Kitarat: soittaminen ›

Tässä kun soittotauko (vamma) jatkuu, niin aikani kuluksi kirjoittelin tällaisia yleispäteviä mitä havainnut itse.. Itsestäänselviä monelle ehkä, mutta ehkä joku jota ei ole kaikki esim. aloittelijat hokassut.
 
Pistäkää lisää jos tulee mieleen vaikka. Kiitos/anteeksi
 
- Tempon puolitus, eli jos tempo mitä pitäisi treenata on 160, metronomi lyömään 80 tai jopa 40 bpm. Vähemmän ärsyttävää nakutusta, sama vaikutus, ja lisähaastetta täsmällisyyteen kun pitää "muistaa" pitempi aikaväli. Jos tuossa alkaa osua beatille niin ehkä jopa kehittää luottamusta omaan tempotajuun/tempotajua itsessään. Mahdollisimman hidas BPM, sitten vaikka hirveetä pilitystä päälle ja koittaa osua
 
- Simppelit ja siten joustavat VST-rumpuloopit, esim. suht hidas 4/4 basari-virppa-basari-virppa. Eikä mitään muuta, haitsu voi olla 4/4. Mutta ei apuiskuja väliin. Sitten riffittelee tuohon päälle ja koittaa saada mahdollisimman groovaavaa, ripottelee nopeempia aika-arvoja väliin (esim. 16-osatriolit vs. 8-osat vaihteluita). Eli soittaa ikään kuin perkussiivisesti (esim. Nuno Bettencourt -tyyliin) ja kikkailee rytmillä, eri painotuksilla/polyrytmiikalla. Hauskempaa kuin pelkkä metronomi, mutta sama vaikutus. Helppo myös vaihdella rytmiikkaa jatkuvasti esim. kolmimuunteisen ja tasabeatin välillä kun ei haitsu tai ylimääräiset bassari-iskut ole sotkemassa (pelkkä 4/4). Ite treenannut ko. taktiikalla paljon, yrittäen periaatteessa säveltää mahdollisimman hankalan riffin, ja saada sen groovaamaan hyvin.
 
- Sama hitausperiaate tuossa, eli esim. 85 bpm komppi. Haastavampaa kun on harvemmassa niitä tukipisteitä, silti voi soittaa nopeastikin sinne väleihin, pyrkien siihen ettei ne riko groovea.
 
- Metronomin soundi vaikuttaa harjoittelumotivaatioon aika paljon. Esim. VST-rummuista otettu suljettu hihat (eri sample joka iskulle, mutta silti täsmällinen) on vähemmän ärsyttävä kuin robottimainen napsu. Googleen kun kirjottaa "metronome" niin tulee IMO aika hyväsoundinen perus napsutin, ei siis mikään hakutulos vaan se mitä guugle itsessään tarjoaa ensihätään. Vaikka se on kyllä joka isku sama (ja makuasia toki). Otin siitä soundinkin Reaperiin, ja korvasin sillä oletussoundin klikistä, joka on IMO sitä ärsyttävämpää sorttia
 
- Fellow tilupelleille vinkki: Miten säveltää hitaita melodioita koko ilta, vaikka tuntuu että ilta menee "hukkaan" kun tilutekniikka/nopeus ei kehity/pysy yllä? Älä soita otelautakäden etusormella ollenkaan. (Vaikka pieni pala sinitarraa sormenpäähän muistuttamaan, ettei vahingossakaan koske sillä kieliin) Kaikki heikommilla 3 sormella. Tutut 3-ääntä-per-kieli skaalat on hankalampia ja toi kehittää independenceä ja venyvyyttä alueella, joka on useille kitaristeille se heikoin lenkki. Tulee väkisinkin soitettua simppeliä kamaa, jossa on melodisesti jotain järkeäkin. Sitten kun ottaa kaikki sormet käyttöön, lähtee aika napsakasti tilut, kun heikot sormet on lämmitetty/venytetty perusteellisesti. Tota voi viljellä soitossa muutenkin, silloin kun iisimpi osuus biisissä, ihan ilman sinitarraakin (:D)
 
- Tähän voi yhdistää ettei plekukädellä soita kuin upstrokeja (useimmille heikompi) tai pelkästään sormityylillä, mikä nyt onkin heikoin näppäilytekniikka kullekin. Pysyy melodiat hitaana ja "mukana hyräiltävinä", mutta silti teknisesti kehittää heikkoja alueita

