Kitarat: soittaminen ›

Tuossa Radio Cityn Kepittäjä -keskustelussa se taas tuli: Laiho on tosi kova soittaja, mutta ei soitossa ole tunnetta, vaan 70-luvun jätkät ovat niin paljon kovempia.
 
Puidaanko tämä aihe nyt juurta jaksain? Mitä on tämä mystinen tunne jonka koostumusta kukaan ei osaa analysoida? Miksi teknisesti taitavilla soittajilla ei ole soitossaan tunnetta, ainakaan teknisesti vähemmän taitavien soittajien mielestä? Vai koskeeko se vain kevyttä puolta - onko huipputeknisten klassisten solistien soitto myöskin tunteetonta? Miksi se tunne on niin tärkeää osa musiikkia, vaikka kukaan ei osaa määritellä mitä se on? Voiko olla niin että tunne ei olekaan varsinaisesti tunnetta, vaan se on vain vakiintunut termi kuvaamaan soittoa jossa palaset loksahtavat kohdalleen - voiko koneen soitossa siis olla tunnetta?
 
Pidetään keskustelu asiallisena ja vältetään turhia kommentointeja niin ehkä saadaan asiaan joku selvyys.

Eikö se olekaan sama asia kuin nopeus?

Lue allekirjoitukseni.. (pitäskö hymiö laittaa? Ei)

Kitaristien tai ylipäätään muusikkojen pistäminen paremmuusjärjestykseen on kyllä maailman turhinta hommaa. Ja se musiikin tunnelataus on täysin kuulijan korvien välissä. Eri ihmiset syttyy eri jutuista.

Tunne tulee siitä, kun soitto tuntuu ja kuulostaa hyvältä, ei väliä onko se nopeaa vaiko sitten hitaampaa. Soitosta tulee sellanen hjuva fiilis!

Tunne on kaikkea muuta kuin tilutusta. Tosin tiedän muutaman "tunteellisen" (tai ainakin hyvän melodian omaavan) tilulilusoolonkin.

Se on sitä, kun halutaan kateudesta sanoa teknisesti taitavaa kitaraa "tunteettomaksi", jotta saa itsensä tuntemaan ylemmyyttä.
 
"Mä en oo niin nopee ku toi, mut mulla on sentään tunnetta mun soitossa." Ehkä se tunne on sitten sitä rehellistä virheiden tekemistä ja ilmeilyä sen mukana.
 
Sanoisin siis, että koko sana "tunne" on vanhan koulukunnan kitaristien määrittelemä tekosyy, jolla vältetään se, ettei tarvitse kehua ketään nuorta ja taitavaa kitaristia, joka on taitavampi kuin oldtimer itse.
 
Kateutta se on, sanokaa mun sanoneen. Kohta varmaan katkotaan taas päitä nimittäin.

Tunne ja nopeus eivät ole toisiaan poissulkevia. Tunne ei korvaa nopeutta, eikä nopeus tunnetta. Jotkut biisit on tunteikkaita, mutta ei sellaistakaan jaksa jatkuvasti kuunnella. Nopeissa biiseissä ei ole samassa määrin tunnetta koska se meni jo:-), mutta niitä on hauska soitella ja yleisökin havahtuu ja innostuu usein nopeista biiseistä.

Kyllä mää lähtisin sitä tuolta fraseerauspohjalta hakemaan, eli vähän niinku sitä, että onko jokaisella nuotilla, jonka soitat, jokin merkitys vai ovatko nuottivalinnat enemmänkin seurausta siitä, että "tämä asteikkosormitus on opeteltu tästä kohtaa, joten soitan sen tästä", jolloin soittosuoritus on enemmänkin mekaaninen tapahtuma.
 
Oma määritelmäni voisi olla vaikkapa seuraava: Tunteikkaassa soitossa on yleensä paljon dynamiikkaa ja fraseerauksen vapautta, eli kaikkea sellaista, mitä ei voi merkitä nuottiviivastolle. :)
 
Kun ei pidä jatkuvasti kiirettä soitossa, on mahdollista välittää muutakin informaatiota kuulijoille kuin sen, miten nopeasti sormet käy. Yleensä hyvin "perustellut" ja oikeaan paikkaan sijoitetut harvat nuotit välittävät mulle paljon enemmän fiilistä kuin liuta konekivääritulta muistuttavaa soitantaa.
 
Just my two cents.

Kitaristien tai ylipäätään muusikkojen pistäminen paremmuusjärjestykseen on kyllä maailman turhinta hommaa. Ja se musiikin tunnelataus on täysin kuulijan korvien välissä. Eri ihmiset syttyy eri jutuista.
 
Olet oikeassa. Ja sitäpaitsi, eri musiikkityyleihin sopii erilaiset soittotyylit. Itkisin verta jos bodomin soolot olisi soitettu Mark Knopfler-tyyliin, vaikka mies onkin uskomattoman loistava tyylitajultaan, ja hänellä tätä "tunnetta" piisaa vaikka naapurin anopille jakaa.
 
Tunteella tarkoitetaan tässä yhteydessä varmaankin sitä, kuinka hyvin soolo istuu kappaleen fiilikseen, johon vaikuttavat sovitukset, tuotanto, yms. Ja jonkinasteista tyylitajua. Esim. hitaan melodisen kappaleen tunnelmaan sopii hidas ja melodinen soolo, kun taas aggressiivisempi rässibiisi kaipaa kaikenmaailman tilua ja kaikkea kikkailua, molemmissa kuitenkin eläytyen kappaleeseen. Tuo on minun mielipiteeni asiasta.

Tuossa Radio Cityn Kepittäjä -keskustelussa se taas tuli: Laiho on tosi kova soittaja, mutta ei soitossa ole tunnetta, vaan 70-luvun jätkät ovat niin paljon kovempia.
 
