Kitarat: soittaminen ›

Tämä on nyt jatkuvaa esittelyä siitä, missä tunne ilmenee (joo, tulkinnassa tai jossain spesifissä esityksessä). Se ei kiinnosta, eikä ole tämän keskustelun aihe, vaan se, mitä Jucciz ja pari muuta ovat jo ansiokkaasti tehneet - esittäneet analyysia siitä, mitä tapahtuu tunteikkaassa soitossa verrattuna tunteettomaan soittoon, ts. mistä se tunne koostuu. Haluaisinkin kysyä sellaista, että mitä jos jotain musiikkia pitää soittaa mahdollisimman tiukasti timessa ja dynamiikattomilla saundeilla - jos se on musiikin yksi olennainen osa - niin eikö tällaisessa musiikissa voi ilmetä tunnetta tai tulkinnallista nerokkuutta? Eikö tällaiseen musiikkiin voida määrittää esityssääntöjä tai eikö siitä voida erottaa autenttista tai epäautenttista esitystä?
 
Lisäksi kysyisin sellaista että eikö tekninen vajavaisuus vaikeuta niiden ajatusten julkituontia ja heikennä "tulkintaa"? Eiväthän puhevammaisenkaan puhe tai lukihäiriöisen kirjoitus ole parhaita tapoja välittää ajatuksia, ja saattaa jopa olla niin että ajatukset ymmärretään väärin puutteiden vuoksi.
 
Edelleenkin kehotan olemaan kirjoittamatta jos ei ole mitään oikeasti järkevää sanottavaa.

Eiväthän puhevammaisenkaan puhe tai lukihäiriöisen kirjoitus ole parhaita tapoja välittää ajatuksia, ja saattaa jopa olla niin että ajatukset ymmärretään väärin puutteiden vuoksi.
 
Ei kuitenkaan estä sitä etteikö puhevammaisen puhe tai lukihäiriöisen kirjoitus sisältäisi rutkasti tunnetta tai vaikka enemmän kuin ihan kirjakielellä operoivan.

Ikinä kuullukkaa....millaista tunnetta ....ei voi tietää....
 
En ole minäkään kuullut mutta sen perusteella mitä olen bändiltä kuullut voisin veikata sen tunteen olevan pitkästyminen. Nyt tulee sitten vastaus tähän ilmassa leijuvaan maagiset tasot saavuttavaan savuavaan kysymykseen: Tunne on fiilistä.

Tunne on subjektiivinen asia - jokainen kokee sen eri tavalla. Tää on vähän sama kuin äänestettäisiin parasta kitaristia...

Tämä on nyt jatkuvaa esittelyä siitä, missä tunne ilmenee (joo, tulkinnassa tai jossain spesifissä esityksessä). Se ei kiinnosta, eikä ole tämän keskustelun aihe, vaan se, mitä Jucciz ja pari muuta ovat jo ansiokkaasti tehneet - esittäneet analyysia siitä, mitä tapahtuu tunteikkaassa soitossa verrattuna tunteettomaan soittoon, ts. mistä se tunne koostuu. Haluaisinkin kysyä sellaista, että mitä jos jotain musiikkia pitää soittaa mahdollisimman tiukasti timessa ja dynamiikattomilla saundeilla - jos se on musiikin yksi olennainen osa - niin eikö tällaisessa musiikissa voi ilmetä tunnetta tai tulkinnallista nerokkuutta? Eikö tällaiseen musiikkiin voida määrittää esityssääntöjä tai eikö siitä voida erottaa autenttista tai epäautenttista esitystä?
 
Lisäksi kysyisin sellaista että eikö tekninen vajavaisuus vaikeuta niiden ajatusten julkituontia ja heikennä "tulkintaa"? Eiväthän puhevammaisenkaan puhe tai lukihäiriöisen kirjoitus ole parhaita tapoja välittää ajatuksia, ja saattaa jopa olla niin että ajatukset ymmärretään väärin puutteiden vuoksi.
 
Edelleenkin kehotan olemaan kirjoittamatta jos ei ole mitään oikeasti järkevää sanottavaa.
 