- Variaatio yllä olevasta, ei soita oikealla kädellä ollenkaan vaan kaikki hammer on from nowhere/legato, pelkällä vasurilla. Vaikeeta jos ei ole kovasti säröä ja kielet matalalla. Mutta tolla legatot ja string skipping tappingit kuntoon. Mutjoo tämä on veemäinen

Soittaa about puolen sekunnin - sekunnin latenssilla taustanauhan päälle. Silloin pitää pakottaa itsensä kuuntelemaan eikä liikaa keskittymään vain soittamiseen. Kun pääsee kiinni flowhun niin alkaa homma sujumaan ja korva kehittyy. Eli silloin soitto hakeutuu automaattisesti taimiin, kun vain kuuntelee.

Sammuta kielet oikealla kädellä kaulan yläkautta.
Vasen käsi soittaa äärierotellen sävelet hammer on to mute-tekniikalla.
(Peck Fretting)
Eli et anna sävelen kuulua kuin murto-osan.
 
Sävelten ajoitus pitäisi tarkentua.
Vasemman käden sormet käväisevät otelaudalla yksitellen, ja sävel
häipyy kuoletettuihin kieliin. Nokkii kuin Juuttaan palokärki.
 
Voi käyttää myös soittotekniikkana. ;)

Aloituksessa tulikin jo aika hyvin mestarisoittajan vinkkejä, lisään tähän joitain omia huomioitani, jotka joillekin voivat olla ihan itsestäänselvyyksiä. Nämä nyt lähinnä liittyvät plekutukseen, siihen kun on nyt keskitytty soitonopettajani johdolla nyt ajatuksella.
 
-Kuvioita ja harjoitteita soittaessa ykkösen träkkääminen ja sille lopettaminen. Eli kun reenailee, niin jos aina mielessään pysyy kartalla siitä, missä mennään ja mikä isku on menossa, niin kuvioista ei niin helposti tule vain sellaisia irrallisia kikkareita, vaan selkeitä X tahdin juttuja, jotka voi halutessaan tiputtaa linjoihin sisään.
 
-(plektrasoitosta): omien vahvuuksien ja heikkouksien tunnistaminen ja heikkouksiin keskittyminen. Kannattaa analysoida soittoa ja yrittää etsiä niitä asioita jotka ovat vaikeimpia tai menevät kaikista huonoiten. Esimerkkinä vuoroplekutuksessa vaikkapa ulko/sisäplekutus kielenvaihdot - jos jompi kumpi noista on selkeästi huonommalla tolalla, niin siihen keskittyminen nostaa yleistä taitotasoa tosi nopeasti. Sitä se Steve Morsekin taisi soittovideollaan opastaa, että on turha keskittyä harjoittelussaan asioihin jotka osaa jo hyvin, vaan harjoittelee vain vaikka pelkästään niitä heikkoja kohtia. Tekniikka ei kuitenkaan rapistu niissä asioissa jotka jo osaat ihan hirvittävän nopeasti.
 
-Rytmiikan variointi ja vauhtipyrähdykset: kokeile soittaa vaikka neljän äänen kuvio trioleina, jolloin aksentointi on erilainen ja aivokin joutuu työskentelemään eri tavalla. Tai viiden äänen kuvio kuudestoistaosina ym. Plekutuksen kannalta myös tuollaiset kuviot, joissa on pariton määrä ääniä ovat haastavia, kun plekutus kääntyy koko ajan. Sprinttejä, eli aika-arvojen muuntelua saman kuvion kanssa on myös mukava harrastaa. Esimerkiksi niin, että soittaa yhden tahdin/iskuja kuudestoistaosina ja seuraavaan tahtiin sitten sekstoleja,ym. ja keskittyy siihen, että soittotuntuma pysyisi mahdollisimman samankaltaisena vaikka nopeus muuttuukin.

Pikkausnopeutta ja tarkkuutta treenatessa kannattaa käyttää aikaa myös up pickauksen kehittämiseen. Eli jos soittelee vaikka niitä perus 1-2-3-4 treenejä niin soittaa niitä myös vain ylös pickaten. Auttoi ainakin itellä alternate pickingiä treenatessa.

Tykkään tästä ketjusta. Random-taikasanan luoma vapaus saa ehkä vinkkaamaan asioita, jotka ei muuten tulisi välttämättä esille.
 