Puidaanko tämä aihe nyt juurta jaksain? Mitä on tämä mystinen tunne jonka koostumusta kukaan ei osaa analysoida? Miksi teknisesti taitavilla soittajilla ei ole soitossaan tunnetta, ainakaan teknisesti vähemmän taitavien soittajien mielestä? Vai koskeeko se vain kevyttä puolta - onko huipputeknisten klassisten solistien soitto myöskin tunteetonta? Miksi se tunne on niin tärkeää osa musiikkia, vaikka kukaan ei osaa määritellä mitä se on? Voiko olla niin että tunne ei olekaan varsinaisesti tunnetta, vaan se on vain vakiintunut termi kuvaamaan soittoa jossa palaset loksahtavat kohdalleen - voiko koneen soitossa siis olla tunnetta?
 
Pidetään keskustelu asiallisena ja vältetään turhia kommentointeja niin ehkä saadaan asiaan joku selvyys.
 
Klassisessa musiikissa tuon tunteella soittamisen kuulee mielestäni parhaiten. Siksi esim. kapellimestareilla on eroja. Lainaa kirjastosta joku cd jossa on sinulle joku ennestään tuntematon sinfoniaorkesterille sävelletty teos ja kuuntele vain sitä versiota muutama viikko. Sitten käyt lainaamassa toisen cd:n jossa on sama kappale toisen orkesterin (sama kokoonpano) esittämänä ja saatat huomata isojakin eroja, koska ne on soitettu erilaisella tunteella.
 
Varmaan klassisesta, jazzista ja bluesista kuulee selkeiten tuon tunteella soittamisen. Tunteella soittamista voidaan sanoa myös tulkitsemiseksi.

No minusta esim. Steve Vain tender surrender biisissä on tunnetta ja Farerin suspensionissa on tunne kaukana.

Klassisessa musiikissa tuon tunteella soittamisen kuulee mielestäni parhaiten. .
 
Jez. Lisäisin vielä että klassisen musiikin koulutuksessa vaaditaan myös tietty nopeus, esim. viulistit, jotta voidaan soittaa myös nopeita biisejä tunteikkaitten lisäksi. Nopeuden osaaminen on eräs taito soittimen hallinnassa, metsään menee jos näitä ruvetaan asettelemaan vastakkain.
 
EDIT: Yleisön kannalta on hyvä jos seteissä on sekä tunteikkaita että nopeita biisejä sopivasti vaihdellen.

Tunne on vaikea määritellä, mutta helppo tunnistaa. Eiköhän se ole sitä musiikin sisäistämistä.

Mitä on tämä mystinen tunne jonka koostumusta kukaan ei osaa analysoida?
 
Monessa muussa yhteydessä siitä käytetään sanaa "tulkinta". Mikä onkin mun mielestäni kaikkein mielenkiintoisin asia soittajassa.
 
Miksi teknisesti taitavilla soittajilla ei ole soitossaan tunnetta, ainakaan teknisesti vähemmän taitavien soittajien mielestä?
 
Ks. seuraava kohta.
 
Vai koskeeko se vain kevyttä puolta - onko huipputeknisten klassisten solistien soitto myöskin tunteetonta?
 
Arvostetuimmat klassisen puolen tulkitsijat ovat järjestään tunnettuja nimenomaan siksi, että he ovat suuria tulkitsijoita - sillä he erottuvat joukosta.
 
Ne yhtälailla teknisesti virtuoositasolla olevat soittajat, jotka ovat vähemmän kiinnostavia tulkinnallisesti, löytävät toki hommia, mutta eivät pääse sinne minne tähtäsivät.
 
Miksi se tunne on niin tärkeää osa musiikkia, vaikka kukaan ei osaa määritellä mitä se on?
 
Koska tulkinta on se ainutlaatuinen lisäarvo, jonka soittaja luo musiikkiinsa: siksi ei ole sama asia, jos saman sävellyksen esittää joku muu. Ja ihmiset nyt vaan tykkäävät nautiskella elämää suurempien taiteilijoiden aikaansaannoksista.
 
Voiko olla niin että tunne ei olekaan varsinaisesti tunnetta, vaan se on vain vakiintunut termi kuvaamaan soittoa jossa palaset loksahtavat kohdalleen - voiko koneen soitossa siis olla tunnetta?
 
Kone voidaan toki opettaa matkimaan ihmistä - joten varmastikin voidaan ohjelmoida mallintava soittaja emuloimaan tunnettuja taiteilijoita jne. Itse en ole tästä niin kiinnostunut. Ihmisistä ja siitä, mitä he kykenevät välittämään, sen sijaan olen.

Niin joo,oletetaan että kitaristi soittaa helevetin moisella tunteella yhden nuotin blues chorukseen ja toinen kitaristi soittaa yhtä kovalla tunteella miljoona nuottia blues chorukseen.Ja tunteikkaampi kitaristi ja varmaankin parempi oli?....; )

Niin joo,oletetaan että kitaristi soittaa helevetin moisella tunteella yhden nuotin blues chorukseen ja toinen kitaristi soittaa yhtä kovalla tunteella miljoona nuottia blues chorukseen.Ja tunteikkaampi kitaristi ja varmaankin parempi oli?....; )
 
Jucciz.

Tunnetta kuvaa yksi biisi ja sen soolo: Iron Maiden - Stranger In A Strange Land.

Tunnetta kuvaa yksi biisi ja sen soolo: Iron Maiden - Stranger In A Strange Land.
 
Ikinä kuullukkaa....millaista tunnetta ....ei voi tietää....
 
Tunnetta kuvastaa myöskin Hurriganesin Just For You tai Royalsin Stormy Monday...

Magig puristaa oikeasta paikasta.