Klisee esimerkki tässä kohtaa taitaa olla Blackmore-Morse, vrt. tunne-tekniikka. "Onhan se Morse ihan pätevä poika, mutta sillä ei oo sitä Blackmoren tunnetta soitossa..." jne. Useinhan tuolla "tunteella" halutaan juuri viitata sellaiseen blues/soulmaiseen fraseeraukseen. Itse olen pää-asialliseti rumpali. Vilkaiskaapa rumpupalstalle ja huomatkaa siellä täysin sama kuvio. Älyttömän tekniset rumpalit ja varsinkin ne jotka sitä tekniikkaansa rohkenevat esitellä ovat tunteettomia ja epämusikaalisia... Toisaalta rummuissa on oma juttunsa se groove, en ole esim vielä ikinä kuullut kenenkään rumpalin sanovan että esim. j.r. robinson (liekö eniten käytetty studiorumpali pop-rock kuvioissa...) on paska ja tylsä rumpali.
 
Se mikä on mielestäni mielenkiintoista, on että yllä mainitut mielipiteet eivät oman "kenttätutkimukseni" mukaan ole rajattavissa mihinkään tiettyihin ryhmiin. Sekä blackmoren että morsen kannattajia löytyy vähän joka leiristä. Tullaan taas siihen kuulijan omaan kokemukseen, toiset tykkää vuoristoradasta, toiset possujunasta (naurahdin aika voimakkaasti, tää rupee jo olemaan aikas lailla paska vertaus...).
 
Oma kokemus näin wannabe muusikkona, on että sekä harjoittelun, perspektiivin ja iän kartuttua, se henkkoht tunteen määritys saattaa puoli huomaamatta pikkuhiljaa muuttua. Itselläni mm. sen takia, että joitakin tunteja rumpuja yksin lääpittyäni on käynyt niin, että se itsekuri joka pistää treenaamaan ahkerasti, on mitä suurimmassa määrin juuri sitä tunnetta jos mikään. Nuorempana pidin virgil donatia hulluna, nyt tunteikkaana hulluna... Minulle sekä stevie ray vaughan että john petrucci edustavat tunteella soittoa.

Klisee esimerkki tässä kohtaa taitaa olla Blackmore-Morse, vrt. tunne-tekniikka. "Onhan se Morse ihan pätevä poika, mutta sillä ei oo sitä Blackmoren tunnetta soitossa..." jne. Useinhan tuolla "tunteella" halutaan juuri viitata sellaiseen blues/soulmaiseen fraseeraukseen. Itse olen pää-asialliseti rumpali. Vilkaiskaapa rumpupalstalle ja huomatkaa siellä täysin sama kuvio. Älyttömän tekniset rumpalit ja varsinkin ne jotka sitä tekniikkaansa rohkenevat esitellä ovat tunteettomia ja epämusikaalisia... Toisaalta rummuissa on oma juttunsa se groove, en ole esim vielä ikinä kuullut kenenkään rumpalin sanovan että esim. j.r. robinson (liekö eniten käytetty studiorumpali pop-rock kuvioissa...) on paska ja tylsä rumpali.
 
Se mikä on mielestäni mielenkiintoista, on että yllä mainitut mielipiteet eivät oman "kenttätutkimukseni" mukaan ole rajattavissa mihinkään tiettyihin ryhmiin. Sekä blackmoren että morsen kannattajia löytyy vähän joka leiristä. Tullaan taas siihen kuulijan omaan kokemukseen, toiset tykkää vuoristoradasta, toiset possujunasta (naurahdin aika voimakkaasti, tää rupee jo olemaan aikas lailla paska vertaus...).
 
Oma kokemus näin wannabe muusikkona, on että sekä harjoittelun, perspektiivin ja iän kartuttua, se henkkoht tunteen määritys saattaa puoli huomaamatta pikkuhiljaa muuttua. Itselläni mm. sen takia, että joitakin tunteja rumpuja yksin lääpittyäni on käynyt niin, että se itsekuri joka pistää treenaamaan ahkerasti, on mitä suurimmassa määrin juuri sitä tunnetta jos mikään. Nuorempana pidin virgil donatia hulluna, nyt tunteikkaana hulluna... Minulle sekä stevie ray vaughan että john petrucci edustavat tunteella soittoa.
 