Pari äkkiä mieleen tullutta:
 
1. Treenaa tarpeeksi hiljaisella äänenvoimakkuudella, varsinkin jos soitat jatkuvasti samoja taajuuksia (esim. samaa likkiä). Ei pelkästään kuulon suojelemiseksi, vaan senkin takia, ettei korvat ja mieli väsy niin äkkiä. YMMV huomioiden, että "korvien väsyminen" vaikuttaa olevan aika yksilöllistä.
 
2. Jos soitto kuulostaa itseään toistavalta/lattealta/värittömältä/tms, niin sen sijasta, että yrittäisi lisätä elementtejä, yrittääkin rajoittaa omaa palettiaan. Itse huomasin joskus, että renkkaan liideissä sointujen perussäveliä puuduttavuuteen asti. Päätin kokeilla vältellä niitä kokonaan ja tulikin uusia värejä sitä kautta soittoon automaattisesti.

Hyviä vinkkejä :-) kokeilin tänään jättää etusormen pois ja pikata pelkästään ylöspäin ja joo on aluksi hankalaa, mutta tätä taidankin kokeilla vähän aikaa ja katsoa miten se auttaa. Muuten en ole yleensä soittotekniikkavinkkejä pitänyt kovin hedelmällisinä, mutta nyt tuli semmoisia ideoita, että taidan kokeilla näitä kaikkia. Itselläni ei ole muuta vinkkiä, kuin äänittää omaa treenaamista ja kuunnella vasta illalla tai seuraavana päivänä ajatuksen kanssa mikä helvetti siinä mättää ja keskittyä vähän niihin heikkouksiin. Siis soittaa vähemmän sitä mitä osaa ja enemmän sitä mitä ei osaa.... tai osaa huonosti.

Zibaldone: Sammuta kielet oikealla kädellä kaulan yläkautta.
Vasen käsi soittaa äärierotellen sävelet hammer on to mute-tekniikalla.
(Peck Fretting)
Eli et anna sävelen kuulua kuin murto-osan.
 
Sävelten ajoitus pitäisi tarkentua.
Vasemman käden sormet käväisevät otelaudalla yksitellen, ja sävel
häipyy kuoletettuihin kieliin. Nokkii kuin Juuttaan palokärki.
 
Voi käyttää myös soittotekniikkana. ;)
 
Tämän pystyy myös tekemään plektrakädellä tallan puolelta aivan tallapalojen edestä pikkusormi ja nimetön suorana, niin että kaikki kielet lähes sammuvat.
 
Olen joskus tuota hitausperiaatetta noudattanut siihen tyyliin, että soitetaan vaikka nyt 160bpm 16-osina ja sen vain vaihtaa kahdeksasosiksi. Mitä sitten vuorotellaan keskenään.

Arkka:
Itse huomasin joskus, että renkkaan liideissä sointujen perussäveliä puuduttavuuteen asti. Päätin kokeilla vältellä niitä kokonaan ja tulikin uusia värejä sitä kautta soittoon automaattisesti.
 
Voisin tähän lisätä, että tähän auttaa se, että ottaa jonkun taustan (tai parhaimmillaan tekee itse) ja soittaa linjoja siihen päälle vain soinnun karakteeriäänillä (perusääni, terssi, septimi). Vitossointujen (tai sussien) päälle voi sitten maalailla mielensä mukaan kaikennäköistä ja määritellä soinnun aika vapaasti valitsemiensa äänten perusteella. Lisää sävyjä sointuihin saa sitten täydennyksillä (eng. "upper extensions"), kuten nooneilla jne.
 
Samoin jos alkaa hommat toistaa itseään improilussa tai säestyksessä, niin meikällä ainakin avautui mielenkiintoista liidi- ja komppihommaa ihan vain nöyrien kolmisointujen kaikkien käännösten katsomisessa otelaudalta eri kielipareilla (kolmikoilla?). Tulee hyvin Eric Johnson mieleen kun alkaa noita soitella, ja pelkästään noistakin vääntyy hyvät tekniikkaharjoitteet, kun tulee kielten yli hyppimistä ja muuta vastaavaa. Omalla kohdallani laajensi musiikillista tajuntaa taas hieman, ja sai taas hivutettua omaa soittoa pois vanhoista maneerismeista ja bokseista. Ja ennen kaikkea tuli taas yksi vaihtoehto lisää työkalupakkiin, että kun tai jos luen lapusta että nyt soitetaan sointua X, niin pystynkin tavanomaisen sointuotteen sijaan tukeutumaan moneen sointuhajotelmaan, joissa on jokaisessa eri äänenväri ja valitsemaan niistä että mikäs sopisi nyt tähän.

