sitten netistä/kirjastosta nuotit, jos tarvetta.

Eihän Claptonia saa diggailla, se on menneen talven lumia. Se soittaa pelkkiä pentatoonisia blueskaavoja, nopeus on aatamin aikuista, bendit on löysiä ja vibra kusee. Kaiken lisäksi sen tunnistaa liian helposti jopa yhdestä äänestä.
 
Suomen musiikkioppilaitoksista on tulossa niin tyylitajuisia ja kovia ukkoja vääntämään, että ne soittaa Cläpän suohon ihan kohta samantien ja täräyttää biiseillään, laulullaan ja soitollaan Suomen pysyvästi musiikkihistorian maailmankartalle. Halleluja!

Hendrix ja SRV siinä on sitä tyyliä. Esim. Henkalta Little wing, Castles made of sand ja SRV:ltä lenny, Texas flood, Riviera paradise

http://www.youtube.com/watch?v=AaNYRbdguK0
 
Sairas mies tuo Guthrie.
 
Lisää: http://www.youtube.com/watch?v=DL0qRcKo5FM
 
Kaikkein hulluinta tuossa äijässä on se, ettei hän ole koskaan treenannut minkään ankaran treeniohjelman kanssa tms. vaan esim. soitellut telkkaria katsoessaan.

Tässä yks lytättävä lisää: Leslie West
 
http://www.youtube.com/watch?v=5ezyeZszU1U
 
http://www.youtube.com/watch?v=m99RWgxTOoM
 
http://www.youtube.com/watch?v=UvLZ0ACYUZQ
 
http://www.youtube.com/watch?v=WfFaABbxJzY

Joistakin, alunalkaen "pelkistä" soittajista, kehittyy ajan myötä muusikoita, joskus jopa kitaristeistakin :) Tässäkin keskustelussa on mainittu muutama sellainen.
 
Useasti käy niin, että putkinäköiset soitin- ja tekniikkafriikit putoavat kelkasta kun joku soittajaguruna pidetty ei jähmetykään paikalleen vaan repertuaari laajenee ja asianomaisesta kehkeytyy esim. varteenotettava biisintekijä, jonka musa puhuttelee suurempiakin joukkoja.
 
Köh... tyylistä puheenollen... käviskö Mark Knopfler? Jaa ei? No, jos tässä kuitenkin vaan lyhyesti. Vaikkapa "Brothers In Arms" ja "Rüdiger" ovat mun mielestä hyviä esimerkkejä tyylikkäästä musasta, jossa melodia ja lyriikka elävät saumattomassa symbioosissa. Ja minusta myös hyviä esimerkkejä tyylikkäästä musisoinnista. Myös kitara-osaston suhteen.