EDIT:) Kyllähän nämä morset, vait ja kumppanit toivat tietyllä tavalla osan sitä "akateemista" maailmaa rokki/metalli kitarointiin. Sehän nyt alkaa jo olla hieman ristiriidassa rokken rollin juurien kanssa. Noinkohan tuokin vaikuttaa joidenkin mielipiteisiin.

Tunne on pelkkää fraseereausta, dynamiikkaa ja vibratoa ajatuksen kanssa käytettyinä. Yleensi itse tulkitsen ainakin noi, soittaa nopeasti mutta ei tunteella jutut siten, että nuotteja tulee sitä tahtia että siitä ei ehdi kuulla tai huomata minkäänlaista harkintaa tai eläytymistä. Tunne on kai ensisijaisesti soittajaan ja siten tulkinnallisiin keinoihin viittaava asia, ei sinällään tässä yhteydessä sävellyksellinen asia.
 
Kaiken kaikkiaan on kuitenkin niin, että tunteella oikeasti tunnutaan tarkoittavan lähinnä soittajien kuuntelun itsessä herättämiä tunteita. Jossain toisessa threadissä taidettiinkin huomauttaa, että tämä on ainoa koherentti tulkinta.

Kitaristien tai ylipäätään muusikkojen pistäminen paremmuusjärjestykseen on kyllä maailman turhinta hommaa. Ja se musiikin tunnelataus on täysin kuulijan korvien välissä. Eri ihmiset syttyy eri jutuista.
 
Täysin samaa mieltä...

Alkupäässä oli juttua siitä että miten jokainen kokee tunteen eri tavalla ja eri asioista, tähän voin yhtyä täysin.
 
On normaalia että monet 'oldtimerit' tykkää siitä bluessista, jazzista tai klassisesta. He ovat kuulleet paljon tällaista musiikkia ja pitävät siitä. Raskaampi ja nopeampitempoisempi musiikki taas herättää epämiellyttäviä tunteita koska erilaisuus 'perinteisempään' musiikkiin on sen verran raju. Monesti nuorilla tämä ilmiö on taas päinvastoin, noudattaen kuitenkin samoja perjaatteita.
 
*nousee saippualaatikolle*
Musiikkissa ei ole tunnetta, musiikki ei ole tunteisiin kykenevä olento/asia. Musiikki on informaatiota jonka jokainen ihminen tulkitsee eri tavalla pohjautuen aiempiin kokemuksiin ja maailmankatsomukseen. Tämä tulkinnan erilaisuus eri ihmisissä käsitetään Tunteena. Siksi ei voi sanoa onko jokin musiikki voimakkaampitunteista kuin toinen, koska tunne on lähtöisin kuuntelijan päästä. Eri ihmisillä sama asia laukaisee eri hormoneja, jotka me havainnoimme Tunteena.
 
Just my 0.02€...

Ei kuitenkaan estä sitä etteikö puhevammaisen puhe tai lukihäiriöisen kirjoitus sisältäisi rutkasti tunnetta tai vaikka enemmän kuin ihan kirjakielellä operoivan.
 
Ymmärrätkö, että juuri sitä yritämme tässä selvittää, että mitä se tunne on?
Kun joku puhuu siitä, että se on tulkintaa, niin täytyy kysyä, eikö tulkintaan liity se, miltä soitto kuulostaa.
 
Mitä se tunne on musiikissa? Jos joku puhuu suomea, niin on sama, sanooko "vitu ma on suutunu" tai "olen sangen vihainen", asia tulee ymmärretyksi - tunne välittyy. Musiikki ei kuitenkaan ole samalla tavalla semanttisesti toimiva järjestelmä, eikä sillä voida ilmaista samanlaisia selkeitä viestejä - vai osaatko laulaa sävelin että "anna mulle kahvia"? Tästä syystä musiikissa on vain oletusarvoisia tunnelatauksia, joiden tulkinta perustuu ennakkokäsitykseen siitä mitä inhimillistä tunnetta minkäkinlainen musiikki voisi kuvata. Jos ei puhuta inhimillisistä tunteista, niin lausahduksesi on ihan turha. Sitähän tässä yritetään selvittää, että mistä tunteista nyt on kysymys.
 
Lisäksi voidaan ajatella myös niin ettei ilman semanttista järjestelmää välttämättä pystytä esittämään absoluuttisia tunteita, koska tunneilmauksistakin osa on kulttuuriin sidoksissa. Jos joku huutaa ja näyttää vihaiselta, saattaa kysymyksessä olla jossain kulttuurissa vain lämminhenkinen tervehdys.
 