milgromsegal: Aloituksessa tulikin jo aika hyvin mestarisoittajan vinkkejä
 
Olet erehtynyt henkilöstä nyt kyllä.. Mutta siis yllättävän hyvää keskustelua tullut ketjuun, mahtavaa.
 
Esimerkkinä vuoroplekutuksessa vaikkapa ulko/sisäplekutus kielenvaihdot - jos jompi kumpi noista on selkeästi huonommalla tolalla, niin siihen keskittyminen nostaa yleistä taitotasoa tosi nopeasti.
 
Erittäin totta. Myös tämä toimii loistavasti:
 
Plekutuksen kannalta myös tuollaiset kuviot, joissa on pariton määrä ääniä ovat haastavia, kun plekutus kääntyy koko ajan.
 
Muutenkin hyviä vinkkejä täällä, tuli ideoita omaan soittoon kunhan käsi toipuu.
 
hallu: Hyviä vinkkejä :-) kokeilin tänään jättää etusormen pois ja pikata pelkästään ylöspäin ja joo on aluksi hankalaa, mutta tätä taidankin kokeilla vähän aikaa ja katsoa miten se auttaa.
 
Tämä on mulle ollut hirveän iso apu, koska on joku ikuinen pakkomielle yrittää tiluttaa/soittaa nopeasti. Tietenkin jos osaa/tykkää laulaa, kitaralla kompaten voi luontevasti hakea melodioita. Mutta tuo on vähän samaa ajatusta. Vaikka eihän noin koko ajan jaksa soittaa, mutta aloittaa esim. 30 min ja sitten siirtyy täysveriseen soittoon. Ja tuossa on toki kivampi joku taustanauha / oma biisiaihio, mihin veistelee melodisia linjoja noilla heikommilla sormilla. Vähän ankeeta ilman, rajoittaa kuitenkin niin paljon ilmaisua.
 
Mulla tahtoo tulla etusormi ihan vaistomaisesti mukaan ja homma sortuu tilutuksen puolelle. Sen takia ihan valehtelematta olen joutunut sen sinitarran joskus laittamaan, monet sormitukset/licksit tulee niin selkäytimestä. Kun heikot sormet joutuu soittamaan epätyypillisiä yhdistelmiä, osunee jonnekin aivojen reitityksiin ehkä jotenkin motorisesti avartavalla tavalla, ilman että varsinaisesti tarvii soittaa mitään uusia asioita. Vaikeaa aluksi motivoida itsensä soittamaan noilla heikoilla sormilla, vähän kuin painoliivi päällä juoksemista. Mutta monesti viime aikoina jos mun soolossa on joku järkevä melodia, se on keksitty noin.
 
Itsellänihän tosin on (erityisesti) juuri pikkusormen koukistava jänne paskana, täsmäpomittanut vähän liikaakin ilmeisesti.

aalataur:
- Tempon puolitus, eli jos tempo mitä pitäisi treenata on 160, metronomi lyömään 80 tai jopa 40 bpm. Vähemmän ärsyttävää nakutusta, sama vaikutus, ja lisähaastetta täsmällisyyteen kun pitää "muistaa" pitempi aikaväli. Jos tuossa alkaa osua beatille niin ehkä jopa kehittää luottamusta omaan tempotajuun/tempotajua itsessään. Mahdollisimman hidas BPM, sitten vaikka hirveetä pilitystä päälle ja koittaa osua
 
Tämän voi viedä vielä pidemmälle jos haluaa: Time Guru -apilla, rumpukoneella tai muulla apuvälineellä ohjelmoi luupin, jossa tulee eka tahti neljäsosia, tokalle tahdille ykkönen + loput taukoa ja sen jälkeen kaksi tai useampi tyhjää tahtia. Jos, ja kun, tippuu niin se neljäsosia sisältävä tahti tulee antamaan uuden alun ajallaan. Tässä ei tartte haarukoida sitä groovea, kun itellä alkaa olla 30bpm nakutuksesta (vastaa 120bpm neljäsosia) saada rytmistä kiinni muuten kuin haarukoimalla.
 
