Kitarat: soittaminen ›

Minkä itse huomattujen, kirjoista luettujen, tai toisten opettamien kikkojen tai tekniikoiden hoksaaminen on jäänyt mieleen?
 
Itse muistan kun lueskelin jotain slide-kirjaa, ja siinä kerrottiin että peukalolla voi soittaa omia aikojaan bassokieliä samalla kun sohii putkella niitä ohuempia (ja siis näppäilee jälkimmäisiä muilla sormilla). Vanha blues-tekniikka mutten ollut asiasta ennen kuullut, ja eikun simona harjoittelemaan.

Tais olla miitissä, kun erästä jammailua kuuntelin/katselin. Silloin oivalsin, että vittu mä oon paska.

Tais olla miitissä, kun erästä jammailua kuuntelin/katselin. Silloin oivalsin, että vittu mä oon paska.
 
Jep. Mulla vähän samoja fiiwiksiä. ;)
 
Mutta eikös tuosta voi jotain oppiakin? Tietääpä sitten, että miltä hyvä soitto kuulostaa. Siihen voi sitten pyrkiä, miten parhaimmaksi näkee.

Mutta eikös tuosta voi jotain oppiakin?
 
Ei, vaan siitä viisastuu ja lopettaa soittamisen. Kuuntelu on helpompaa ja kuvittelu, että olisi ilmiömäinen soittaja. Taidanpa myydä kamat pois.

Ihan aloittelijana en millään saanut oivallettua näitä yksinkertaisten sointujen muodostamista. Kaikki piti opetella ulkoa. Eräänä iltana se sitten pamahti päähän sängyssä makoillessa; tajusin tuon E-, A- ja D-sointujen variaatioiden sekä E- ja A-pohjaisten barréjen muodostuksen. Piti oikein pompata sängystä ylös ja testata. Johan selvisi minkä perusteella F#m on 244222.

Mutta eikös tuosta voi jotain oppiakin? Tietääpä sitten, että miltä hyvä soitto kuulostaa. Siihen voi sitten pyrkiä, miten parhaimmaksi näkee.
 
Olen samaa mieltä! Kun kuuntelen ja seuraan itseäni parempia soittajia yritän oppia aina jotakin heidän soitostaan - vaikka vain pieniä asioita. Myönnän kyllä, että joskus aikoinaan minullekin on tullut paremman soittajan soittoa kuunnellessa sellainen fiilis, että nyt oma soitto loppuu ja skebat myyntiin. Nyt kun ikää ja elämänkokemusta on tullut lisää pystyy aivan hyvin myöntämään itselleen, että "Minusta ei koskaan tule maailman parasta kitaristia." tai että "Aina on soittajia, jotka soittavat minut suohon." Itselleni on tärkeintä nauttia soitosta vaikka soittaisi kuinka päin honkia ja vaikka soitto ei miellyttäisi muita. Jos itse tykkää soittamisesta ei muulla ole väliä. Sitäpaitsi mistä sitä koskaan tietää vaikka omasta mielestä huono soitto voi inspiroida joitakin parempiakin soittajia ottamaan vaikutteita. Jimi Hendrixkin kuunteli usein muita paljon itseään huonompia soittajia, mutta otti silti vaikutteita heiltä. Ei ole yhtä ja ainoaa tapaa soittaa kitaraa ja ei ole kahta täysin samanlaista soittajaa. Kitara on siitä niin hieno soitin, että se antaa kokoajan uusia haasteita ja myös palkintoja.
 
Mikä soittoon liittyvistä oivalluksista on minulle jäänyt parhaiten mieleen? Vaikea sanoa yhtä, koska kun olen käynyt London Pubin jameissa on siellä tullut paljon uusia oivalluksia muiden soittajien soittoa seuratessa ja kuunnellessa.

Jakelle plussa. Napsahti tasan naulan kantaan.

Varmaan se että noita sointuja voi rakennella melkein miten vaan, eikä tarvitse jäädä jumittamaan niihin "musakirja"- sointuihin. Esim Dmaj7 x-x-0-11-10-9

Kun opettelin täppäämään ;-) En kyllä soveltanut sitä juurikaan soittooni, mutta sillä pysty aina vaikuttamaan kaverit vielä kun pieni oli
 
Nykyään en sitten osaa tai halua soveltaa kyseistä tekniikka edes hyvän maun mukaan (Jos sitä nyt sillätavalla voi.. ehkä Jeff Beck osaa..)
 
Toinen oivallus oli fraseeraus ja melodia. Olinhan minä jo jonkin verran kerinnyt asteikoita ja sooloja siinä vaiheessa soveltaa, mutta en ollut oivaltanut mikä on tyylikkään fraseerauksen merkitys soitossa. Siinähän sitten opin kuuntelemaan laulajiakin täysin eri korvalla.

Kun oikein aloin miettimään jälkeenpäin oivalluksia, jotka olisivat vaikuttaneet soittoni kehittymiseen tuli mieleeni joitakin erityisesti sähkökitarapuolelta. Yksi tärkeä oivallus oli kun ymmärsin soittotatsin merkityksen soittoon eli kuinka soittamalla välillä kevyesti ja välillä raskaasti voi tuoda kappaleisiin erilaisia tunnelmia. Lisäksi eri mikrofonien käytön merkityksen ymmärtäminen on avannut minulle uusia uria soitettavien kappaleiden elävoittämisessä.
 