Tarkoitan tällä sitä että mitä tunteita soitossa pitäisi pyrkiä saattamaan yleisön tietoisuuteen? Onko koko tunne-ilmaus harhaanjohtava - pitäisikö sen sijaan käyttää jotain muuta sanaa kuvaamaan sitä mitä soitossa on pinnan alla?

*nousee saippualaatikolle*
Musiikkissa ei ole tunnetta, musiikki ei ole tunteisiin kykenevä olento/asia. Musiikki on informaatiota jonka jokainen ihminen tulkitsee eri tavalla pohjautuen aiempiin kokemuksiin ja maailmankatsomukseen. Tämä tulkinnan erilaisuus eri ihmisissä käsitetään Tunteena. Siksi ei voi sanoa onko jokin musiikki voimakkaampitunteista kuin toinen, koska tunne on lähtöisin kuuntelijan päästä. Eri ihmisillä sama asia laukaisee eri hormoneja, jotka me havainnoimme Tunteena.
 
...mutta koska ihmisruumiit ja niiden kemialliset toiminnot ovat perusteiltaan samat, enemmistöllä tietynlainen sävelkulku/rytmi yms. laukaisee tietynlaisen tunteen/olotilan (mutta aivan kuten sanoit, tähän vaikuttaa myös aika paljon kulttuuri, jonka parissa on kasvanut). Tuskimpa kukaan esim. hyppii, riehuu ja potkii tavaroita rikki jonkun nyyhkyslovarin tahdissa tai kuivailee silmäkulmiaan tappohevin pauhatessa taustalla.
 
No joo...

Hävetkäätten te jotka täällä väittävät, että se on vain "huonojen kitaristien" syy sille, miksi he pitävät "hyviä kitaristeja" huonoina. No ehkä joskus näin onkin, mutta tunne soittamisessa on sitä, että soolot eivät ole vain armotonta roboottista tilua asteikosta toiseen, vaan sitä, että soittaessa kitaristi saa aikaan jotain upeaa vaikka kahdella nuotilla ja miksei jopa yhdelläkin?. Joo, voihan tilutus (vihaan koko sanaa) olla tunteellistakin, mutta Allun soitto ei sitä minusta ole.

Kyllä mää lähtisin sitä tuolta fraseerauspohjalta hakemaan, eli vähän niinku sitä, että onko jokaisella nuotilla, jonka soitat, jokin merkitys vai ovatko nuottivalinnat enemmänkin seurausta siitä, että "tämä asteikkosormitus on opeteltu tästä kohtaa, joten soitan sen tästä", jolloin soittosuoritus on enemmänkin mekaaninen tapahtuma.
 
Oma määritelmäni voisi olla vaikkapa seuraava: Tunteikkaassa soitossa on yleensä paljon dynamiikkaa ja fraseerauksen vapautta, eli kaikkea sellaista, mitä ei voi merkitä nuottiviivastolle. :)
 
Kun ei pidä jatkuvasti kiirettä soitossa, on mahdollista välittää muutakin informaatiota kuulijoille kuin sen, miten nopeasti sormet käy. Yleensä hyvin "perustellut" ja oikeaan paikkaan sijoitetut harvat nuotit välittävät mulle paljon enemmän fiilistä kuin liuta konekivääritulta muistuttavaa soitantaa.
 
Just my two cents.
 
Kyllä on taas niin merkillinen kirjoitelma. Taitaa Jussilla ihan järestään mennä tunteet tonne teenskentelyn puolelle!

Hävetkäätten te jotka täällä väittävät, että se on vain "huonojen kitaristien" syy sille, miksi he pitävät "hyviä kitaristeja" huonoina. No ehkä joskus näin onkin, mutta tunne soittamisessa on sitä, että soolot eivät ole vain armotonta roboottista tilua asteikosta toiseen, vaan sitä, että soittaessa kitaristi saa aikaan jotain upeaa vaikka kahdella nuotilla ja miksei jopa yhdelläkin?. Joo, voihan tilutus (vihaan koko sanaa) olla tunteellistakin, mutta Allun soitto ei sitä minusta ole.
 