Haastetta saa lisää vaihtamalla komppaamisen ja soolosoittamisen välillä.
 
Toinen omaan timeen positiivisesti vaikuttanut tapa treenata, ironisesti, on yrittää soittaa metronomin kanssa tietoisesti takakenoon. Eka neljäsosia ja sitten kasiosia. Tuota kun tekee hetken, niin tuntuu että klikin keskipaikka on löytynyt helpommin. Kiilaamista ei ole ollut tarpeen harjoitella kun tuntuu olevan siihen jonkin näköistä luontaista lahjakkuutta :)
 
Kolmas rautakeskeinen vinkki: Lexiconin räkkipeleissä (MPX-1 ja MPX-G2) saa klikin ja delay synkattua keskenään -> mulla on ohjelmaa jossa pikanapeista saa säädettyä tempon ja iskujen määrän ja kone antaa omasta soitosta heti aika raakaa palautetta. Tosin tällä tavalla voi myös jammailla ittensä kanssa: joka toinen kierros komppausta ja joka toinen sooloa.
 
Toinen rautavinkki: loopperilla voi treenata venytysten intonaatiota tekemällä loopin jossa vireessä oleva ääni malliksi + tauko. Loopin pyöriessä tauon aikana venyttää maaliääneen eri paikoissa/tavoilla ja sitten vertaa. Tähän voi myös käyttää vähän rajoitetummin Freeze/Super Ego/reverb hold -tyylisiä ratkaisuja.

Visualisointi on ykkösasia mun treenissä. Joskus ku sen unohtaa, nii tulee vaan sudittua samaa pätkää sata kertaa minuutissa. Mut yleensä tulokset on tuossa aika mitäänsanomattomia. Sitten ku alkaa käyttään visualisointia, niin saatan istua sen minuutin soittamatta ja vaan visualisoida sen pätkän ja soittaa sen yhdesti ja tulokset on huomattavasti paremmat.
 
Visualisoinnissa siis keskityn siihen, että miten soittaisin sen jutun jos vetäisin sen aivan täydellisesti ja täysin rennosti. Miten sormet liikkuu ja ennen kaikkea miltä se liike tuntuu. Voin myös miettiä jotain kitaristia jonka tiedän osaavan sen pätkän ja sit mietin että miltä sen kädet tuntuu kun se vetää sen. Visualisoinnissa voi myös hidastaa sitä kuvaa, kun ei sillä nopeudella ole niin väliä.
 
Tuohon liittyen, jos tiedän miltä sen oikean liikeen oikeassa tempossa pitäisi tuntua, niin voin treenata sitä vaikka puolella tempolla tai hitaampaakin. Jos liike pysyy täsmälleen samana kuin jos vetäisin sen nopeasti, eikä muutu sellaiseksi hitaasti soitetuksi, niin sitten sillä ei ole hirveästi mitään väliä, kuin hitaasti sen treenaa. Kun pätkä on hallussa että se tulee mahdollisimman rennosti, niin sit voi vaan soittaa sen täydellä tempolla.
 
Mulle treenaus on vain noita kahta asiaa, että löytää sen miltä se spesifi pätkä tuntuu käpälässä ja että keho pysyy mahd lähellä 100% rentoa kun sen sutasee meneen.
 
No okei, kolmantena asiana, joka liittyy ehkä passiivisemmin touhuun, on että osaa päästää irti lopputuloksesta ja keskittyä vaan tekeen sitä mitä tekee siinä hetkessä. Seki on jännä, miten monta kertaa on niin jumissa siinä miten paskasti joku juttu menee, mutta sitten ku vaan antaa olla, että "okei, se ny menee paskasti ja saa mennä", nii sit ku sen vetää muutaman kerran sillee "noh, menipä paskasti mutta saahan se mennä", niin sitten jotaki vaa loksahtaa paikalleen ja se yhtäkkiä alkaaki onnistua tosta vaan. Mitä tiukemmin pidän kiinni siitä, että kuinka kovasti haluan onnistua, sitä suuremmalla todennäköisyydellä en onnistu. Pitää olla sellanen vähän välinpitämätön suhtautuminen saavutuksiin ja vaan nauttia tekemisestä.