Akustisella puolella erilaisilla virityksillä soittaminen on opettanut minua ymmärtämään kitaran mahdollisuuksia ja tietysti myös auttanut pääsemään alkuun slidesoitossa (jossa olen vielä ihan aloittelija). Soittotatsin vaihtelun merkityksen sisäistäminen on ollut kyllä käänteentekevä myös akustisella puolella.

No tää nyt ei oo mikään mullistavin keksintö ikinä... kun jamittelee ni jos välillä tinttasee avoimen kielen ni ehtii ottamaan sitten sointua tai säveltä mistä vaan kitaralta. Kun kaverille "löytöäni" mainostin ni kysyi et oleksmä varma etten soita bassoo... ja oonhan mä soittanutkin! =)

Ei, vaan siitä viisastuu ja lopettaa soittamisen. Kuuntelu on helpompaa ja kuvittelu, että olisi ilmiömäinen soittaja. Taidanpa myydä kamat pois.
 
Myyt mulle sitten efektipedaalis, eiks joo?
 
Mut siis. Oikeestaan mulle mieleenpainuvimmat oivallukset soitossani oli se kun hoksasin soittaa oktaaveja. Jelppii sooloilussa aika lailla.
Jos soittaa esim. sooloissa jotain scheissea A mollissa, niin sitten osaa soittaa sammaa paskaa ylemmältä ja alemmalta skitarasta.
 
Annoinko tarpeeksi epäselvän lausunnon asiasta? ;)

Nerokasta oli se kun hokasin että bendailu sujuu paremmin kun käyttää kahta sormea.
 
E: Lisäksi oll hienoa huomata että barresoinuthan menee samassa järjestyksessä kuin nuotit kromaattisessa asteikossa. Sekä yhteneväisyydet E, A ja D soinnuissa.

Ensimmäinen "suuri oivallus" oli, kun opin, että barréissa pitää painaa ihan nauhan vierestä. Toinen oli palm mute. Opin sen, kun sain sähkiksen. Kolmas oivallus oli pinch-harmonicit.

E: Lisäksi oll hienoa huomata että barresoinuthan menee samassa järjestyksessä kuin nuotit kromaattisessa asteikossa. Sekä yhteneväisyydet E, A ja D soinnuissa.
 
Juuri tätä hain omassa kirjoituksessani. Näinhän sen voi helposti selittää.
 
Itselleni teki kanssa kovasti hyvää ryhtyä kuuntelemaan Dire Straitsia ja Claptonia. Alkoi kehittyä tyylitajua sekä "1 nuotti voi peitota monta" -mentaliteettia. Sanalla sanoen soitto alkoi lähteä enemmän fiilispohjalta.

Ikinä en oo mitään oivaltanu. Ja sen kyllä huomaa.

Ite keksin joskus riffittelyn sooloissa, niinkuin kysymys ja vastaus periaatteella.
Ozzy Osbournen S.i.n:in jälkimmäisestä soolosta huomasin tämän.
Ja sitten tuli myös joskus keksittyä fraseeraus. Ihmeellisesti saa soolosta mielenkiintoisen kuuloisen jos kunnolla yrittää "laulaa" kitaralla, eikä vain pinkoa tuhatta ja sataa ilman määränpäätä.
Jos onnistuu aina lisäämään perusasioihin hieman jotain uutta, niin sillä saa jo helkkarin hyvän kuuloisia juttuja. Ei tarvi tunkea koko ajan sitä Esus7:ää arpeggiona joka väliin.

Ihan aloittelijana en millään saanut oivallettua näitä yksinkertaisten sointujen muodostamista. Kaikki piti opetella ulkoa. Eräänä iltana se sitten pamahti päähän sängyssä makoillessa; tajusin tuon E-, A- ja D-sointujen variaatioiden sekä E- ja A-pohjaisten barréjen muodostuksen. Piti oikein pompata sängystä ylös ja testata. Johan selvisi minkä perusteella F#m on 244222.
 
Oih! Tuo toi muistoja mieleen. Minulla oli sama juttu ja sen oivalluksen jälkeen soittointo kasvoikin ihan hitsisti.
Toinen oivallus oli kun hoksasin miten tabloja luetaan.
Varmaan monen mielestä ne ovat itsestäänselvyys mutta joka asia on joskus opittava ja minulle sitä ei kukaan opettanut ja kun sitten katselin niitä viivoja niin se vain iski.
Se oli kyllä hieno kokemus.

Eräs merkityksellisimmistä hetkistä oli, kun oivalsin, että biiseissä MINUN ei tarvitse olla koko ajan äänessä. Välillä voi olla soittamatta yhtään mitään, ja kuunnella vain muita (varsinkin, jos bändissä on kaksi kitaraa). Vähemmän on usein enemmän.

Se, että sooloihin saa uutta ytyä, kun käyttää välillä kromaattisia säveliä. Toinen oli se, että vibraatto ja tatsi muutenkin on pirun tärkeä, jos haluaa kuulostaa hyvälle.