Kitarat: soittaminen ›

En osaa muotoilla tätä kovin hyvin, mutta kiinnostaisi tietää, miten itse kukin täällä käsittelee musiikkia ja erityisesti omaa soittamista ajatuksen tasolla.
 
Yritän laittaa tähän jonninlaisen pelinavauksen. Mulle musiikki on pohjimmiltaan viestintää. Musiikin, ja soittamisen, tekee tarpeelliseksi se, että mun maailmassani on olemassa tunteita ja fiiliksiä, joita ei voi välittää mitenkään muuten, ts. kaikki muut viestimet jäävät liian epätäydellisiksi ja tuhoavat jtn oleellista sisällöstä.
 
Musiikki itsessään, teoriana ja tekniikkana, on mulle oikeastaan täysin mielenkiinnotonta. S'on vain ja ainoastaan väline. Mielenkiintoisia sen sijaan ovat, kuunnellessa, henkilöt musiikin takana. Ko. syystä kuuntelen mieluiten soittajia, jotka improvisoivat paljon tasolla tai toisella, koska silloin, imho, joutuu laittamaan itsestään eniten likoon. Siispä, levyhyllyssä on vierekkäin B.B. Kingiä ja Ynkkää.
 
Tämä johtaa luonnostaan siihen, että esmes esiteininä alkanut rakkaussuhde byronilaiseen sankariin - vaikken toki Elriciä ja Corumia sellaisina silloin pitänytkään - näkyy musamaussakin.
 
Soittopuolesta taasen - ja tässä kohtaa homma menee hämäräksi: En ole hyvä, tuskin tulen olemaankaan, mutta tiedän tasan tarkalleen, mitä pyrin ilmaisemaan. Silloin huomattavan harvoin, kun onnistun, äänet tulevat henkisestä ulkoavaruudesta toivon, tavoitteiden, elämän ja ajatuksien ulottumattomista. Kirkkaasta pimeydestä, joka on ääretön rajojensa sisällä, tai jtn. Kaikki kuviteltavissa olevat tunteet sotkettuna yhdeksi proteiinipirtelöksi, joka ei kuitenkaan ole osiensa summa, vaan jtn pelottavampaa. Eikä edes pysy sisällä.
 
Edit: Se maistuu pekonilta.

Kuinka somaa, mulla on ihan päinvastainen lähestymistapa.
 
Itseäni ei musiikkia kuunnellessa hirveästi kiinnosta, mistä se lähtee. Mua kiinnostaa oikeastaan vain ja ainoastaan se, mitä se mussa herättää. Osittain tämän takia en ole ikinä ollut kiinnostunut improvisoinnista sinänsä. Siinä ei ole mulle mitään erityisen hienoa - osittain ehkä siksi, etten yleisesti ottaen ole löytänyt sellaisia improvisaatioita, jotka mua olis koskettanu. Toki ymmärrän, että ihmisen biisissä on jotain sen omaa mukana. Senpä takia kaikki mun biisit esimerkiksi kuulostaa tunnistettavasti multa (harmi sinänsä, ettei mun musiikki ehkä miellytä kaikkia...) samalla tavalla ku muidenkin biiseissä on niille tunnusomaisia piirteitä. Että kyllähän siinä on se omien tunteiden välittäminen mukana. Mutta mulle ratkasevaa on vastaanottajan (eli mun) tunnereaktio, ei luomisprosessi.
 
Bändin (siis oman bändin) kontekstissa mun mielestä kaikkein hienointa on se, kun erilaisten ihmisten erilaiset ajattelutavat yhdistyy biisiksi - sellaista ideoimista, jossa bändin muut jäsenet reagoi alkuperäiseen ideaan eri lailla, kuin sen keksijä olisi ajatellut, mikä rikastuttaa biisiä. Silloin mun mielestä voi tulla kaikkein mielenkiintoisinta musiikkia. Bändin suuruus on mun mielestä just sen monipuoliset voimavarat, joita pitäiskin mun mielestä käyttää hyväks. Aivan liian usein törmää henkilöön, joka haluaa pitää itseään suurena visionäärinä ja määrätä luomisprosessin kulun - eli tehdä biisit itse. Tämä toki voi onnistua ja on monilta läpi historian onnistunutkin, mutta mun mielestä ei välttämättä kaikkein paras tapa toimia.
 
Biisiä kirjoittaessa mua ei kuitenkaan kiinnosta niinkään se, mitä tunteita se muissa herättää. Ei mua kiinnosta silleen välittää jotain muille. On kiva jos joku tykkää mun kirjottamista biiseistä, mutta mun lähestymistapa on kuitenki aika itsekeskeinen. Tässäkin mua kiinnostaa lähinnä se, mitä tunteita biisi mussa herättää.
 
Mitä soittamiseen ja tekniikkaan tulee... No, se ei sinänsä ole sekundääristä. Jos hyvän biisin kuuntelemisesta tulee hyvä olo (tms. tunneryöppy), sellaisen soittamisesta se tulee paljon vahvempana. Jos se on vielä oma biisi, siitä tulee lisäksi sellainen omistuksen ylpeys, kun niihin biiseihin on erilainen suhde. Sellainen erityinen, outo suhde.
 
Miltähän tämä maistuu?

Miltähän tämä maistuu?
 
Suklaapopcornilta :P?

Sanotaanpa vaikka niin, että yritän lähestyä kaikkea mahdollisimman monelta kantilta. Mulle musiikki ei ole viestintää, tunteita, suurta taidetta tms, vaan se on kaikkia niitä asioita, joita yleensä musiikkiin liitetään, myös siis edellämainittuja, yhdessä tai erikseen kontekstista riippuen. Asiat saavat ihan uusia ulottuvuuksia kun niitä tarkastellaan eri näkökulmasta. Esmes blueskappale saa aivan eri analyyttisen tulkinnan riippuen siitä, tarkastellaanko sitä rinnakkain vertaistensa kappaleiden kanssa, niiden yhteisen esteettisen normiston mukaan, vai tarkastellaanko sitä esim. teknisenä suoritteena ja vertailukohdaksi otetaan joku fucking tiluhevikappale.