Tarkoittaako tämä sitä, että sooloja pitäisi sitten soittaa vain yhdellä tai kahdella äänellä? Eli vaikka osaisi soittaa enemmän nuotteja, niin tunnetta ei sitten ehdi kuulla?
Mitenkäs sellaisessa tapauksessa, että soolo-osuuden tempo on 200, muu bändi soittaa siten että pitkät äänet soolossa kuulostavat typerältä ja harmonia vaihtuu siten että kahta sointua ei pysty merkkaamaan samalla äänellä, toteutetaan tunteellinen soolo?
 
Voitko mainita esimerkkejä soittajista, jotka osaavat soittaa nopeasti tunteella? Voitko sitten mainita vielä sellaisia jotka soittavat myös kaikki äänet ulos nopeasti soittaessaan, eli soittavat teknisesti hyvin ja hallitusti, ja silti soittavat tunteella?

No minusta esim. Steve Vain tender surrender biisissä on tunnetta ja Farerin suspensionissa on tunne kaukana.
 
Täysin samaa mieltä! Laitetaan vielä linkit biiseihin:
 
http://video.google.com/videoplay?d … 8603777924506557295&q=steve+vai
 
http://www.francescofareri.com/suspension.mp3
 
Ja Suspensionin "kertsiin" tabit:
 
http://www.francescofareri.com/tabs_suspension.html

Alkupäässä oli juttua siitä että miten jokainen kokee tunteen eri tavalla ja eri asioista, tähän voin yhtyä täysin.
 
On normaalia että monet 'oldtimerit' tykkää siitä bluessista, jazzista tai klassisesta. He ovat kuulleet paljon tällaista musiikkia ja pitävät siitä. Raskaampi ja nopeampitempoisempi musiikki taas herättää epämiellyttäviä tunteita koska erilaisuus 'perinteisempään' musiikkiin on sen verran raju. Monesti nuorilla tämä ilmiö on taas päinvastoin, noudattaen kuitenkin samoja perjaatteita.
 
*nousee saippualaatikolle*
Musiikkissa ei ole tunnetta, musiikki ei ole tunteisiin kykenevä olento/asia. Musiikki on informaatiota jonka jokainen ihminen tulkitsee eri tavalla pohjautuen aiempiin kokemuksiin ja maailmankatsomukseen. Tämä tulkinnan erilaisuus eri ihmisissä käsitetään Tunteena. Siksi ei voi sanoa onko jokin musiikki voimakkaampitunteista kuin toinen, koska tunne on lähtöisin kuuntelijan päästä. Eri ihmisillä sama asia laukaisee eri hormoneja, jotka me havainnoimme Tunteena.
 
Just my 0.02€...
 
Hjuva kirjoitus :)

Täysin samaa mieltä! Laitetaan vielä linkit biiseihin:
 
http://video.google.com/videoplay?d … 8603777924506557295&q=steve+vai
 
http://www.francescofareri.com/suspension.mp3
 
Ja Suspensionin "kertsiin" tabit:
 
http://www.francescofareri.com/tabs_suspension.html
 
Täytyy sanoa, että jos tarkoitus on kerran herättää kuulijassa tunteita, niin molemmat kyllä onnistuvat. Vaita kuuntelee huvittuneena, nautiskellen ja ihmetellen, Fareria kuuntelee huvittuneena, hämmentyneenä ja ihmetellen. Eikö siis Farerillakin kuitenkin ole tunnetta mukana pelissä?
 
Yrittäkää nyt edes analysoida, kamoon.

Fareria ei pysty kuuntelemaan. Onko tosiaan näin että tilu ei enään uppoa? Mielestäni tunteella soittavat lähinnä ne akustisella kitaralla räplääjät, jotka saavat beatin ja sävelet samaan aikaan ulos kitarasta. Ja etenkin kaikki rautalankabeatarit, ei ynkän nailontilut.

Tunne on kuulijan korvien välissä....ei soitossa...; )...korjatkaa jos olen väärässä.

Tunne on kuulijan korvien välissä....ei soitossa...; )...korjatkaa jos olen väärässä.
 
Niin niin, mutta soitatko tunteettomasti? et missään tapauksessa. Jos niin teet, sun pitäs olla jo levyttämässä.